Tässä on minun tarinani, mies sanoi muutama viikko sitten,että hän miettii mitä haluaa elämältä ja hänen tunteensa on laimentuneet minua kohtaan ei tiedä riittävätkö suhteen jatkamiseen. Murruin täysin tästä. Meillä on ollut kerran aikaisemminkin vastaavanlainen tilanne, joka alkoi melkein samoilla sanoilla. 8-vuotta sitten meille tuli ero ja läksin silloin pienen tyttäremme kanssa uuteen kotiin kun mies ei nähnyt muuta vaihtoehtoa. Muutaman kuukauden yksinolon jälkeen palattiin yhteen, puhuttiin paljon, halusin antaa mahdollisuuden, koska rakastin niin paljon ja luotin mieheni sanoihin.
Nyt meillä on takana 16 yhteistä vuotta ja 11-vuotias tytär.
Arki on sujunut hyvin, on lämpöä,huumoria, yhteisiä haaveita ja tottakai myös joskus riitoja, jotka on kyllä sovittu. Vietämme silloin tällöin kahdenkeskisiä viikonloppuja nauttien toistemme seurasta, käymme elokuvissa ym.
Minä itse olen enemmän koti-ihminen, jolle perhe on tärkein asia maailmassa. Mielestäni perhe koostuu kahden aikuisen suhteesta, lapsista, isovanhemmista,ystävistä.
Mies on hyvin kunnianhimoinen, harrastaa enemmänkuin minä ja töissä on kovat paineet. Huomasin melko pian kesäloman jälkeen,että jokin on muuttunut, mies sulkeutui pikku hiljaa kuoreensa ja on ollut poissa oleva.Olen yrittänyt auttaa ja tukea miestäni kaikissa asioissa. Olen yrittänyt jaksaa toisenkin puolesta, mutta nyt omat voimat on ihan lopussa.
Tämä epätietoisuus on kaikkein pahinta kun ei tiedä mitä mitä toinen haluaa. Pelottaa ja ahdistaa. Yöt menee asioita miettiessä ja aamulla pitäisi jaksaa töihin. Olen ihan rikki sydän on sirpaleina.
Minun oli pakko myöntää etten jaksa yksin tässä tilanteessa ja sain soitettua kriisikeskukseen. Sain teraputille ajan, jonne myös mies on tervetullut, hän harkitsee asiaa, onhan sekin jotain. Viikko pitäisi viell jaksaa oottaa.
Minulle ero ei ole vaihtoehto tälläisessa tilanteessa, lapsen parasta pitäisi aina ajatella ensin, tunteiden vähentyminen ei ole mikään syy eroon. Aina ei voi olla yhtä rakastunut vaan tunteetkin vaihtelee,minä en haluaisi luovuttaa.
Onko kenelläkään kokemusta terapiasta vastaavanlaisissa tilanteissa?
Pakko vastata tähän, sillä miehesi käytös kuulostaa täsmälleen samalta kuin omani kolme kuukautta sitten.
Olin poissaoleva, minua ahdisti, halusin eron. Nyt tajuan, että tähän oli taustalla suuret työ- ja opiskelupaineet, jotka olivat aiheuttaneet ahdistukseni. Mieheni yritti kaikkensa, mutta ahdistuin vain enemmän. Aloitin sivusuhteen (ei mitenkään hyväksyttävää, ja pahensi koko tilannetta, en edes osaa nyt sanoa kunnolla miksi tein sen), ja tämän jälkeen koin etten kyennyt puhumaan enää miehelleni mistään...
Nyt olen tajunnut, että "ongelmat" suhteessamme eivät johtuneet miehestäni vaan itsestäni, sillä kovien paineiden alla ahdistuksissani loin itselleni vain pikkuhiljaa lisää ongelmia. Harmittelen kovasti sitä, että en tajunnut tätä aiemmin enkä lähtenyt terapiaan asiaa selvittääkseni, vaikka mieheni sitä ehdotti.
En tiedä, mistä miehesi käytös johtuu. Saattaa olla, että hänellä on täysin eri syyt kuin minulla oli. Mutta uskon, että jos saisit miehesi lähtemään terapiaan asioita selvittämään, tämä saattaisi auttaa. Kovat työpaineet ja burnout sekottavat tehokkaasti kenen tahansa pään, ja uskon, että ammattiauttajan kanssa keskustellessa ajatukset saattaisivat selvitä. Saattaa jopa auttaa, että miehesi menisi yksin keskustelemaan, ainakin minua tämä olisi luultavasti auttanut paljon enemmän kuin yhteinen keskusteluaika mieheni kanssa.
Hei Surutar!
Itse olen sinun "pöksyissäsi" meillä on 3 lasta 4, 5, ja 7 vuotiaat. alla minun akillesjänteen katkeaminen kahdesti(6kk kipsihoitoa), home asunto>oikeusprosessi, vaimon työttömyys>uudet työt jossa ei kohdella kunnioittavasti. Nyt hän on ilmoittanut ettei voi jatkaa minun kanssa koska ei arvosta minua eikä rakasta minua aviomiehenä. Aloitti keväällä rinnakkais suhteen joka kumminkin limeisesti lopetti koska moraaliset paineet oli liian kovat. Olen itse tulkinnut itseni läheisriippuvaiseksi ja siksi lisään hänen ahdistustaan ja tuskaa roikkumalla kiinni ja yrittämällä liikaa. toista ei voi parantaa eikä"oikeita" asioita voi toiselle rautalangastakaan vääntämällä saada ymmärretyksi... Anna aikaa ja ota omaa aikaa. Pyri tasavertaiseen parisuhteeseen. voit tarjoutua auttamaan jos toinen apua pyytää, älä tuputa apuasi sillä sekin ainakin meillä pahentaa asioita. Ole tukena ja älä koita ymmärtää, kuuntele vain... Helppoja sanoja, tiedän! Kirjoitan näitä itsellenikin... muistuta vielä kaikista pienistä positiivisista asioista jotka huomaat. Arvaan et tunnet samoin kuin minä😭, voimia parisuhteen hoitoon!
Kiitoksia kauheasti myötätunnosta. Jollain tapaa tuntuu hyvältä,ettei ole ainut,joka elää samantapaista elämän vaihetta.Vaikken kenellekkään toivo tätä piinaa. Mies on luvannut käydä ainakin kerran pariterapiassa ja myös hommaa oman "kallonkutistajan" hän on tiedostanut,et vika saattaa johtua jostakin muusta.
Miehen työ on todella stressaavaa, on paljon vastuuta ja lokaa tulee aina joskus pakostakin niskaan ja negatiivisen palautteen saaminen on hänestä musertavaa,ei siedä epäonnistumisia. Miehen mielessä on käynyt montakertaa työpaikan vaihto, oon sanonut,et voidaan olla vaikka kanitarhureita,vähempikin riittäis.
Me ei olla riidelty yhtään, en uskalla sanoa mitään mikä voisi loukata häntä ja mies ilmiselvästi ajattelee samalla tapaa. Mies hokee vain,et pietään toisista aina huolta ja on todella pahoillaan tilanteesta, ei auta vaikka olen sanonut ,ettei vika ole hänessä.
Nyt minua pelottaa todella paljon miehen puolesta,sillä on ilmennyt myös itsetuho ajatuksia. Mies ajattelee,että on pilannut kaikkien elämän,kun hänen tunteensa ei riitä parisuhteeseen tällähetkellä, haluaa aikaa ajatella. Oon luvannut katsoa sen viimeisenkin kortin ja annan nyt aikaa ja omaa rauhaa.
Voiko tätä pohjemmalla enää olla? Toisaalta oon ajatellut,et pitäiskö miun vaan lähteä, helpottuisko olo sillä. En halua,et mies tekee itselleen mitään pahaa, pitäiskö leikkiä,et rakkaus on kuollut myös minun osaltani.
Itse käyn automaatti vaihteella,kaikki on tyhjää...