Anteeksi, poistin viestini. Mietin asiaa vielä, miten tästä kirjoittaisin.... olen pahoillani.

Voi sinua ja teidän perhettä. Neuvoa en osaa, kokemusta ja pohdintaa vain. Itse tosin elän tuota "ensimmäistä kierrosta"... Päälle nelikymmpisiä, miehellä toinen nainen, josta ei tunnu pääsevän eroon. Enkä minä tunnu pääsevän irti miehestäni. Ihan nuorista yhdessä, liki 30 vuotta, lapsia suurperheen verran, joista nuorimmat alakoululaisia. Nämmä olisin valmis aika pitkälle asioita työstämään, kunhan lapsilla olisi edelleen ehjä perhe ja meidän parisuhteella mahdollisuus. Mutta yksin on paha rakentaa. Siitä taitaa sinullakin olla kyse? Olen niin lukemattomat kerrat miettinyt, että miten tuo ihminen voi olla aivan eri kuin se, jonka olen luullut aiemmin tuntevani. Mikä on ihmisessä totta ja mikä valhetta? Miksi en osaa irrottaa? Kaikki sukulaiset ja ystävät tietävät kyllä neuvoa, miten nyt laitetaan lusikat jakoon. Ja kyllähän minäkin tuon teorian tiedän, niin kuullu toimia, kun toinen pettää ja jättää. Sittemminhän mies on halunnut vielä pohtia meidän asioita, yhdessäkin ollaan oltu, mutta ei sillä tavalla oikeasti. Mies ei ole esim. kyennyt oikein kohtaamaan omaa syyllisyyttään, en ole tuollaista katumusta nähnyt, ja se tuntuu pahalta. Ei ole siis mistään minun päätöksistäni kiinni tämä asia. Tuotakin pelkään, mitä sinulle on nyt tapahtunut... Mieshän on jatkanut nytkin yhteydenpitoa naiseen, vaikka mutta valehtelee. Se valehtelu loukkaa todella paljon.

Yksi asia mitä terapeutti minulta toistuvasti kysyy, on, että mitä minä itse haluan. Mitä sinä itse haluat? Minun tapauksessani surullista on, että minun on edelleen hyvä olla miehen kanssa. Mutta on myös asioita, joiden toivoisin muuttuvan. Sekä omassa että hänen käytöksessään, parisuhteessa, jos sellainen olisi. Lapset ovat kukin tavallaan oireilleet tilanteesta myös, mikä tekee asioista entistä raskaampaa.

Syysmyrsky, kiitos viestistäsi. Kohtalotovereita löytyy näköjään. Minulle helpotus, mutta ei ole oikein eikä hyvä, että ihmiset joutuvat kokemaan tällaista tuskaa. Eniten näissä jutuissa ihmettelen niitä naisia, jotka tekevät tietoisesti valinnan, että aiheuttavat pahaa mieltä, tuskaa ja riitoja toisille naisille. En ikinä itse haluaisi olla sellainen ihminen. Eräs nuori mies työpaikalla kertoi ihastuneensa erääseen ”asiakkaaseen”, joka on naimisissa. Sanoin heti, että unohda se nainen. Mies oli, että miksi? Sanoin, että olisitko valmis siihen, että aiheutat jollekin ihmiselle suunnatonta tuskaa, pahaa mieltä ja kamalia riitoja? Mies katsoi minua ihmeissään ja sanoi, että en tosiaankaan! Ei sitä en koskaan haluaisi aiheuttaa... olet oikeassa, parempi unohtaa saman tien. Kunpa kaikki pettäjät ja ne toiset naiset/miehet ajattelisivat ennen kuin tekevät. Ymmärrän taustoja avioliiton arkistumisesta ja kaikesta siitä, ei siinä mitään. Olen yrittänyt tämän kaiken ottaa oppina, näköjään elämässä kaiken todellisen opin pitää tapahtua kovan tuskan kautta. Olen päättänyt, etten tule kovaksi ja katkeraksi ihmiseksi. Haluan hyvää ja kaunista. Hyvällä saa hyvää, pahalla pahaa.

Eilen kun kirjoitin tänne, olin tosi maassa. Tänään on parempi päivä ja yksi keskustelu takana taas kerran. Hyvä sellainen. En tiedä, mitä meille tapahtuu. En tiedä eroammeko me. Sen tiedän, että teen nyt kuitenkin sen, mitä koen oikeaksi. Unohdan ylpeyteni, loukatut tunteeni ja olen iloinen hyvistä asioista. Alan liikkua enemmän (paino onkin tässä rytäkässä tippunut jo 20 kg) ja keksimään enemmän mieleistä tekemistä. Muut miehet ei tällä hetkellä kiinnosta vähääkään, vaikka kiinnostusta on ollut miesten osalta. Minua ei vaan kiinnosta. Eikä minulla ole tarvetta todistaa itselleni mitään.
Mies ymmärtää, että juomisen on loputtava (sanoi siis itse). Kuinka helppoa se sitten on, sitä en osaa kuvitella, taitaa olla aika vaikeaa. Ja vielä sen kirjoitan, että mies on koko ikänsä urheillut ja urheilu on ollut ihan maailman tärkein asia ja nyt ei mitään. Ei pitkään aikaan. Kamalia tällaiset elämän kriisit....

TiinaS2 tarinasi kuulosti tutulta. Sillä erotuksella, että tietääkseni miehelläni naisia on ollut vain yksi 45 ikävuoden tienoilla... Meillä pitkä avioliitto, aikuiset lapset, alkoholi jonkinlaisena kipupisteenä parisuhteessa.

Itsellänikään ei ollut koskaan kyse siitä, ettenkö olisi rakastanut. No, mikä on rakkautta, mikä sitten riippuvuutta ja tietynlaista "uhrautumista" ja omien tarpeiden laittamista sivuun. Lasten tai miehen puolesta... Kuten tässä ketjussa on kerrottu terapeutin kysyneen, mitä sinä haluat. Se on hyvä kysymys. Ei itsekkäästi kysyen, mutta itseään arvostaen.

Itse sätkin ja itkin ja riitelin ja anelin ja yritin "puhua järkeä", mutta mies ei kyennyt ottamaan vastaan eikä ottamaan oikein vastuutakaan. Ja minähän se kammotus taisin ajoittain olla. En myöskään tuntenut enää miestäni, hän ihan oikeasti muuttui. Ja juominen lisääntyi, sitä myötä tietenkin meidän riidat myös.

Mittani tuli täyteen, vaikka olisin halunnut toki palata vanhaan. Ensin vein eropaperit (mies ei suostunut) - ei vaikutusta. Puoli vuotta kului, ja sama jojoilu jatkui. Ostin oman asunnon ja muutin pois... En vienyt eroa loppuun, koska aikaa nyt kuitenkin oli tehdä lopullinen päätös.

Ja miten meillä kävi? Mies kävi pohjalla ja totesi, ettei haluakaan rikkoa kaikkea hyvää, mitä hänellä ja meillä perheenä oli. Olimme myös olleet tosi tiivis sakki, ehkä tämä oli joku irtiotto sitten...

Nyt elämme edelleen yhdessä. Olenko päässyt pettämisen yli? No en ilmeisesti, kun tällä foorumilla edelleen ajoittain vierailen. Mutta avioliittomme on nyt hyvä. Itsenäistyimme (myös minä), menimme yhdessä omien ja suhteemme kipupisteiden äärelle. Rakkaus on muuttunut. Luottamus? Hmm... Samaa mankelia en aio enää käydä läpi, koska arvostan itseäni. Surullista, jos miehen valinnat ovat tuhoisia, mutta hän tekee itse valintansa.

Tsemppiä ja voimia!😍

TiinaS2 ja Syysmyrsky. Oleellinen asia on trapeutin kysymys: "mitä minä itse haluan?" Toista ei voi muuttaa, jos toinen ei itse halua. Alkoholistille ei auta huutaminen ja raivoaminen. Alkon nauttimisen lopettaa vain, jos itse haluaa.

Vain itseään voi muuttaa. Kannustan panostamaan omaan hyvin vointiin ja sitä kautta miettimään, mikä on itselle ja lapsille parasta. Lasten oireilu osoittaa, että jotakin olisi tehtävä. "Kissan nostaminen pöydälle" on joskus hyvä asia.

Kiitos vastauksista ja kannustuksesta. Meillä ei ainakaan vielä ole alkoholi ollut ongelma, mutta työnarkomania omassa firmassa kyllä. Ja nyt vanhin lapsista kehittänyt riippuvuuden, mikä tuntuu kamalan pahalta, siihen apua haetaan ja tukena haluan olla.

Olen tosi paljon miettinyt myös tuota toisen naisen roolia. En tietenkään halua nähdä miestä minään tahdottomana uhrina. Mutta, tämä nainen sieti avomieheltään pettämistä ja kaikkea muuta 10 vuotta. Kun kävin miehelleen lopulta kertomassa tästä suhteesta, nainen hoki miehelle, että sitä saa mitä tilaa. Nainen laittoi siis tuskan kiertämään, hänellä oli ilmeisesti oikeus kostaa miehelleen. Mitäpä siitä, että monen monen muun, täysin viattoman, elämästä tuli sitten tuskaa. Tätä olen monta kertaa kysynyt, että miten ihminen, joka muka tietää tämän tuskan määrän, voi olla sitä aiheuttamassa muille. Myös mieheltä olen tätä kysynyt, miten voi pitää ihanan ihmistä, joka tietoisesti voi näin tehdä. No, vastaukset ovat tietysti tällaisia, varsinkin siis naiselta kuulemani: tehtyä ei saa tekemättömäksi, niin vain kävi, ei ollut tarkoitus, yhteys oli niin vahva, kerran täällä vaan eletään, ei hyvään liittoon mahdu kolmatta väliin. Niinpä niin.

Näitäkin kaikkia pitää prosessoida ja miettiä. Ja sitten tosissaan miettiä sitä, että mitä minä haluan. Sen tiedän, että tällaista tuskaa en ainakaan ikinä kenellekään halua.

Tähtitalvikki. Olen tietoinen siitä, että alkoholisti lopettaa juomisen vain omasta tahdostaan. Ja sen olen hänelle sanonutkin, että en yritä vaikuttaa hänen juomiseensa, koska se ei auttaisi mitään. Paljonhan tässä on puhuttu ja meillä on ollut hyviä ja vähemmän hyviä keskusteluita näiden kuukausien aikana.

Pettämisestä sen verran noin yleisesti, että kun näitä miehiä (ja naisia) riittää, jotka pettävät, niin en vain ymmärrä sitä, että voiko ihminen olla oikeasti niin tyhmä, että kun neljän- tai viidenkympin kriisi iskee ja oma avioliitto tuntuu miltä nyt tuntuukin, niin ongelma ratkaistaan hankkimalla uusi tyyppi kuvioon. Eihän se niin mene. Ongelmat parisuhteessa on parin ongelmia, eikä yhden ihmisen ongelmia. No ehkä joku onnensa löytääkin vaihtamalla. Meillä oli myös edellisellä kerralla niin, että tämä toinen nainen sanoi minulle (puhuin hänen kanssaan kerran puhelimessa), että häntäkin on petetty, että hän tietää, miltä se tuntuu. Tähän totesin, että ajattelit sitten pistää vahingon kiertämään ja tuottaa saman tuskan jollekin toiselle naiselle. Siihen ei tämä osannut sitten sanoa mitään.

Tytär meillä ottaa tämän ehkä raskaimmin. Hänen koko perusturvansa on järkkynyt ja hän sanoo, ettei koskaan enää voi luottaa kehenkään, jos oma isä tekee tällaista. Hän onkin sanonut isälleen, että on aina ajatellut, että isällä on moraalia ja se on ollut hänelle tosi tärkeää ja nyt kaikki onkin pelkkää valhetta. Tunnen suurta tuskaa tyttären puolesta. Eikä se isällekään helppoa ole. Riippuvuuksista on vaikeaa päästä eroon, tahtoa välillä on ja välillä ei. Luulen ymmärtäväni, että tämä nainenkin on yksi osa tätä riippuvuutta alkoholiin ja siihen liittyviin lieveilmiöihin. Olen ymmärtänyt, että naiselle maistuu myös. Ei ehkä joka päivä, mutta varsinkin viikonloput on kiva viettää viinanhuuruisesti. En ole tietenkään tästä satavarma, mutta vähän sellaisen kuvan olen saanut.

Mies sanoo, että ei itsekään tiedä mitä tulevaisuus tuo tullessaan, eikä ole varma, mitä itsekään haluaa. Nyt haen uutta asuntoa, en halua tässä paikassa asua. En tiedä, muuttaako mies mahdolliseen uuteen asuntoon vai ei, mutta itse en voi tässä enää asua. Tämä toinen nainen asuu suht lähellä ja paikka muistuttaa tästä asiasta kokoajan. Ja se, mitä itse haluan? En oikein tiedä. Sitä mietin tietysti kokoajan. Siitä olen varma, että erota en halua. Mutta jos ero kuitenkin on edessä, en voi sille mitään. Haluan aloittaa uuden jakson elämässä ja unohtaa entisen.. minäni nimittäin. En halua olla entinen minä, vaan, 100% aito minä. Olen käynyt läpi itseäni kuukausien aikana todella paljon. Haluan uutta mielekästä tekemistä ja ne projektit onkin mielessä kokoajan.

Syysmyrskylle tahtoisin antaa ison halauksen. Kostetaan jaksaa! 😍

Ja kiitos 1maisa viestistäsi! Olen todella iloinen puolestasi! Yhden varovaisen neuvon annan sulle. Anna anteeksi miehellesi. Muista olla onnellinen ja näyttää se myös. Ekalla kerralla mekin ratkaistiin asiat.
Tämä kerta on jotenkin ihan erilainen. Ja siksi olekin joutunut pohtimaan itseäni myös ihan eri kantilta. Annoinko aina tarpeeksi arvostusta miehelle, joka on tehnyt paljon töitä, suoranaisesti raatanut välillä? Annoinko arvoa mielipiteille ja kuuntelinko oikeasti? Olinko oikeasti kiinnostunut hänen tunteistaan ja tunsinko hänet oikeasti? Vai vaadinko vain itselleni? Ymmärrystä, kuuntelua jne... ei hitto, ja sitten tajuaa, että olisi voinut paljon tehdä toisin. Muuttanut tämä kaikki minua on ja omasta mielestäni parempaan ja sitä sanoi mieskin eilen, että olet oikeasti muuttunut. Mutta saanko MINÄ enää toista mahdollisuutta?
Kuulostaa varmaan hullulta, että ajattelen näin päin, mutta ylpeyteni (sen turhan ylpeyden) olen jo heittänyt romukoppaan aikaa sitten ja loputkin saa mennä. Ei tässä ole enää loukatuista tunteista kyse. Se vaihe meni jo.
Aika näyttää, mitä tapahtuu. Nyt keskityn enemmän itseeni ja omiin tekemisiini, ihan ilman koppavuutta.
1maisalle myös 😍