Olen tullut elämässäni siihen pisteeseen, etten enää tiedä olenko onnettomampi yksin vai nykyisessä suhteessa. Toivon, että joku jaksaa lukea kirjoitukseni loppuun, tarvitsen todella tilanteessani vertaistukea. ☹️

Olemme olleet avopuolisoni kanssa yhdessä viitisen vuotta, joista asuneet kolme yhdessä. Alusta saakka tie on ollut kivinen, mutta ei mitään verrattuna nykyhetkeen. Ennen sentään vaikeuksista huolimatta pystyin olemaan onnellinen, nyt onnellisiakin päiviä kalvaa sanotut asiat ja vanhat riidat, joita ei koskaan selvitetään tai pyydetä anteeksi.

Ongelmat alkoivat pääasiassa kesän alussa kun valmistuin ja rahahuolet alkoivat. Liiton päivärahoista sai odottaa päätöksiä lähes kaksi kuukautta, eikö asumistukeen enää ollut oikeutta ja sen ajan olin mieheni varassa, josta tietenkin sai kuulla tuon tuosta. Ajattelin kaiken tasoittuvan, jahka raha-asiat alkaa taas pyörimään, mutta riitely vain jatkui. Kaikesta. Pienestä, suuresta, syystä ja ilman.

Nykyään koen, ettei minulla ole minkäänlaista ihmisarvoa, enkä osaa tehdä mitään oikein, enkä ole koskaan tehnytkään. Koska mieheni puhuu minulle kuin vähä-älyiselle ja vähättelee minua ja elämääni, välillä puhuu niin törkeästi, etten saa sanaa suustani.
Tuntuu kuin olisin kerjäläinen kuninkaan rinnalla, täysin eri kastissa, arvoton ja mitätön häneen nähden.

Mieheni huomauttelee jatkuvasti tekemisistäni ja sanomisistani arvostelevaan sävyyn, olipa sitten kyse yhdestä sanasta, minun äänensävystä tai kotitöistä. ”Miks sinä noin etkä näin, onko ihan pakko sitä ja tätä, voitko tehä niin etkä noin” jne.
Aina kun mies hermostuu, tai tulee riitaa niin selväksi kyllä tulee mitä kaikkea minussa on vikana. Yksi riidanaihe on se, ettei mies suostu sanomaan koskaan rakastavansa. 😭

Riitoihin kaikki mikä keksitään, menneisyyteni, ongelmani. Hän on saanut minut katumaan, että olen kertonut menneisyydestäni kipeitä ja häpeämiäni asioita, koska myös niitä on hyvä käyttää hyödyksi minua vastaan.
Esimerkiksi se, että olen nuorempana käyttänyt alkoholia ja lääkkeitä sekaisin, ollut hoidossa masennuksen takia ja velkaantunut. Miehelläni ei ole koskaan ollut velkaa ja minä taas olen hänen sanojensa mukaan hänet ”huijannut” velkaiseen elämään, vaikka en koskaan ole häneltä edes apua pyytänyt. Usein saan kuulla myös ”mene hoitoon”, ”syö lääkkeet”, ”mitä sä oot vetäny”-tyylisiä kommentteja, tai vastaavasti haukkuja pilleristiksi, mielisairaaksi, hulluksi jne.

Myös perheeni vedetään riitoihin mukaan, edesmennyttä äitiäni myöten, miten minut on ”tämmöiseksi” opetettu ja ei ihme että vanhemmat on eronnut jos äitini on ollut samanlainen, koko perhe yhtä sairaita ym.
Olen myös kuullut, että olen pelkkä virhe, eikä kanssani olisi koskaan pitänyt ryhtyä suhteeseen. Kukaan ei ole koskaan minua myöskään rakastanut.

Nyt kun kirjoitan tätä, tajuan miten sairaalle tämä oikeasti kuulostaa. Jos joku kertoisi minulle tälläistä, käskisin lähteä ja sanoisin, että ansaitset parempaa. Miksi minä en lähde? Miksi olen niin voimaton? Ehkä minä oikeasti olen hullu? Mitä helvettiä?

Monta kertaa olen ottanut eron puheeksi ja riidan aikana mies sanookin ettei kiinnosta, lähtisitkin, mutta seuraavana päivänä kaikki on taas kuin mitään ei olisi tapahtunut. mies ei suostu puhumaan, eikä pyytämään anteeksi. Sitten kun taas hetken on kaikki hyvin, en enää halua lähteä, vaikka mieltäni kalvaa kaikki asiat. Kunnes tulee seuraava kerta.

En itsekään varmasti ole täydellinen enkä parasta ”vaimomatskuu”, mutta en kohtelisi rakastamaani ihmistä noin. Alan itsekin uskoa kaikkeen, mitä mies on minusta sanonut, itsetuntoni on täysin pohjassa. Säälikin estää eroamasta, mietin liikaa miten surulliseksi mies tulee, kuinka hän jää yksin ja joutuu myymään talon kun ei ole varaa enää yksin siinä asua, pelkään syytöksiä eron jälkeen, hän erosi kuitenkin takiani. Miksi lähtisin, eihän minua kukaan muu haluaisikaan, eikä rakastaisi. Mistä saan voimavaroja eroon? Mistä saan voimaa lopettaa rakastamisen? ☹️