Nannukka,
Koen samanlaisia tunteita. Henkisen väkivallan lisäksi avopuolisoni on käyttänyt myös fyysistä väkivaltaa.
Olen kokenut vaikean lapsuuden ja päätin etten koskaan anna kenenkään miehen kohdella mua väärin. Ja tässä olen nyt. Voimattomana lähtemään vaikka näen ett meillä ei ole minkäänlaista tulevaisuutta yhdessä. Olen tyhmä että pelkään enemmän yksin pärjäämistä kuin eroa.

Voi ei, minä niin tiedän tuon tunteen. ☹️
Sitä vaan toivoo että ehkä tämä vielä korjaantuu, ehkä mies muuttuu.
Järki sanoo lähde, mutta sydän haluaa jäädä. 😞 Jostain pitäisi saada vaan uskoa itseensä, mutta tuntuu että suhde on imenyt kaiken itsekunnioituksen ja voimat.

Minä tein rohkeana eilen päätöksen ja lähdin katsomaan asuntoa. Nyt minä sen teen. Ennemmin onneton yksin, kuin kaksin. Ihana asunto olikin, päätin että tänne minä muutan. Mutta kun menin vuokranantajalle takaisin ja hän kysyi tehdäänkö paperit, suustani tuli "voisin miettiä pari päivää". Tuotin taas itselleni pettymyksen. ☹️

Illalla kun mies tuli kotiin ja näin hänen itkeneen ja miten paha mieli hänellä on olla, aloin taas kokea syyllisyyttä ja surra. Silti mietin että huomenna ilmoitan ottavan asunnon.
Mutta aamulla olo oli kahta kauheampi... 😭
Eli päätöstä en ole vieläkään tehnyt enkä tiedä miten sen saan tehtyä.

Mies pyytäneet anteeksi, haluaa jatkaa, mutta mistä tiedän että mikään muuttuisi?

Hei Nannukka.
osittain kirjoituksesi kuulosti tutulta. Juurikin tuo että oikein yritetään loukata ihan vain loukkaamisen vuoksi. Mitään en osaa kuulemma minäkään tehdä oikein, yms.. Mieheni myös käyttää riidellessään pahaa kieltä. Hän kuitenkin myös pyytää anteeksi, sanoo rakastavansa yms.. mutta ei se kymmenen vuoden jälkeen enää lohduta kun mikään ei kuitenkaan muutu ☹️
Jäinkin miettimään kun sanoit että miten voisit lopettaa rakastamisen. Mitä tuossa miehessä rakastat? Miksi sääliä ihmistä joka kohtelee sinua noin huonosti?
Minä saan nykyisin kuulla paljon siitä etten enää välitä miehestä. Se on varmaan osittain otta. Olen tainnut lakata rakastamasta. Kaipaan vapautta ja uskoisin olevani onnellisempi ilman tätä parisuhdetta. Onneksi olen saanut kasvatuksessa melko hyvän itsetunnon eikä se ole aivan pohjamutiin poljettu vaikka yrittänyt mies onkin.
Nannukka, kuten kirjoiti, miehesi käytös kuulostaa sairaalle ja uskon että sinun olisi parempi ilman häntä. Silloin sinulla on ainakin mahdollisuus löytää joku joka rakastaa sinua aidosti, omana itsenäsi kuten ansaitset ☺️❤️

Hei Nannukka ja Perhonen myös.

Elätte molemmat raskaassa tilanteessa. Näin ulkopuolisena lukijana jäin miettimään, mitä hyvää noissa teidän suhteissa on? Onko niissä oikeasti jotain sellaista, että niitä kannattaa yrittää pitää hengissä vaikka oman mielenterveyden kustannuksella? Ja totta kai tiedän, että aina on myös sitä hyvää, vähintäänkin kauniita muistoja ja paremman toivoa. Eikä lähteminen ole koskaan helppoa. Eikä kai sen pidäkään olla, jos on suhteeseen itse vahvasti sitoutunut. On niin raskasta luovuttaa ja sen myötä myöntää itselle, että pieleen meni. Kyllä se kipeää tekee.

Kerron oman kokemukseni kymmenen vuoden takaa, koska elin silloin aika tavalla samankaltaisessa tilanteessa kuin te nyt. Mä yritin silloin erota hyvin kuormittavasta suhteesta monta kertaa ennen kuin lopulta lähdin. Aina eroyrityksen hetkellä miehestä kuoriutui se ihana, avoin, haavoittuva mies, johon olin niin palavasti ihastunut. Hän lupasi maat ja taivaat, kun vain jäisin. Ja monta kertaa jäin. Hyvä aika kesti parhaimmillaan kaksi viikkoa ja sitten taas mentiin. Se toivomisen ja pettymisen kehä oli ihan hirveä ja uuvuttava. Kerta kerralta vaivuin syvemmälle ahdistukseen ja olin itseeni niin pettynyt, kun en päässyt irti. Te molemmat taidatte elää nyt juuri siinä vaiheessa.

Mä tein varmaan viimeisillä voimillani itselleni suunnitelman. Päätin päivämäärän, jolloin lähden. Muistaakseni se oli pari kuukautta eteenpäin. En sillä hetkellä uskonut sen toteutumiseen itsekään, mutta jotenkin alitajuisesti se voimaannutti mua ja käynnisti sellaisen uudenlaisen eteenpäinkatsomisvaiheen. Ja mä todella lähdin sinä päivänä. Miehelle en kertonut suunnitelmastani mitään. Läheisimmille ystävilleni kerroin noin viikkoa ennen ja pyysin heitä tukemaan mua etten enää viime hetkellä perääntyisi. Tätä ennen eroa tosiaan oli tehty pitkään, väännetty ja käännetty ja aina mies oli saanut mun pään kääntymään. Myös mä olin säälinyt miestä ja miehen lapsia ja koin velvollisuutta jäämiseen. Tän lopullisen eron sitten toteutin niin, että ilmoitin miehelle vasta edellispäivänä, että lähden. Enkä antautunut enää mihinkään keskusteluun. Sanoin, että voimme käydä asiat läpi sitten myöhemmin.

Hetkeäkään en ole katunut lähtöäni! Muistan, kuinka ihanalta tuntui omassa kodissa. Mun henki kulki vapaasti eikä enää oksettanut koko aikaa. Ensimmäinen yö makuualustalla on yksi elämäni onnellisimmista. Tunsin sellaista keveyttä, etten voinut uskoa sitä todeksi. Vaikka minulla ei ollut huonekaluja eikä juuri mitään muutakaan, se ei haitannut yhtään, kun vaan sain hengittää vapaasti. Ja mitä tulee miehen säälimiseen, hukkaan meni. Siellä oli uusi nuorikko asumassa jo parin kuukauden päästä minun lähtemisestäni 😋

En osaa teitä muuten neuvoa kuin sanoa, että kyllä teistä löytyy voimaa, se on vain juuri nyt hautautunut ahdistuksen alle piiloon. Se, pitäisikö teidän erota vai ei -ei kai siihen osaa vastata kukaan muu kuin te itse. Mutta jos siihen päädytte, luottakaa itseenne, kyllä te selviydytte 🙂👍

Olen niin pahoillaan sinunkin puolestasi, tämmöisessä suhteessa ei vaan kuuluisi kenenkään olla. ☹️
saanko kysyä mikä sinut pitää suhteessa?

Mitäkö rakastan? Tätä täytyi jo miettiä itsekin. Rakastan onnellisia hetkiä, samanlaista huumorintajua, mitä teemme yhdessä, rakastan myös pieniä yksityiskohtia arjessa ja hänessä. Vai olenko vain riippuvainen?

Anteeksi Inari, sinun viesti oli mennyt minulta ihan ohi!

Kiitos paljon että kerroit oman tarinasi, hetken aikaa pystyin tuntemaan sen vapauden tunteen mistä puhuit. Olet ollut oikeasti uskomattoman vahva ja rohkea, kun olet päässyt irti "myrkyllisestä suhteesta".

Löysin paljon samaa kertomastasi, varsinkin juuri tuo, että mies lupaa aina muuttua kun on se hetki että lähtöä tekee. Ja sitten sitä heltyy ja uskoo kaiken.

Tällä hetkellä minä sisimmässäni tiedän että mikään tuskin muuttuu, mutta en tiedä mikä voima minua pitelee. Onko se sitten rakkaus, yksin jäämisen pelko, epävarmuus sitä että tekeekö oikein vai se mitä erosta seuraa.

Minä oon aina ollut vähän liian kiltti kaikille ja liikaa ajattelen muiden tunteita, joten se on yksi mikä varmasti jarruttaa, koska en kestä nähdä rakastamani ihmisen surua.
Mutta onko se sitten oikein että hän voi katsoa minun surua?

Toivon, että saisin ahmittua sinun kertomuksestasi voimaa itselleni ratkaisuun ja olisin yhtä rohkea kuin sinä. ☺️❤️

Kiva, jos saat(te) minun tarinastani voimaa, sen takia sen kerroinkin! Mutta sen verran täytyy kyllä tarkentaa, että en todellakaan tuntenut itseäni silloin 10 v sitten rohkeaksi tai vahvaksi.

Minua piti kiinni suhteessa se, että ne hyvät hetket olivat ihania ja halusin vimmaisesti uskoa, että se hyvä on ”oikeaa totta” ja paha taas jotain, mikä ei ole totta. Ajattelin, että jos vain itse kovasti ponnistelen, elämä muuttuu niin, että se väärä todellisuus (=paha) poistuu ja jäljelle jää vain se oikea todellisuus (=hyvä). Koin siis niin, että on pitkälti minusta kiinni, onko miehellä ”mahdollisuus” olla ihana, jolloin myös suhde on ihana. Eli ajattelin niin, että oikeasti miehessä on vain se hyvä puoli ja minun tehtäväni on ”pelastaa” miespolo siltä pahalta puolelta. Jälkeenpäin on tietenkin helppo sanoa, että jopa oli harhaisia ajatuksia. Mutta siinä pyörityksessä en sitä tajunnut.

Olen miettinyt paljon myös sitä, kuinka ihania ne hyvät asiat sitten olivat. Olivatko ne oikeasti ihania vai tuntuivatko ne vaan sen kaiken ahdistavuuden keskellä niin ihanilta? Olen kallistumassa yhä enemmän tuohon jälkimmäiseen.

Lisäksi olen miettinyt sitä, miten suhteeseen ylipäätään ajauduin. Kuinka paljon se kertoo miehestä ja kuinka paljon minusta? Miehessä on selkeästi jotain, millä hän pystyy minua koukuttamaan ja manipuloimaan niin, että tuo em. harhainen ajatteluketju käynnistyy ja pysyy voimissaan. Aamu72:n tarinassa ”epävakaa persoonallisuus..” kerron, kuinka häpeäkseni lankesin tähän mieheen uudestaan. Että se siitä rohkeudesta ja viisaudesta sitten… Lyhyesti sanottuna, mies siis palasi vähän väkisin takaisin elämääni kymmenen vuoden jälkeen, kykeni koukuttamaan minut uudestaan ja uskomaan, että terapian ja menneiden kokemusten avulla hän todella nykyään on vain tuo hyvä tyyppi. Että olin siis silloin 10v. sitten ollut oikeassa siinä, että se paha puoli on vain harhaa. Ja tähän minä siis lankesin, elimme hetken ihanaa uutta suhdetta, kunnes hän täysin yllättäen hylkäsi minut. Eli eipä ollut edes kymmenen vuotta, terapia ja pari tässä välissä rikkounutta parisuhdetta miestä muuttaneet. Itseeni olen todella pettynyt sen takia, etten näemmä ole muuttunut minäkään. Kuitenkin tällä hetkellä, pari kuukautta puskista tulleen hylkäyksen jälkeen, alan olla jaloillani taas, selviytynyt alkushokista ja jäätävästä pettymyksestä – ja yhä enemmän ihmettelen, mitä siinä miehessä oikein näin. Millä ihmeellä se lättäjalkainen moukka minut oikein koukutti? Miten ihmeessä ne jokuset kauniit sanat ja hetket saivat minut kieltämään ne kaikki asiat, jotka olisivat miehen ”paljastaneet” entisekseen jo ennen hylkäystä. No, jos hän nyt haluaisi palata takaisin elämääni, nauraisin hänet suohon.

Olen päätynyt siihen, että kai se vaan on niin, että on ihmisiä, jotka todella osaavat koukuttaa. Ja sitten on ihmisiä (ml. minä), jotka omassa rakkauden kaipuussaan ovat aika helposti koukutettavia. Minäkin olen luonteeltani kiltti, velvollisuudentuntoinen, toivon toisille hyvää, luotan ihmisiin ja sitoudun kaikkeen mihin lähden – ja edelleen tässä iässä ja näillä kokemuksilla, naiivisti uskon myös muiden tekevän samoin.

Puhuit Nannukka yksin jäämisen pelosta, mikä on varsin inhimillistä. Haluan kuitenkin sinulle omien kokemuksieni perusteella vakuuttaa, että kyllä yksin on parempi olla kuin ahdistavassa suhteessa. Aivan varmasti elämä onnellisessa parisuhteessa voittaisi yksin elämisen, mutta ihan yhtä varmasti yksin eläminen voittaa elämisen ahdistavassa suhteessa! Ei elämä yksin täydellistä ole, mutta silloin siihen voi ainakin vaikuttaa itse ja hallita sitä itse. Ja se ei ole ihan vähäinen asia.

Jos ero tuntuu liian rajulta ratkaisulta, auttaisiko erilleen muutto niin, että voisitte jättää suhteelle mahdollisuuden vielä? Voisiko se auttaa siirtymään yhden stepin eteenpäin? Sitenhän voisi varmistaa sen, että kaikki kortit tulee katsottua. Jos sittenkin mies muuttuisi pysyvästi, mitään ei olisi menetetty. Ja jos taas ei muutu, niin olet kuitenkin päässyt vähän vaivihkaa jo oman elämäsi alkuun..

Nannukka, kysyit mikä minut pitää suhteessa. Ainakin osittain lapset. Vaikka välillä ja nykyään aika usein tuntuu että lapsetkin voisivat paremmin ilman jatkuvaa riitelyä. Ehkä tavallaan toivon kuitenkin myös että asiat korjaantuisivat, vaikka järjellä ajatellen tunnen ettei niin tule käymään. Mies on kuitenkin sanonut useamman kerran ettei ala itseään muuttamaan kenenkään takia. Surullista sikäli että jos hän ei muutu niin sama kaava tulee vain toistumaan. Lisäksi velvollisuus tai syyllisyys taitaa myös pitää minut vielä tässä. Mies on eronnut kerran aiemminkin pitkästä suhteesta josta on myös lapsia. Tuntuu että on minun vikani jos hän joutuu taas kokemaan saman uudelleen. Tiedän kuinka vaikeaa se hänelle oli silloin aikanaan enkä haluaisi aiheuttaa sitä. Mutta järjellä ajatellen tiedä etteihän se ihan niin mene. Kuitenkin tunnen vahvasti syyllisyyttä siitä. Inhoan sitä miten jotakuinkin kaikki mikä tässä suhteessa on vialla on minun vikani. Ja miten kaikki pitää tehdä juuri niinkuin hän haluaa. Ja jos en osaa huomioida tai kiittää miestä heti siitä että hän on tehnyt kotitöitä niin kuulemma kohtelen häntä kuin koiraa. Listaa voisi varmaan jatkaa muutaman sivun verran😞 . Ja vaikka hän sanookin tietävänsä ettei itsekään ole täydellinen niin hän ei kykene näkemään omaa kontrollointiaan tai syyllistämistään.

Inari71: "Koin siis niin, että on pitkälti minusta kiinni, onko miehellä ”mahdollisuus” olla ihana, jolloin myös suhde on ihana."

Tämä on niin hyvin sanottu! Itse ajattelen juurikin niin, että ehkä kaikki vain johtuukin minusta. Jos minä vain muuttaisin itseäni, tekemisiäni ym. niin ehkä mies näkisi minut "uudessa valossa" ja sitten myös kohtelisi minua hyvin, rakastaisi taas. Mutta kun eihän se ihan niin mene.

Ihmismieli on siitä hauska, että vaikka itse jo sisäistää jonkin asian, niin silti mieli vain vetää kuitenkin ajatusta toiseen suuntaan.
Juurikin tämä, että minä tiedän, ettei mikään tulisi muuttumaan. MUTTA entä jos...?
Mies kun ei osaa edes sanoa rakastavansa, niin miksi hän yhtä äkkiä muuttuisi?

Puhuimme eilen jonkun verran asioista ja mies lupasi jatkossa "yrittää hillitä itsensä" eli siis lopettaa huonon käytöksensä ja haukkumisen, mutta tänään jo hän sitten menetti hermonsa raha-asioista puhuessa. Ei tosin kohdistanut minuun haukkuja, mutta huusi ja mesoi tapansa mukaan.

Olen myös miettinyt tuota erilleen muuttoa, mutta en usko, että se muuttaisi mitään, ennemminkin vaikeuttaisi kaikkea. Yksi syy, mikä pitää minut suhteessa, on se, ettei miehellä olisi varaa asua yksin jos/kun työt loppuu. Hän on siis tällä hetkellä töissä, mutta töiden jatkuvuudesta ei ole varmuutta. Koen siis syyllisyyttä siitä, jos häneltä menee talo alta, vaikka emme sitä yhdessä hankkinutkaan.. ☹️

Lissu: Lapsille kyllä olisi paras elää rauhallisessa ympäristössä, vaikka en itse äiti olekaan. Mutta avioerolapsena tiedän mille se jatkuvien riitojen kuuntelu tuntuu. Ahdisti ja oli paha mieli, vaikka sitä ei osannut kenellekään kertoa. Mutta kun muutettiin kotoa, huomasi kyllä että on mukavampaa kaikki.
Sitä vain tietysti ajattelee että lapsille olisi hyvä kun olisi isäkin lähellä.

Ja varmasti sinäkin jaksaisit äitinä paremmin kuin saisit irrottauduttua ja olisit taas onnellinen. ☺️❤️

Pakko vähän avautua kun luin tätä viestiketjua. Minä tein sen suuren virheen että sinnittelin viimeiseen saakka avioliitto helvetissä. Syy oli se että minulle avioero oli mahdoton ajatus. Se oli kuin kaiken loppu,melkein kuin kuolema. Elimme uusperheessä johon kuuluivat tyttäreni ensimmäisestä liitostani,mieheni ja meidän yhteiset kaksi pientä poikaa. Jo ennen poikien syntymää mieheni oli alkanut pikkuhiljaa inhota tytärtäni. Hän alkoi vuosi vuodelta enemmän haukkua,nimitellä ja syrjiä tytärtäni. Hän halusi sulkea tyttäreni pois perheestämme.

Olin siis joutunut tilanteeseen jossa olin toista kertaa naimisissa,minulla oli kolme pientä lasta ja mieheni inhosi tytärtäni. Minäkin toivoin että tilanne paranisi ja mieheni alkaisi hyväksymään tyttäreni. Mutta tilanne meni vaan huonommaksi. Mieheni jaksoi tuntikausia saarnata minulle siitä miten minun pitäisi muuttaa tyttäreni erilaiseksi. Hänen mielestään tyttäreni oli tyhmä,laiska,ei tehnyt kotitöitä ja sanoi vastaan. Kun yritin selittää että mielestäni tyttäreni oli aivan normaali pieni tyttö heikkouksineen ja vahvuuksineen niin mieheni vain suuttui enemmän ja haukkui myös minut.

Meille alkoi tulla pahoja riitoja jotka alkoivat aina siitä kun mieheni haukkui tyttäreni milloin mistäkin mitättömästä asiasta. Kun en suostunut olemaan mieheni kanssa samaa mieltä niin hän piti monen viikon mykkäkoulua kotona. Se oli todella raskasta ja kotona oli inhottavan kireä tunnelma. Tyttäreni kesti tämän kaiken hiljaa kärsien. Hön on luonteeltaan hiljainen ja rauhallinen ja nytkin murrosiässä ihanan helppo. Hän piti kaiken tuskan sisällään minun takiani. Salakavalasti me molemmat aloimme voimaan huonommin. Minä yritin hakea apua mutta lopulta paloin loppuun. En pystynyt enää nukkumaan ja romahdin. Tässä vaiheessa olin psyykkisesti ihan sekaisin enkä hallinnut tekemisiäni. Tein paljon virheitä kunnes viime vuonna pääsin jaloilleni. Tyttäreni joutui myös terapiaan.

Halusin kertoa tarinani jos muut eivät tekisi samaa virhettä kuin minä tein eli roikuin vuosia henkisesn väkivallan uhrina. Nyt ymmärrän että olin kuin vankilassa ja kykenemätön toimimaan normaalisti.
Halusin epätoivoisesti pitää perheen kasassa ja kulissit pystyssä vaikka henki menisi. Minun oma häpeäni toisesta avioerosta oli niin suuri että ajoin sillä itseni sairaalaan. Avioerohan siitä lopulta tuli ja nyt siis ex-mieheni on päättänyt että olen luuseri,huono äiti ja täysin ö-luokan kansalainen. Hän jatkaa kiusaamistaan,tämä korkeasti koulutettu ihminen joka ulkoisesti on yhteiskunnan silmissä ansioitunut ja menestynyt. Minun olisi pitänyt ajoissa vuosia sitten lähteä hänen luotaan mutta jälkiviisaus on huonoin viisaus. Hänen henkinen väkivaltansa jatkuu edelleen. Hän ja hänen uusi naisystävänsä eivät puhu minulle sanaakaan tai tyttärelleni. Ex-mieheni ei varmaan koskaan joudu vastuuseen siitä että käytti täysin harkitusti henkistä väkivaltaa minua ja tytärtäni kohtaan. Hän ei edes halua ymmärtää käsitteitä kuin anteeksianto ja empatia.

Olen avioeron jälkeen saanut kokea uuden ihmissuhteen joka loppui myös todella huonosti. Siitä olen kertonut täällä aiemmin. Nyt täytyy vain luottaa ja uskoa itseensä. En halua muuttua miesvihaajaksi mutta haluan seistä omilla jaloillani ja saada tasapainon elämääni. Minua on kohdeltu huonosti mutta niin on monia muitakin. Minun on vaikea antaa anteeksi ex-miehelleni mutta tiedän kuinka myrkkyä katkeroituminen on.

Voimia kaikille näissä ihmissuhde sotkuissa! Joskus päätöksen tekeminen on hirveän vaikeaa mutta minäkin elän mielummin yksin kuin piinaavassa parisuhteessa. Asioilla on onneksi tapana järjestyä🙂🌻

Heippa teille,

Tunnen jo syyllisyyttä että aloitin tätä viestiä kirjoittamaan. Minulla on kaksi lasta, toinen kolme ja toinen aloitti juuri koulun. Olen ollut naimisissa 12 vuotta joista onnellisia on ollut hyvin vähän. Mieheni käyttäytyy minua ja lapsia kohtaan todella tympeästi ja antaa aina ymmärtää että vika kaikkeen löytyy aina minusta tai lapsista. Olen hänen mielestään huono äiti enkä osaa kotona tehdä mitään. Joudun tai ainakin koen niin että aina kun minulla on menoa, oli se sitten lenkille meno tai mikä tahansa niin kysymään lupaa ettei hänellä vaan olisi liian rankkaa kotona lasten kanssa. Hän ei omista menoista edes ilmottele. Lasten synttäreillä haukkuu kovaan ääneen kuinka pahoja tarjottavia olen tehnyt, kun tulen parturista olen hänen mielestään tehnyt hiuksista tyhmän näköiset. Arki on pelkkää kiroilua ja huutamista ja minun täytyisi vain ymmärtää koska hän tekee rankkaa duunia. Tässä on joitakin esimerkkejä ja ystäväni ovatkin ollut sitä mieltä että lähde tästä suhteesta jo hyvin pitkään. Tuntuu että hän ei välitä mistään, ulkopuoliset ovat joutuneet puuttumaan kun hän huutaa lapsille ja syyttää siitä niitä että puuttuvat meidän asioihin.

Mieheni vihaa perhettäni eikä halua olla missään mukana. Jos sattuu olemaan, hän esittää täysin erilaista kun on oikeasti ja olen joutunutkin selittelemään ystävilleni ja perheelleni että hän ei ole oikeasti tuollainen kuin esittää, ainakaan minulle ja lapsille. Olen ollut muutamat kerrat netissä etsimässä asuntoa kunnes alan miettimään todellisuutta, miten pärjään yksin lasten kanssa, en voi muuttaa paikkakunnalta jossa lapsi on juuri aloittanut koulun ja työmatkaani varten on pakko olla auto, miten pystyn elättämään lapseni ja maksamaan yhtäkkiä pienestä palkastani kaiken. Lapseni on juuri aloittanut koulun enkä haluaisi sitä mennä vaihtamaan.

Olen kerran ollut oikeasti lähdössä ja sama kävi minullekin että mies olikin juuri sellainen että ihanalla käytöksellä sai minut jäämään. Olen onneton enkä tiedä mitä teen. En edes tiedä mitä kaikkea tähän voisi kirjoittaa, tuntuu että joudun vaan sietämään tätä. Olen muuten lopettanut harrastukseni kun en enää jaksanut kuunnella sitä että aina sinä vaan käyt lenkillä tai salilla, jotka tuntuivatkin olevan ainoa pelastukseni arkeen, vaikka laitoin lapset nukkumaan koska hän ei jaksa kuunnella lasten kiukuttelua ja tein kotonakin kaiken, hänen mielestään tietenkin väärin. Hänen perheensä kiroaisi minut varmaan alimpaan helvettiin jos tästä liitosta lähden, heidän pojassaan kun ei ole mitään vikaa. Luen varmaan 10 vuoden päästä tätä viestiä ja edelleen olen tässä tilanteessa. Pahoin pelkään että roikun tässä lasten takia. Mies ihmettelee ja valittaa kun en ikinä tee aloitetta seksiin vaikka olen sanonut että tarvitsen siihen läheisyyttä arjessa. En oikeasti tiedä mitä teen 😭

Hei Lissu85!

Luin viestisi ja halusin vastata sinulle.

Olen itse ollut suhteessa/suhteissa jossa minua kohdeltiin huonosti ja uskon siltä osin ymmärtäväni sinua ainakin jonkin verran, vaikka en olekaan ollut noin pitkässä suhteessa eikä minulla ole lapsia.

Olen tosi pahoillani tilanteestasi, tuo kuulostaa siltä että se on todella haitallinen sinulle ja lapsille. Kuulostaa siltä, että puolisosi on henkisesti väkivaltainen teitä kohtaan. On surullista miten henkistä väkivaltaa ja kaltoinkohtelua nykyäänkin usein vähätellään eikä sitä välttämättä oteta tosissaan.

Itse ainakin kohtasin tällaisia asenteita, sekä henkisen väkivallan että "lievemmän" fyysisen väkivallan suhteen. Sisimmässäni olisin vain toivonut että joku olisi kehottanut minua jättämään kumppanini. Jotkut ihmiset eivät ottaneet tosissaan ja toiset ehkä yrittivät olla "neutraaleja"? Useinhan sanotaankin että väkivaltaisessa suhteessa elävälle on aivan turha sanoa "jätä se".. Minulle tuli kuitenkin sellainen olo ettei tilannettani otettu tosissaan, tai että sitä ei pidetä "oikeana" väkivaltana... Tilanne oli muutenkin niin hämmentävä ja sitä oli vaikea käsittää. En edes tiennyt mikä olisi oikea tapa toimia ja halusin sen ymmärtämiseen apua, toivoin edes että muut ihmiset kehottaisivat minua jättämään kumppanini jotta voisin kokea että se on oikein, ainoa vaihtoehto ja oikeutettua.. Tavallaan ehkä outoa koska en ole ihminen joka yleensä tekisi valintansa muiden ihmisten mielipiteiden mukaan. Koin vain tarvitsevani vahvistusta tunteilleni.

En tiedä onko sinulla samantapaisia tunteita tai ajatuksia. Vaikka se on "epäkorrektia" haluan siis kuitenkin kertoa sinulle myös omia ajatuksiani mitä kertomasi herättää. Toivon etten loukkaa tai vaikuta ylimieliseltä tai siltä että tietäisin tilanteesi sinua paremmin. Ajatukseni kuitenkin perustuvat ihan tosiasioihin henkisestä kaltoinkohtelusta ja myös omiin kokemuksiini.

Vaikka tämä siis saattaa kuulostaa kliseiseltä tai ylimieliseltä niin ajattelen että eroaminen olisi kaikella todennäköisyydellä sekä sinulle että lapsille paras ratkaisu. Ainakin on selvää että tuollainen henkinen väkivalta pitää saada loppumaan. Kenenkään ei pitäisi joutua elämään tuollaisessa ilmapiirissä. Vaikkei minulla ole itselläni lapsia enkä tunne tilannettanne sen tarkemmin, niin kertomasi perusteella uskon että ero olisi lapsillekin paljon parempi vaihtoehto. Sen lisäksi että vanhempien välinen epäterve suhde jättää aina syvät jäljet lapsiin, kerrot myös, että miehesi kohdistaa henkistä väkivaltaa myös suoraan lapsiin. Sekä sinun että lasten kannalta olisi siis tärkeää että tuo tilanne saataisiin loppumaan mahdollisimman nopeasti. Mitä pidempään lapsesi joutuvat elämään vihamielisessä ympäristössä sitä enemmän heihin jää jälkiä ja sitä todennäköisemmin heidän henkinen hyvinvointinsa ja kykynsä muodostaa tulevaisuudessa terveitä ihmissuhteita häiriintyy. Uskoisin siis että koulun vaihtaminen, yhden vanhemman perheessä asuminen ja/tai heikompi taloudellinen tilanne olisivat lapsille pidemmän päälle kuitenkin ehdottomasti vähemmän huono ratkaisu.

Olen todella pahoillani, että olet niin vaikeassa, ehkä mahdottomaltakin tuntuvassa tilanteessa. ☹️ Nuo käytännön asiatkin kuulostavat todella vaikeilta ja monimutkaisilta, enkä tietenkään valitettavasti pysty niissä mitenkään auttamaan/neuvomaan, puhumattakaan siitä miten vaikeaa muutenkin on ylipäätään olla tuollaisessa tilanteessa, ja vielä lasten kanssa. Tiedostan etten itse ole tosiaan ollut näiltä osin läheskään yhtä monimutkaisessa tilanteessa.. Oletkin varmasti hyvin yksin tilanteesi kanssa, tuskinpa kukaan joka ei ole tuollaista itse kokenut voikaan täysin ymmärtää sinua ja tilannettasi, ja senkään takia en ihmettele vaikka tuntisit olosi yksinäiseksi koska kaikki muut tavallaan "elävät eri maailmassa"...

Sen voin kuitenkin eroamisesta todeta omien kokemusteni perusteella, että väkivaltaisesta suhteesta eroaminen yleensä (ainakin minun kohdallani) tuntuu ja vaikuttaa etukäteen paljon vaikeammalta ja huonommalta ratkaisulta kuin mitä se loppujen lopuksi on. Itse olen pelännyt jääväni yksin, varsinkin kun tuollaisen suhteen (ja eroprosessin) aikana usein muutkin ystävät ja läheiset katoavat. Jälkikäteen tuntemani helpotus on kuitenkin aina ollut suurempi kuin eroa seuraava yksinäisyys ja ongelmat. Elämäntilanteeseen sopeutuu vähitellen ja sitä tutustuu uusiin ihmisiin vaikkei uskonut sen olevan mahdollista. Ja tosiaan helpotuksen ja vapauden tunne on ollut ainakin minulla suuri ja ne vapauttavat osaltaan voimavaroja kun monet vanhat ongelmat poistuvat.

Ennen eroa sitä ajattelee että onhan suhteessani kuitenkin paljon enemmän hyvää kuin huonoa, ja miten voin luopua ihmisestä joka on minulle niin tärkeä ja jota rakastan. Eihän minulla ole muutakaan? Eron jälkeen olo on kuitenkin ollut erilainen. Kun on kyse henkisestä tai fyysisestä kaltoinkohtelusta niin tuollaista logiikkaa ei vaan yhsinkertaisesti voi käyttää. Väkivallasta ei tee YHTÄÄN vähemmän pahaa se että "hyvää kuitenkin on enemmän". Nämä ovat olleet ainakin omia kokemuksiani eroamiseen liittyen ja vaikka en ole tilastoja nähnytkään niin ainakin käsitykseni on se että yleisemminkin suurin osa epäterveestä suhteesta eroavista kokeekin päätöksen myöhemmin oikeaksi eivätkä kadu sitä (?).

On vielä yksi asia mikä tuli mieleeni tilanteeseesi littyen.. Oletko ajatellut hakea apua jostain? Itse kävin juttelemassa tilanteestani järjestössä joka tarjoaa apua parisuhdeväkivaltaa kokeville ihmisille. (Naisille ja miehille sekä väkivallan kohteelle/tekijöille on usein omat palvelunsa joissa voi käydä juttelemassa). Ainakin paikassa jossa itse kävin käsiteltiin myös henkistä väkivaltaa ja sen tunnistamista ja heillä oli aiheesta materiaaliakin. Näissä paikoissa voi siis tosiaan saada keskusteluapua ja tukea omaan elämäntilanteeseen ja mahdollisen eropäätöksen miettimisessä. Työntekijät eivät yleensä anna mitään ohjeita tai valmiita ratkaisuja tilanteeseen tai painosta suuntaan tai toiseen.

Vaikka päättäisit erota niin voi olla että tarvitset apua myös kokemuksistasi palautummiseen. Toivon että tarvittaessa uskallat hakea apua ja myös saat sitä. Sen suhteen tarvitaan usein paljon sitkeyttä ja voi olla että joudut olemaan yhteydessä useisiin tahoihin ennen kuin saat asiallista apua. Tuollainen parisuhde voi jättää erilaisia traumoja (tai esim masennusta tai muita mielenterveysongelmia). Toinen asia minkä olen omalla kohdallani todennut tärkeäksi on se että itsekin tietoisesti yrittää välttää joutumasta uudelleen vastaavaan tilanteeseen uusissa suhteissa, niiltä osin kuin asiaan voi vaikuttaa ja oppia tunnistamaan merkkejä jne.

Nämä olivat asioita mitä itselleni tuli mieleen myös omiin kokemuksiini liittyen. Toivon että saat tilanteeseesi apua ja että tilanteesi muuttuu. Todella paljon tsemppiä, rakkautta ja rohkeutta sinulle! <3

ale3 kirjoitti 9.10.2016 2:26

Hei Lissu85!

Luin viestisi ja halusin vastata sinulle.

Olen itse ollut suhteessa/suhteissa jossa minua kohdeltiin huonosti ja uskon siltä osin ymmärtäväni sinua ainakin jonkin verran, vaikka en olekaan ollut noin pitkässä suhteessa eikä minulla ole lapsia.

Olen tosi pahoillani tilanteestasi, tuo kuulostaa siltä että se on todella haitallinen sinulle ja lapsille. Kuulostaa siltä, että puolisosi on henkisesti väkivaltainen teitä kohtaan. On surullista miten henkistä väkivaltaa ja kaltoinkohtelua nykyäänkin usein vähätellään eikä sitä välttämättä oteta tosissaan.

Itse ainakin kohtasin tällaisia asenteita, sekä henkisen väkivallan että "lievemmän" fyysisen väkivallan suhteen. Sisimmässäni olisin vain toivonut että joku olisi kehottanut minua jättämään kumppanini. Jotkut ihmiset eivät ottaneet tosissaan ja toiset ehkä yrittivät olla "neutraaleja"? Useinhan sanotaankin että väkivaltaisessa suhteessa elävälle on aivan turha sanoa "jätä se".. Minulle tuli kuitenkin sellainen olo ettei tilannettani otettu tosissaan, tai että sitä ei pidetä "oikeana" väkivaltana... Tilanne oli muutenkin niin hämmentävä ja sitä oli vaikea käsittää. En edes tiennyt mikä olisi oikea tapa toimia ja halusin sen ymmärtämiseen apua, toivoin edes että muut ihmiset kehottaisivat minua jättämään kumppanini jotta voisin kokea että se on oikein, ainoa vaihtoehto ja oikeutettua.. Tavallaan ehkä outoa koska en ole ihminen joka yleensä tekisi valintansa muiden ihmisten mielipiteiden mukaan. Koin vain tarvitsevani vahvistusta tunteilleni.

En tiedä onko sinulla samantapaisia tunteita tai ajatuksia. Vaikka se on "epäkorrektia" haluan siis kuitenkin kertoa sinulle myös omia ajatuksiani mitä kertomasi herättää. Toivon etten loukkaa tai vaikuta ylimieliseltä tai siltä että tietäisin tilanteesi sinua paremmin. Ajatukseni kuitenkin perustuvat ihan tosiasioihin henkisestä kaltoinkohtelusta ja myös omiin kokemuksiini.

Vaikka tämä siis saattaa kuulostaa kliseiseltä tai ylimieliseltä niin ajattelen että eroaminen olisi kaikella todennäköisyydellä sekä sinulle että lapsille paras ratkaisu. Ainakin on selvää että tuollainen henkinen väkivalta pitää saada loppumaan. Kenenkään ei pitäisi joutua elämään tuollaisessa ilmapiirissä. Vaikkei minulla ole itselläni lapsia enkä tunne tilannettanne sen tarkemmin, niin kertomasi perusteella uskon että ero olisi lapsillekin paljon parempi vaihtoehto. Sen lisäksi että vanhempien välinen epäterve suhde jättää aina syvät jäljet lapsiin, kerrot myös, että miehesi kohdistaa henkistä väkivaltaa myös suoraan lapsiin. Sekä sinun että lasten kannalta olisi siis tärkeää että tuo tilanne saataisiin loppumaan mahdollisimman nopeasti. Mitä pidempään lapsesi joutuvat elämään vihamielisessä ympäristössä sitä enemmän heihin jää jälkiä ja sitä todennäköisemmin heidän henkinen hyvinvointinsa ja kykynsä muodostaa tulevaisuudessa terveitä ihmissuhteita häiriintyy. Uskoisin siis että koulun vaihtaminen, yhden vanhemman perheessä asuminen ja/tai heikompi taloudellinen tilanne olisivat lapsille pidemmän päälle kuitenkin ehdottomasti vähemmän huono ratkaisu.

Olen todella pahoillani, että olet niin vaikeassa, ehkä mahdottomaltakin tuntuvassa tilanteessa. ☹️ Nuo käytännön asiatkin kuulostavat todella vaikeilta ja monimutkaisilta, enkä tietenkään valitettavasti pysty niissä mitenkään auttamaan/neuvomaan, puhumattakaan siitä miten vaikeaa muutenkin on ylipäätään olla tuollaisessa tilanteessa, ja vielä lasten kanssa. Tiedostan etten itse ole tosiaan ollut näiltä osin läheskään yhtä monimutkaisessa tilanteessa.. Oletkin varmasti hyvin yksin tilanteesi kanssa, tuskinpa kukaan joka ei ole tuollaista itse kokenut voikaan täysin ymmärtää sinua ja tilannettasi, ja senkään takia en ihmettele vaikka tuntisit olosi yksinäiseksi koska kaikki muut tavallaan "elävät eri maailmassa"...

Sen voin kuitenkin eroamisesta todeta omien kokemusteni perusteella, että väkivaltaisesta suhteesta eroaminen yleensä (ainakin minun kohdallani) tuntuu ja vaikuttaa etukäteen paljon vaikeammalta ja huonommalta ratkaisulta kuin mitä se loppujen lopuksi on. Itse olen pelännyt jääväni yksin, varsinkin kun tuollaisen suhteen (ja eroprosessin) aikana usein muutkin ystävät ja läheiset katoavat. Jälkikäteen tuntemani helpotus on kuitenkin aina ollut suurempi kuin eroa seuraava yksinäisyys ja ongelmat. Elämäntilanteeseen sopeutuu vähitellen ja sitä tutustuu uusiin ihmisiin vaikkei uskonut sen olevan mahdollista. Ja tosiaan helpotuksen ja vapauden tunne on ollut ainakin minulla suuri ja ne vapauttavat osaltaan voimavaroja kun monet vanhat ongelmat poistuvat.

Ennen eroa sitä ajattelee että onhan suhteessani kuitenkin paljon enemmän hyvää kuin huonoa, ja miten voin luopua ihmisestä joka on minulle niin tärkeä ja jota rakastan. Eihän minulla ole muutakaan? Eron jälkeen olo on kuitenkin ollut erilainen. Kun on kyse henkisestä tai fyysisestä kaltoinkohtelusta niin tuollaista logiikkaa ei vaan yhsinkertaisesti voi käyttää. Väkivallasta ei tee YHTÄÄN vähemmän pahaa se että "hyvää kuitenkin on enemmän". Nämä ovat olleet ainakin omia kokemuksiani eroamiseen liittyen ja vaikka en ole tilastoja nähnytkään niin ainakin käsitykseni on se että yleisemminkin suurin osa epäterveestä suhteesta eroavista kokeekin päätöksen myöhemmin oikeaksi eivätkä kadu sitä (?).

On vielä yksi asia mikä tuli mieleeni tilanteeseesi littyen.. Oletko ajatellut hakea apua jostain? Itse kävin juttelemassa tilanteestani järjestössä joka tarjoaa apua parisuhdeväkivaltaa kokeville ihmisille. (Naisille ja miehille sekä väkivallan kohteelle/tekijöille on usein omat palvelunsa joissa voi käydä juttelemassa). Ainakin paikassa jossa itse kävin käsiteltiin myös henkistä väkivaltaa ja sen tunnistamista ja heillä oli aiheesta materiaaliakin. Näissä paikoissa voi siis tosiaan saada keskusteluapua ja tukea omaan elämäntilanteeseen ja mahdollisen eropäätöksen miettimisessä. Työntekijät eivät yleensä anna mitään ohjeita tai valmiita ratkaisuja tilanteeseen tai painosta suuntaan tai toiseen.

Vaikka päättäisit erota niin voi olla että tarvitset apua myös kokemuksistasi palautummiseen. Toivon että tarvittaessa uskallat hakea apua ja myös saat sitä. Sen suhteen tarvitaan usein paljon sitkeyttä ja voi olla että joudut olemaan yhteydessä useisiin tahoihin ennen kuin saat asiallista apua. Tuollainen parisuhde voi jättää erilaisia traumoja (tai esim masennusta tai muita mielenterveysongelmia). Toinen asia minkä olen omalla kohdallani todennut tärkeäksi on se että itsekin tietoisesti yrittää välttää joutumasta uudelleen vastaavaan tilanteeseen uusissa suhteissa, niiltä osin kuin asiaan voi vaikuttaa ja oppia tunnistamaan merkkejä jne.

Nämä olivat asioita mitä itselleni tuli mieleen myös omiin kokemuksiini liittyen. Toivon että saat tilanteeseesi apua ja että tilanteesi muuttuu. Todella paljon tsemppiä, rakkautta ja rohkeutta sinulle! <3

Heippa Ale3!

Tässä on mennyt pitkä aika kun kirjoitin tänne. Luin vastauksesi kyyneleet silmissä ja olen todella kiitollinen siitä että huomasit hätäni ja osoitit tukesi tuntemattomalle ❤️

Olin todellakin loppu kun kirjoittelin tänne ja olen käynyt ammatti-ihmisen kanssa keskustelemassa tästä tilanteesta. Mieheni isä kuoli hiljattain ja se on osaltaan vaikuttanut mieheni käytökseen, huutaminen ja minua kohtaan naljailu on jäänyt vähäiseksi, siis muutosta on todellakin tapahtunut. Kauheeta sanoa mutta ehkä se kuolema antoi meidän suhteelle elämän... Saa nähdä.

Mieheni on narsisti mutta pystyykö sellaisen kanssa elämään? Katson tässä vielä (taas) että mitä tämä tuo tullessaan ja jos sama taas alkaa niin on pakko lähteä. Tuntuu että on monta vuotta mennyt ihan ohitse koska olen vaan väkisin yrittänyt miellyttää miestäni pitämällä itseni ja lapset poissa jaloista ja olen unohtanut elää omaa elämää.

Huomaa että olen ihan hukassa kun en edes tiedä mitä ajatella tai tehdä. Tämä suhde on pelkkää yrittämistä koko ajan ja käykö mieheni tälläistä henkistä taistelua jatkuvasti? Tuskinpa.. Lapset on iso osa tätä kaikkea, jos ei heitä olisi, ei olisi tätä avioliittoakaan enää. Voi kun joku tulisi kertomaan mikä on oikea ratkaisu ja milloin se ratkaisu pitää tehdä. ☹️ Kiitos vielä viestistäsi, tulen lukemaan sen vielä monta kertaa.❤️ Se on lohduttavaa tietää että joku ymmärtää eikä vaan sano että kyllä se siitä. Vertaistuki on äärettömän tärkeää ☺️❤️

Onpa paljon kohtalotovereita 😭 En jaksa koko meidän tarinaa kirjoittaa, mutta vertaistukea minäkin etsin. Etenkin siihen, että saisi voimaa lähtemisen. Vuosi sitten jo hommasin asunnon minulle ja lapsille, mutta en saanut lähdettyä. Kuukauden vuokran maksoin ja irtisanoin heti kun piti muuttaa. Mies ei todellakaan käyttäytynyt silloinkaan hyvin, mutta en tiedä onko se pelko loppuelämän yksinäisyydestä vai mikä, joka sai jäämään. Yksin tässä kuitenkin on, joten mitä sitä pelkäämään..? Mies haukkuu ja syyllistää minua ja lapsia joka päivä, huutaa ja karjuu. En jaksa. Tukiverkostoa minulla on vain kaverit. Juoppoäiti on kuollut ja isä uuden juopon kanssa naimisissa eikä pidä yhteyttä. Joten tukea ei saa. Muita läheisiä ei ole. Onkos niin, että kun on huono lapsuus, täynnä vanhempien riitaa, niin sitä roikkuu missä ihmissuhteessa tahansa kunhan vain joku olisi...?!

Me ollaan asuttu jo kolme vuotta eri huoneissa. Ei mitään läheisyyttä, mies ei puhu. Huutaa vaan ja syyttää kaikesta. Pariterapia ei auttanut. Haluaisin lähteä, mutta pelottaa yhteisen omaisuuden myynti, mies ei puhu, miten pitkät ja vaikeat oikeusprosessit tulossa...ja mies varmasti tekee kaikkensa hankaloittaakseen minun ja lasten elämää...huoltajuuskiistat ym. Sanottakoon, että mies osaa käyttäytyä vieraassa seurassa, on fiksu ja työkseen opettaa lapsia, mutta kotona on erakoitunut ja uhkaava. Fyysistä väkivaltaa sen verran käyttänyt että jätti minut vasta vessan oven väliin ja lapsia reportaasi miten sattuu kun käskee niitä siivoojan ym. Mutta hänen mielestään lasta ei silloin voi sattua,esittävät vaan kun itkevät että sattuu.

Voi meitä...Miksi me riipumme näissä huonoissa suhteissa??

Hei nimimerkki Tinttarallaa ja toki kaikki muutkin,

Oletteko huomanneet, että Tukinetissä on säännöllisesti Pop Up Eroklinikka chattejä? Chatiessä voi saada itselleen vertaistukea sekä myös ammattilaisten neuvoja erotilanteeseen liittyen.

Eroklinikalle voit osallistua, jos ero on pyörinyt mielessäsi tai olet eronnut, mutta asiat eivät suju ja haluat vastauksia esimerkiksi lapsen elatukseen, huoltoon tai tapaamisiin liittyviin kysymyksiin. Eroklinikalla vastaanottoa pitävät Yhden Vanhemman Perheiden Liiton asiantuntijat. Chatit ovat siis avoimia kaikille kiinnostuneille ja niihin mahtuu kerrallaan 12 osallistujaa.

Seuraava Pop Up Eroklinikka chat on Tukinetissä ensi keskiviikkona 22.2. klo 20.30-22. Chatissä on mukana myös lakimies, jolle voi esittää mieltä askarruttavia kysymyksiä.

Tervetuloa mukaan juttelemaan eroon liittyvistä asioista sekä vertaisten että ammattilaisten kanssa! 🙂👍