Hei. En ole aiemmin kokeillut kertoa omasta tilanteestani täysin aidosti/kaunistelematta muille, mutta nyt tuntuu että olen hiukan hukassa ja haluan avata ajatuksiani itselleni, sekä kenties toisille samassa tilanteessa oleville tai olleille.
Aloimme kumppanini kanssa seurustella 17-vuotiaina ja nyt tosiaan kolme vuotta ollaan yhdessä vietetty. Suhteessa ei mitään suurta vikaa tai ongelmaa, mutta jostain syystä ajattelen usein eroa. Vuosi sitten minulle tuli pahoja eroajatuksia ja niistä keskustelimme ”no pysytään nyt yhdessä ja katsotaan mitä tapahtuu” – tyylisesti. Asiat ovat rullanneet, muutimme yhteen ja olemme olleet (kai) onnellisia.
Nyt eroajatukset ovat vallanneet mieleni taas. Onko tämä kaikki mitä haluan elämältä?
Arvostan kumppaniani valtavasti ja nään hänessä potentiaalia. En vain ole enää varma onko suhde se mitä itse haluan.
Olen 20-vuotias ja koen suurta tarvetta etsiä itseäni, kasvaa ja kehittyä ja kokea. Tiedän nykyisen suhteeni sallivan sen, mutta koen haluavani kulkea yksin. Ja kokea surua ja oppia kohtaamaan sen tunteena muiden joukossa.
Pelkään kuitenkin erolla satuttavan kumppaniani liikaa. Toki ero aina sattuu ja kun hänen kanssaan ollaan keskusteltu, olen nähnyt häneen sattuvan. Kerran meinasimme öisten itkukeskustelujen tuloksena erotakin, mutta päädyimme kokeilemaan ja antamaan kaikkemme ennen kuin ”luovuttaisimme”. Silloin näin että hän murtui, ja se sattuu. En halua hänelle sellaista tuskaa. Pelkään, että tämä vaikuttaisi hänen mielenterveyteen pitkäksi aikaa.
En tiedä mitä haluan. Tai tiedän, mutta en ole varma onko se oikeasti se mitä haluan. En halua päättää. Haluaisin, että kumppanini tekisi päätöksen erosta eikä minulla olisi valtaa vaikuttaa asiaan. Tai että molemmat nyökkäisimme ja toteaisimme tämän olleen tässä. Kiitos ja hei.
Sekin mietityttää, kun en haluaisi kyseistä ihmistä pois elämästäni. Haluaisin kuulla hänestä ja nähdä häntä, mitä tapahtuisikin. Pelkään, että jos eroamme, en enää näkisi häntä ollenkaan.
Sekin mietityttää, kun en haluaisi kyseistä ihmistä pois elämästäni. Haluaisin kuulla hänestä ja nähdä häntä, mitä tapahtuisikin. Pelkään, että jos eroamme, en enää näkisi häntä ollenkaan.
Minä olen muutama vuosi sitten eronnut ja se oli tietysti ihan kauheaa nähdä, kuinka se toiseen sattui. Mutta kun oltiin oltu erossa jonkin aikaa, ihmettelin, miksei oltu tajuttu aikaisemmin ottaa edes väliaikaisesti etäisyyttä toisiimme. Sai muutamien kuukausien jälkeen perspektiiviä kaikkeen.
Tajusin myös, että eihän suhde mihinkään kuollut, se vain muuttui. Me ei koskaan palattu yhteen, mutta se mitä oltiin yhdessä rakennettu on silti kaunista, enkä kadu sitä että oltiin vietetty vuosia yhdessä ja luotu perhe. Hänkin on nyt vihdoin päässyt eteenpäin elämässään. Itse uskon, että täytyy uskaltaa tehdä se, mikä sisältä kumpuaa vaikka se onkin hemmetin vaikeaa.
Nykyisen kumppaninkin kanssa oli omat kipuilut, mutta kun osasin puhua niistä avoimemmin ja käytiin ne kaikki kunnolla läpi, niin huomasin, että ne liittyivät lapsuuden juttuihini. Ei tarvinnutkaan hänestä erota...
Ethän voi toimia itseäsi vastaan jonkun toisen takia. Jos sinä haluat kokea nuoruuden elämää vapaana, on sinun se tehtävä. Sinun elämäsi on sinun elämäsi. Ikäväähän se ero on, mutta olette kovin nuorena ryhtyneet seurustelemaan, joten kyllä toisen pitäisi ymmärtää. Ehkä palaatte vielä joskus yhteen, ehkä kumppanisi löytää pian uuden rakkauden, eikä ehdi kauaa surra.