Hei! Ensimmäinen viestini tänne ikinä. Kaipaan näkemyksiä, kokemuksia, mielipiteitä.
Olen 40+ vuotias nainen. Nykyisessä suhteessa olen ollut 7 vuotta muutamaa vuotta vanhemman miehen kanssa. Yhteisiä lapsia meillä ei ole, minulla on aikaisemmasta liitosta lapsia, joista nuorin on 13 v. Olemme parisuhteessa käyneet läpi vakavan sairauden, on ollut myös todella hienoja hetkiä. Nyt vaan huomaan että suhde on väljähtänyt. Yhteys on kadonnut. Näin on ollut jo melko pitkään. Iltaisin olemme samalla sohvalla eri päissä, mies syventyneenä puhelimeensa. Seksiä on, mutta aina vaan aamuisin. Mies ei muuten halua eikä ehkä kykenekkään. Olen puhunut kaipuustani läheisyyteen ja intohimoon. Mies kuuntelee, hetken yrittää ja taas palataan vanhaan. Jos menen itse lähelle, ottaa syliin, mutta tuntuu haljulta kun ”lähentely” on yksipuoleista.
Asiaa ei paranna se, että minulla oli lyhyt, mutta todella intohimoinen suhde toisen miehen kanssa. Hän teki aloitteen. Laitoin suhteelle pisteen kun huomasin kehittäväni tunteita tätä miestä kohtaan, joka ei todellakaan ole parisuhdemateriaalia. En ole ylpeä itsestäni, mutta en myöskään kadu suhdetta. Se vaan vielä entuudestaan alleviivasi sitä mikä omasta suhteesta puuttuu.
Mielessä risteilee ensinnäkin ikävä tätä salamiestä kohtaan (lopetin suhteen muutama päivä sitten), vaikka tiedän etten ikinä voisi saada suhdetta häneen toimimaan. Toisekseen puntaroin erittäin vakavasti eroamista nykyisestä sinällään ihan ok suhteesta. Asiaa hankaloittaa se, että harrastusten yms. vuoksi joutuisimme edelleen olemaan tiiviisti tekemisissä ja tietysti myös lapseni ovat tähän mieheen kiintyneet. Eropohdintoja ja keskustelua asiasta on ollut jo pitkään, varmaan parin vuoden ajan. Mies ei halua luovuttaa, itse en ole enää varma onko tällä suhteella edellytyksiä muuttua sellaiseksi mitä minä kaipaisin. Ehkä olisi parempi olla yksin.
Hei!
Täällä myös vähän saman suuntaista eropohdintaa käyn läpi...
Mä olen myös 40+ nainen, ollaan oltu miehen kanssa yhdessä yli 20 vuotta. Meillä on 2 lasta.
Meidän suhde ei ole ollut mikään unelmaliitto. Miehellä on ollut taipumusta masennukseen, sekä haasteita tunteiden käsittelyssä. Lapsuudesta kumpuavia ongelmia kai pitkälti. Hän ei kuitenkaan ole halunnut hakea näihin mitään pidempiaikaista apua. On meillä hyviäkin aikoja. Läheisyyttä ja seksiä on paljonkin. Se myös ylläpitää hyvää fiilistä, niin olen siihen halunnut panostaa.
Itse uuvuin kunnolla 3 vuotta sitten. Sain kunnon sairausloman ja terapiaa. Olen koittanut omia haasteitani työstää. Nyt vajaan vuoden aikana suhteessamme on ollut parikin tilannetta, jolloin olisi voinut/pitänyt vain lähteä. En kuitenkaan halunnut lähteä niin. Nyt mies on tsemppannut, ja asiat sujuu paremmin. Ainakin aina hetken kerrallaan. En siltikään tiedä, haluanko jatkaa yhdessä enää. Minusta tuntuu että rakkaus on pikkuhiljaa kuollut ja luottamus rakoilee. Tuntuu, etten pysty olemaan aivan oma itseni hänen kanssaan. Ahdistusoireet ovat välillä palailleet. Kuitenkin ajatus lähtemisestä tuntuu todella vaikealta. Erityisesti mietin/pelkään mieheni pärjäämistä...
Lisäksi nyt on käynyt niin, että minulla on herännyt tunteita toista miestä kohtaan. Hän on vanha tuttava, jota en ole tavannut 20 vuoteen, mutta olemme viestitelleet. Nyt muutaman kuukauden. Meille yhteinen tulevaisuus voisi olla mahdollinen. Olen miettinyt myös, jos haluan erota, pitäiskö minun rehellisyyden nimissä kertoa miehelleni tästä, että olen ihastunut toiseen. Ettei hän syyttäisi erosta pelkästään itseään... Vaikka syitä eroon olisi ihan ilman ketään muutakin.
Toisaalta olen todella paljon miettinyt sitä, ja siihen ajatukset aina palaa, että elämä on lopulta liian lyhyt, että viettäisi sen suhteessa jossa ei ole onnellinen, jossa on lähinnä tottumuksesta tai koska eroaminen tuntuu hankalalta.
Heittäisin sinulle ehkä vielä muutaman kysymyksen. Jos mietit tulevaisuutta vuoden, viiden vuoden tai kymmenen vuoden päähän, niin missä näet itsesi? Näetkö itsesi edelleen saman miehen kanssa? Ja olisitko hänen kanssaan onnellinen? Teetkö mielelläsi tulevaisuuden suunnitelmia hänen kanssaan, ja toivotteko tulevaisuudelta/elämältä samoja asioita? Samankaltaisia kysymyksiä olen itse pohtinut, ja huomannut, että yhteisen tulevaisuuden ajatteleminen lähinnä ahdistaa minua. Aika vahva viesti sekin...