Eropäätöksen tuskaa
Olen ollut mieheni kanssa yhdessä 10 vuotta ja naimisissa tänä kesänä 5 vuotta. Meillä on puolitoistavuotias lapsi. Nyt olen tullut siihen tilanteeseen, että pitäisi päättää erosta.
Aloitetaan alusta.
Parisuhteemme ei oikeastaan koskaan ollut hyvä: alussa miehelläni kesti pitkään kehittää minkäänlaisia tunteita minua kohtaan ja itse olin todella rakastunut häneen, mikä piti meidät yhdessä ja sai minut kärsivällisesti odottamaan hänen tunteidensa lämpenemistä. Muutimme yhteen ja hidassoutuisesti mies otti vastaan rakkaudenosoituksiani, kolme vuotta oltuamme yhdessä sanoi sitten lopulta rakastavansa minua. Meillä oli pahoja riitoja, mutta tunteeni häntä kohtaan olivat voimakkaita ja olin valmis tekemään kaikkeni suhteen onnistumiseksi. Hänen perheensä alkoivat yhteenmuuton myötä tulemaan kuvioihin mukaan ja tuolloin sain sen käsityksen, että pitivät minusta (näin todella paljon vaivaa sen eteen, että pitäisivät enkä osannut oikein relata ja olla oma itseni heidän seurassaan). 4 vuoden yhdessäolon jälkeen mies osti talon ja ajattelin, että kohta tulee kosinta – myös hänen vanhempansa toivoivat hänen kohta menevän naimisiin. Mutta yhdessä asuimme hänen talossaan, sitä sisustimme ja yhteistä elämää rakensimme ilman että mies sanoi mitään haluavansa olla minun kanssani tulevaisuudessa. Siitä aloin ahdistua ja parisuhde alkoi kärsiä. Riitelimme paljon. Koin suhteen ulkopuolisia ihastuksia, joista toinen oli vakava – vaikka ihastuksen kohteet tuskin sitä koskaan saivat tietää. Lopulta päätin erota, sillä raskassoutuisesti etenevällä ja kylmällä suhteella ei näyttänyt olevan tulevaisuutta. Hain opiskelemaan toiselle paikkakunnalle ja opintojen alkamisesta näytti tulevan luonteva tilaisuus lähteä. Sitten kuin salama kirkkaalta taivaalta tuli kosinta. En ensin osannut siihen edes vastata, mutta suostuin.
Vihdoinkin olin pääsemässä naimisiin ja olin innoissani, mutta paha olo suhteessa ei silti lähtenyt. Perheeltä alkoi tulla yhä enemmän painetta minua kohtaan ja mies oli tyytymätön minuun jatkuvasti jostain syystä. Ennen häitä olin vähällä perua ne, mutta mies vakuutti minulle rakastavansa minua ja haluavansa minun olevan hänen kanssaan hänen loppuelämänsä. Menimme naimisiin. Avioliiton ensimmäiset vuodet sujuivat samalla menolla. Raskaita riitoja, tyytymättömyyttä ja etenkin perhe vaikutti pitävän minusta yhä vähemmän: en osannut sisustaa kotia ja pitää sitä yllä heidän korkeiden vaatimustensa mukaisesti, vaikka omasta mielestäni pärjäsin: siivosin, laitoin ruokaa, pesin pyykit – mies ei osallistunut arjen rutiineihin. Kuitenkin yhä jätin kaiken negatiivisen huomiotta ja keskityin positiiviseen: kaikesta huolimatta minulla ja miehelläni oli mielestäni hyvä suhde, tunsin olevani hänen kanssaan läheinen ja jaoin hänen kanssaan kaikki elämän asiat, samoin hän minun. Meillä oli toisemme ja se riitti, vaikka elämä muuten olikin välillä rankkaa. Hän piti minusta hyvää huolta ja tuki minua oman perheeni kanssa kokemassani kriisissä.
Halusin lapsia ja kahden avioliittovuoden jälkeen miehenikin vihdoin suostui ehkäisyn lopettamiseen. Pitkän yrittämisen jälkeen toivoni lapsen saamisesta alkoi hiipua ja aloin keskittyä uraani. Opinnoissani koin tähtihetken: sain tilaisuuden mennä vuodeksi ulkomaille opiskelemaan alani huippuyksikköön rahoituksineen kaikkineen. Juuri kuultuani tästä mahdollisuudesta sain tietää olevani raskaana. Mieheni sanoi sen olevan minun valintani, mutta käytännössä minulle ei jäänyt muuta mahdollisuutta kuin kieltäytyä vuodesta ulkomailla. Se on jäänyt harmittamaan, sillä raskaudesta ilmoitettuanikin minulle tehtiin erityisjärjestelyjä, jotta olisin siellä vauvan kanssa voinut olla, mm. aloitusaikaa myöhäistettiin jne.
Raskaus sujui hyvin ja mieheni oli ihana minua kohtaan. Olin onnellinen suhteessamme ja koin, että nyt asiat ovat hyvin, olin saanut sen mitä halusinkin. Odotin innolla perhe-elämää. Synnytys oli vaikea ja traumaattinen meille molemmille. Sen jälkeen kaikki muuttui. Mieheni syyllisti minua synnytyksen vaikeudesta ja syytti minun vaarantaneen lapsemme hengen. Vauva-aikana mieheni äiti tuli meille pariksi kuukaudeksi ja muutimme myös tuolloin! Hän liittoutui äitinsä kanssa ja toisaalta syyllisti minua siitä, etten osallistunut muuttopuuhiin vastasyntyneen kanssa ja toisaalta sain koko ajan kuulla, kuinka huono äiti olen ja teen ihan kaiken väärin ja vaarannan lapsemme. Siis keneltäkään muulta, esim. neuvolasta mitään tuollaista kommenttia ei tullut. Olin todella rikki ja stressaantunut. Tahdoin vain keskittyä vauvan kanssa olemiseen ja kaiken oikein tekemiseen, en jaksanut vastata syytöksiin ja uskoin niitä ehkä osittain, koko ajan vain yritin suorittaa jotta olisin heille mieliksi, vaikka heiveröisesti orastava äidinvaisto kehottikin minua vain vuorovaikuttamaan vauvani kanssa. Äidin lopulta lähdettyä aloin ottaa omaa tilaani vauvan kanssa ja tunsin, että minä vauvan äitinä hänet parhaiten tunnen. Asiat alkoivat mennä paremmin. Suhteemme pikkuhiljaa hitaasti alkoi palata ok tasolle, vaikkei se koskaan ollut yhtä hyvä kuin ennen. Mutta sitten alkoi lopullinen laskukierre: jatkuva kritiikki ja syytökset eivät ole loppuneet ja mieheni on täysin lopettanut minkäänlaisen kiinnostuksen osoittamisen minua kohtaan. Olen huono äiti, mitään en osaa, en osaa huolehtia kodistani, olen laiska ja kaiken lisäksi todella tyhmä. Olen tuomittu luuseriksi enkä olisi mitään ilman häntä. Hänen perheensä tukee tätä näkökulmaa ja yrittää ikäänkuin kauniisti selittää minulle, miksi mieheni on oikeassa kommenteissaan. Good cop, bad cop?
Nyt olen tullut sietokykyni päähän. Minkäänlaista läheisyyttä ei ole ollut yli puoleen vuoteen eikä muutenkaan oikeastaan lapsen syntymän jälkeen. Miestäni ei ole koskaan seksi kiinnostanut hirveästi ja suhteessamme minä olen aina ollut se osapuoli, joka jotakin romantiikkaa on yrittänyt. Olemme puhuneet parisuhteemme vaikeuksista ja olen ehdottanut terapiaa tai jonkinlaista ongelmanratkaisua. Ainoaksi ongelmanratkaisijaksi mies hyväksyy oman perheensä, jotka tietysti häntä tukevat, vaikka yrittävätkin esittää puolueettomia. Eivät ole eivätkä voi olla, vaikka haluaisivatkin. Mies ei halua käyttää rahaa parisuhteen korjaamiseen eikä usko tehneensä mitään väärää. Hän sanoo joutuneensa kestämään niin paljon minun osaltani, että nyt on minun aikani muuttua ja sitten asiat paranevat.
Jos olet jaksanut lukea tähän saakka, kiitos. Tiedän kirjoittaneeni hyvin negatiiviseen sävyyn ja vaikeahan sinulle ulkopuolisena on saada koko kuvaa tilanteesta, kun itse olen valinnut kertoa asioista ikävien kokemusteni sävyttämänä. Ja mistä sen tietää, vaikka minä olisinkin ihan hirveä kotityranni – ehkä mieheni on oikeassa?
Näiden kysymysten kanssa itse painiskelen. Oma tuntemukseni sanoo selvästi, että näen paljon vaivaa kodin pitämiseksi siistinä ja hoidan lastamme rakkaudella. Rakkautta osoittaisin miestänikin kohtaan, ellei hän joko suoraan torjuisi minun aloitteitani tai sitten epäsuorasti: haukutuksi ja solvatuksi tulemisen jälkeen ei hirveästi kiinnosta tulla hänen hartioitaan hieromaan. Ai niin, ja kaiken ohessa kirjoitan väitöskirjaa. Sekin on hänen mielestään tyhmien touhua.
Mielestäni mieheni käytös täyttää kaikki henkisen väkivallan merkit. Fyysistä väkivaltaakin on ollut riitojen aikana, mutta pääasiallisesti henkistä. Mieheni on vaikeuttanut kontaktia perheeni ja ystävieni kanssa – ei suoranaisesti eristänyt, mutta kauempana asuvien perheeni ja ystävieni luokse en lapsen syntymän jälkeen ole saanut mennä ilman hänen tuloaan mukaan, mikä vaikeuttaa lähtemistä, etenkin kun hänen pitää ottaa töistä vapaata jne. Olen yksin, rikki ja syytösten kyllästämä. Olin aikoinani koulukiusattu ja nuorena, ennen mieheni tapaamista, minulla oli masennusta. Ennen lapsen syntymää koin ahdistusta ja paniikkihäiriöitä, joihin sain apua. Nyt tunnen, että minulla on henkisiä voimavaroja ja pystyn käsittelemään tunteitani, mutta tuntuu vaikealta nähdä objektiivisesti, onko todella niin, että minussa on vikaa vai olenko henkisen väkivallan uhri. Mieheni väittää olevansa itse uhri, minun käytökseni uhri. Kun yritän kysyä, mitäköhän niin hirveää olen tehnyt, alkaa solvausten litania, josta pääasiallisesti nousee esille kuinka tyhmä olen. Vaikuttaako oma menneisyyteni niin, että näen asiallisen kritiikin syytöksinä?
Siksi kysynkin nyt ulkopuolisten kommentteja ja mielipiteitä. Vaikka vain mieheni ja minä tässä tilanteessa olemme, niin olisi hienoa kuulla, onko jollakin muulla ollut vastaavia kokemuksia ja miten niistä on selvitty. Mielestäni olen rakastanut enkä koskaan oikein saanut vastarakkautta tässä suhteessa, vaikka mieheni taas syyttää minun olevan se, joka ei rakasta, ja olen vain itsekäs enkä tajua, kuinka paljon hän minua rakastaa.
Miten tästä eteenpäin? Pystyykö tällaista suhdetta parantamaan vai onko ero ainoa vaihtoehto? Siltä nyt tuntuu, mutta ehkä en pysty ajattelemaan selkeästi.
Olisiko mahdollista, että miehesi projisoi omia ominaisuuksiaan ja tunteitaan sinuun ja toisaalta omii sinun ominaisuuksia itselleen? Olen itse elänyt suhteessa, jossa näin tapahtui ja se voi pistää pään aika sekaisin, etenkin jos on taipuvainen syyttämään itseään, kuten minä.
Et kerro syyllistyvätkö kummatkin fyysiseen väkivaltaan. Mutta jos vain miehesi käyttää väkivaltaa sinuun niin se nyt on jo hyvin selvä merkki siitä kuka sitä valtaa oikeasti suhteessa käyttää.
Tekstisi kuitenkin vaikuttaa aika tyypilliseltä henkisen väkivallan uhrin kirjoitukselta. Ehdottaisin, että soitat joskus Naisten Linjalle ja kerrot kokemuksistasi. Kun elää sairaassa ympäristössä, on hyvin vaikea hahmottaa todellisuutta. Ja sen hahmottaminen on vaikeaa vielä pitkään sen jälkeenkin, kun mahdollisesti suhde loppuu.
Jos todella olet henkisen väkivallan uhri, niin on hyvin epätodennäköistä, että miehesi tulisi muuttamaan käytöstään. Vaikka itseltäänkin siihen motivaatiota löytyisi. Sinun pitäisi ehkä hakea itsellesi ulkopuolista apua, jotta hahmottaisit suhdettanne realistisemmin.
Itsellä ero päällä. Kovin vaikeaa itseni kanssa sillä rva löysi jonkun muun. En ole koskaan fyysisesti häneen kiinni käynyt, mutta hän tällä suhteellaan kävi minuu psyykkisesti kiinni, 20 vuotta kannoin surut, murheet ja lapset hänen kanssaan. Ja sitten hän teki näin rumasti. Valeheli että on työkavaerilla tai mtä mitenkin. "En ole valmis uuteen suhteeseen"- vaikka kaikki vapaapäivät menevät tämän henkilön kanssa.
mÄ oikeesti rakastin tätä naista, mutta kun alkoi selkään puukottaminen, niin olihan se loppu. Hänen aloitteestaan tosin,mutta nyt oon koittanut niellä tän kaiken paskan. En kai mä voi noin vieraan ihmisen viereen enää palata?
Ehkä sama sullakin. Ehkä se nyt vaan on ei. Itsestä tuntuu raskaalta, mutta jotenkin tää on nieltävä.
Itse olen tuskaillut eropäätöksen kanssa pitkään ja ei se mikään helppo päätös ole. Olet selvästi ollut toiveikas, haaveillut ja unelmoinut, mutta jostain syystä asiat ovatkin menneet eri tavalla kuin ajattelit ja kirjoittamasi perusteella syynä on usein miehesi toiminta, hän ei ole vastannut sinun odotuksiin. Itselleni on käynyt hieman samalla tavalla, parisuhde, perhe-elämä ja arki ei ole minun odotusten ja haaveiden mukainen, mutta roikun silti siinä. Kuvittelin pitkään, että puhumalla ja yhdessä asioita läpi käymällä jonkin muuttuu, mutta vuosien jälkeen olen nyt saanut huomata, että ei se toinen muutu ja itse olen se joka sallii kaiken jatkuvan ennallaan. Jälkiviisaana voin todeta, että minun olisi pitänyt erota jo ensimmäisen puolen vuoden aikana kun ensimmäiset punaiset liput tulivat esille, mutta uskoin valheita ja selityksiä, elin vaalean punaiset lasit silmillä.
Miehesi perhe ei voi olla teidän parisuhde terapeutti kuten itsekin totesit. He eivät elä teidän arkea ja parisuhdetta vaan katsovat sitä omien linssien läpi, puolueellisesti, kuten totesit. Itse en ole omille vanhemmille hiiskunut vaikeuksista mitään, sillä se tuhoaa paljon myös silloin jos parisuhteen ongelmat saadaan korjattua. Silloin vanhemmat jäävät elämään sitä ongelma-aikaa, he tulevat aina jäljessä, koska eivät ole kärpäsinä katossa - toivottavasti.
Kirjoittamasi perusteella vuorovaikutuksenne ei ole kovin rakentavaa, jos toinen keskittyy kritisoimaan ja toinen hyväksyy (alistuu) sen, niin kuinka asiat voisivat muuttua? Riitely on ikävää, mutta itsekin olen vasta nyt oppinut, että sitäkin tarvitaan. Asiat täytyy sanoa suoraan ja rehellisesti, vaikka se sattuukin. Minun puoliso on patologinen valehtelija ja mm. pettänyt useasti ja minä olen painanut villaisella hänen tekojaan ja liian pehmeästi tuonut kantani esille ja vasta nyt kun olen suoraan sanonut kuinka asiat ovat, olemme päässeet kiinni todellisiin ongelmiin. Tähän saakka olen antanut (alistunut) puolison määritellä mitä ongelmia voimme käsitellä ja hänen valintansa on minun toimintani, sukuni ja lapseni, jolloin käsittelemme hänen kannalta turvallisia aiheita, mutta parisuhteen ongelmien kannalta täysin vääriä. Hän myöntää tehneensä huonoja valintoja (tarkentamatta niitä) ja ottavansa niistä vastuun, mutta sehän on vain sanahelinää ja harhautus, sillä mikään ei muutu.
Toivottavasti saat otettua asiat esille miehesi kanssa ja pystytte niitä yhdessä käsittelemään. Muuten käy kuten minulle. Sanoin kuukausia sitten puolisolle, että jos oikeita asioita ei yhdessä käsitellä, joudun yksin tekemään johtopäätökset ja ratkaisut ja nyt kun ne tein, niin hän haluaa enemmän kuin ikinä käydä asioita läpi ja yllättäen minä olen nyt se joka ei muka halua käsitellä asioita. Tällä tavoin minua viedään jälleen kuin pässiä narussa ja sama meno jatkuu. Elän täysin toisen ehdoilla ja minulla on vain ota tai jätä mahdollisuuksia. Ja järki sanoo, että jätä, mutta tunne tekee huonon valinnan.
Kannustan eroa miettiviä hakemaan tietoa. Aijasofia, olet lukuihmisiä. Kirjastoissa ja kaupoissa on pilvin pimein henkistä ja fyysistä väkivaltaa käsitteleviä kirjoja. Usein kirjojen nimissä vilahtaa sana narsismi. On vaikea suositella mitään erityistä kirjaa, koska yksi kirja kolahtaa toiselle ja toinen toiselle.
Joku suositteli aijasofialle ulkopuolisen avun hakemista. Kannustan samaan. Puhuminen turvalliselle ihmiselle selkeyttää omia ajatuksia. Ammattiauttajatkin ovat ihmisiä, joten henkilöä, jonka kanssa kemiat toimivat, ei välttämättä löydy heti. Kannattaa yrittää.
Minua ahdisti avioliittoni aikana. Yksi ammattiauttajistani keskittyi ahdistukseni hoitamiseen ja sivuutti parisuhdeongelmani. Sitten, kun löysin ihmisiä, jotka ottivat vakavasti mahdollisen henkisen väkivallan, asiat alkoivat selvitä.
Huomasin aikoinani avioliitossani, että ex-mieheni syytti minua omista virheistään. Huonoksi ja epäonnistuneeksi syyttäminen voi olla keino pitää kiinni puolisostaan. Aijasofia, pystyt kirjoittamaan väitöskirjaa. Olet hyvä.
Minusta tuntuu pahalta, kun jotkut tässäkin viestiketjussa sanovat alistuvansa. Minä alistuin entisessä avioliitossani useita vuosia. En edes aluksi tiedostanut alistumistani. Tuntuu myös pahalta, kun luin jostakin, että vaimo joutuu mielistelemään aviomiestään ja silloin menee paremmin.
aijasofia, jotain samanlaista koin parisuhteessani. Samoja elementtejä talon ostamisineen, opiskeluineen, kosintoineen jne. Syytin tuolloin mielessäni toista osapuolta - kaikesta. Vaati voimia ottaa etäisyyttä, pysyä paikoillaan omine tunteineen ja kokemuksineen miettien tapahtunutta. Mies (pitkäaikainen kumppanini) muutti toiselle paikkakunnalle ja itse jäin opiskelemaan tarkoituksenani muuttaa perässä rakentamaan uutta, mutta. Opiskeluni aikana sain etäisyyttä miettiä suhdettamme, miettiä hänen käyttäytymistään suhteen aikana. Olin jo heti suhteemme alussa valmis sitoutumaan ja kerroin tunteistani mutten saanut vastakaikua. Olin yksin, rakastunut mutta vailla vastausta. Jo tuolloin aloin miettimään ettei suhteella ole jatkuvuutta mutta koska rakastin ja halusin suhteen etenevän, jäin odottamaan ja odottamaan. Koskaan suhde ei jatkunut, mennyt eteenpäin. Asioita tapahtui kuten talo ja kosinta mutta koin että toisen osapuolen tunteet eivät olleet mukana, hän ei niistä kertonut sanoilla..?! Henkinen väkivalta, myös fyysinen (jonka olemassaolon kielsin) olivat parisuhteen aikana mukana, koko ajan. Nyt kun aikaa on kulunut irtiotosta, erosta, osaan erottaa todellisuuden. Elin väärässä suhteessa, vain ja ainoastaan elimme minun tunteiden varassa. Toisen osapuolen tunteet, niin, olivatkohan jossain jota en osaa sanoa kun en niitä koskaan kohdannut. Olin sokea rakkaudessani ja halussa ymmärtää, toivoa että jonain päivänä rakkautemme yhdistyy ja koemme jotain, todella jotain suurta ja auvoista. Toivoin niin koska pidin ihmisestä ja välitin todella paljon toivoen yhteistä tulevaisuutta - yksin. Mitä opin, no sen että ehkä kannattaisi kuunnella ja ottaa selvää toisen tunteista ja suhteen tarkoituksesta ennenkuin lähteekään mukaan suhteeseen. Omia tunteita voi koetella olematta aina valmis suhteeseen, kokemuksiin koska kieltäyäkin voi vahingoittamatta muita tai itseään. Aina voi mielestäni odottaa parempaa tilaisuutta, toista kertaa jolloin omatkin tunteet voisivat olla paremmin mukana, varmempia. Ainakin nuorena, kokemattomana toivoin että kaikki menisi kuin unelmaa, kuin minä toivon ja haluan, miellyttämällä omia mielihaluja, miellyttämällä toista että saisi tuon unelmien kumppanin pitää omanaan. Näin kun tahtoo elää silloin pitää olla valmis myös kohtaamaan pettymyksiä, valitettavasti. Kohtaamaan omat tunteensa ja kysymään, yksinkö minä tässä häärään. Minä tein niin, myönnän, melkoinen kivireki muuten....oli
Hyvä kirjoitus "erakkomainen"!
Narsistisessa suhteessa on todella vaikea erottaa todellisuutta vääristyneestä "sekavuudesta". Kannattaa hakea ulkopuolista ammattiapua vaikka mielenterveyspuolelta, jos sattuisi saamaan hyvän ja kokeneen auttajan. Tai ainakin puhua ystäville.
Itse aloin 2,5 vuoden jälkeen puhua ystäville, siihen saakka olin ollut lojaali avioliitossani ja suhteessa. Ajattelin, että suojelen "meitä".
Hain eron kun tajusin, että toinen on narsistinen eikä sitä itse näe/ymmärrä eikä halua muuttua. Ei nähnyt tarvetta muuttaa, kuin minua. Minussa oli syy ja vika. Nyt kauempaa koettuna syytökset ovat niin naurettavia/absurdeja ja lapsellisia, että yleensä ne enemmänkin huvittavat. Edelleenkin mies vääristelee totuutta, johdattaa etevästi itseensä kohdistuneet "syytökset" sivuraiteille keskustelussa. Kerran kun perheneuvoja kyseenalaisti mieheni toimet ja valokeila osuikin minun sijasta häneen, hän totesi lähdettyämme "perussossu, eihän ne mistään mitään tiedä". Se olikin sitten viimeinen käyntikertamme ja minusta paras, koska silloin olisimme päässeet pureutumaan ongelmiin ensimmäistä kertaa.
Lue oma kirjoitukseni" Avioero ja pieni lapsi", jos saat siitä irti jotain samaa. Meillä tosin mies oli se joka rakastui heti ja oli kimpussani koko ajan. Seksuaaliset halut olivat ehkä jopa ylikorostuneet, mikä sopii myös narsismiin.