Eropäätöksen kertominen ja toteuttaminen
Olemme avomieheni kanssa olleet yhdessä 14 vuotta. Meillä on 9- ja 4-vuotiaat lapset.
Minun erokriisini on käynnistynyt jo monta vuotta sitten, mutta tämä meidän viimeisin ja pahin, joka nyt on meneillään, on kestänyt alkuvuodesta lähtien.
Olemme eron partaalla ja en näe enää muita vaihtoehtoja, vaikka haluaisin, etenkin lasten takia. En vaan tiedä miten edetä, miten pystyä olla miettimättä liikaa miehen tuskaa ja miten hän tästä selviäisi, miten lapset eroon reagoisi, saati muut läheisimmät ihmiset..
Sain mieheni pariterapiaan houkuteltua vihdoinkin, vaikkakin hyvin vasten hänen tahtoaan. Hänkin vihdoin huomasi että nyt on tosi kyseessä, kotona keskustelut meni vaan samaa oravanpyörää ja minä en nähnyt muuta pelastusta enää kuin terapian. Mieheni siis haluaisi suhteemme jatkuvan, vaikka ei hänkään varmasti aina ole saanut kunnioitusta ja tarvittavaa läheisyyttä mitä parisuhteessa kuuluisi ja siten kärsinyt omalla tavallaan siitä.
Mutta pariterapiaa on neljä kertaa käyty ja viides eli viimeinen kerta vielä edessä. Ollaan molemmat pettyneitä. Toivoimme varmasti molemmat että minun kadonneet tunteet alkaisivat löytyä ja pystyisimme vielä korjaamaan suhteen ja jatkamaan. Mutta niin ei ole käynyt. Mies tuntee olonsa todella syylliseksi KAIKKEEN, mitä hän pelkäsi että terapiassa voisi tulla käymään. Keskustelut ovat olleet toki ihan hyviä ja tärkeitä, mutta ihan samoja aiheita kuin kotonakin, eikä uutta näkökulmaa oikeastaan ole tullut, ainakaan minulle. Olen kuitenkin pohtinut asioitamme jo vuosia ja käynyt juttelemassa ammattilaisten kanssa kun siltä on tuntunut. Olen myös ollut pettynyt miehen ehdottomuuteen tietyissä isoissa asioissa, että hän ei pysty näkemään minun tuskaani ja tulemaan puolitiehen vastaan.
Minun tunteet ovat hiipuneet vuosien myötä. Kuvaan on kuulunut henkinen väkivalta, vähättely, alistaminen ja olen ollut suhteessa hyvin yksin. Olen hoitanut lapset ja lähes kaiken. Hän on käyttänyt aikansa hyvin paljon koneella pelaten. Seksin määrä ei hänelle riitä (n. 2 krt viikossa) ja minun omat halut ei väsyneenä ole juurikaan ehtineet herätä, mutta selitykset ei miehelle kelpaa. Lapset ovat hänelle kaikki kaikessa, mutta ei ole kiinnostusta juurikaan puuhailla heidän kanssaan. ”Minä ja lapset” on ollut jo niin kauan se ryhmä, millä lähdetään liikenteeseen. Toki mies on välillä ollut mukana ja on meillä ollut kivaakin, mutta itsellä ollut lähinnä tunne ns. riippakivestä. Keskusteluyritykset ovat olleet tuloksettomia.
Moni ystävistäni on ihmetellyt miksen ole lähtenyt suhteesta jo aikaa sitten. En vaan ole pystynyt, lasten takia. Ydinperheen rikkomista olen yrittänyt välttää kaikin keinoin. Mutta nyt aika taitaa olla kypsä, en vaan pysty enää palaamaan entiseen, etenkään kun terapiassa olen niiden muutaman tärkeän asian osalta huomannut, ettei hän tule yhtään vastaan.
Mutta kertokaa vinkkejä miten ero hoidetaan! Missä? Milloin? Pelkään kovasti hänen reaktiotaan, voi olla ettei sitten päästä minua kotiinkaan jne. Minun pitäisi kait hankkia itselleni vuokra-asunto ensin, mutta entäs jos mitään ei heti löydykään… Mieheni kiivasluonteisuus tuskin sallii minun asuvan enää saman katon alla hetkeäkään. Ja toisaalta eipä isoin huoli ole minä itse, vaan lapset! Jos joudun lähtemään kotoa heti esim. kaverin nurkkiin, niin miten voin jättää lapset ihmettelemään ja suremaan järkyttyneen mieheni luo..? Vai pitäisikö eropäätös ilmoittaa esim. pariterapian viimeisellä käynnillä?? Pelottaa vaan ihan hirveästi olla viimein itsekäs ja ”pilata” niin monen läheisen ihmisen kesä.. en vaan jaksa enää tätä järkyttävää ahdistusta ja pahaa oloa enää pitkään!! Toki ymmärrän että eroon liittyvät tunteet jatkuvat pitkään vielä eron jälkeenkin.
Hei!
Minulla ei ole antaa neuvoja kysymykseesi. Mutta olen itse tismalleen samassa tilanteessa. Itselläni on tosin vain yksi lapsi, eikä olla terapioissa käyty. Yhdessä ollaan oltu melkein 10 vuotta. Erinäisten ja pitkään jatkuneiden ongelmien jälkeen tunteeni näyttäisi olevan kuolleet, samoin luottamus ja usko tulevaan. Näiden asioiden ääneen sanominen itselle, miehellä ja läheisille tuntuu kuitenkin vaikealta ja pelottavalta. Samoin ajatus siitä että joutuu hylkäämään kaiken tämän mitä on ympärille rakentanut ja kerännyt 10 vuoden aikana. Jään seuraamaan ketjua, jos jollakin löytyisi kannustesanoja 🙂🌻
Avioero on iso päätös ja vaikka vaikea, joskus kannattava. Olen itse eronnut 2006, yksi lapsi, joka oli tuolloin 6 vuotias. Päätös kypsyi mielessä pikku hiljaa ja kun oltiin pisteessä, etten enää halunnut hänen koskevankaan minuun, tein päätökseni. En todellakaan hätiköiden, vaan ehkä n. vuoden hitaan kypsymisen jälkeen. Ja kun päätös oli mielessäni varma, oli se lopulta helpotus. Kerroin miehelleni asian kaikessa rauhassa, taisi siinä itkukin kyllä päästä. Ei ikävästä häntä kohtaan vaan surullisuudesta ennen niin hyvää avioliittoa kohtaan. Noh, minun ei kyllä tarvinnut pelätä, että hän tekisi minulle tai lapselle jotain, kiltein otus mitä maan päältä löytyy. Mutta vaikeaa se oli, mutta tiesin sen olevan oikea päätös. En usko lapsien takia yhdessä olemiseen, uskon että lapsi kärsii tunteettomasta liitosta enemmän kuin kahdesta, lastaan rakastavasta, erikseen asuvasta vanhemmasta. Ainakin meillä lapsi pärjää koulussa hienosti, on luonut hyvät suhteet uusiin puolisoihimme ja on sosiaalinen ja hänellä on paljon ystäviä. En siis näe hänessä jälkiä erostamme. Päinvastoin. Itse ero oli surullista ja vaikeaa, tunteet veivät mennessään joka suuntaan, mutta rauhassa etenimme ja jaoimme omaisuutemmekin ilman eripuraa; kumpikaan ei käynyt poikkiteloin toisen ehdotuksille. Ja itsestäänselvää oli, että lapsi jää kanssani ja tapaa isäänsä niin paljon kuin haluaa.
Minä en ehkä sinun tilanteessasi pudottaisi pommia varsinkaan ulkopuolisen läsnäollessa (terapiassa), vaan alkaisin keskustelemaan kaikessa rauhassa ilman kiirettä. Rauhassa mutta päättäväisesti. voisitteko ehkä ottaa jonkin illan tms. ollaksenne kahden, ilman romanttista kynttiläillallista, johon voisit häntä jo valmistella hiukan etukäteen? Voiha hän toki hermostua alkuun, mutta jos häntä pelätä tarvitsee, kyseessähän alkaa olla jo poliisi asia... Kyllä kahden aikuisen täytyy voida keskustella kipeistäkin asioista ilman pelkoa. Kun päätös on tehty ja ns. yhteinen, loppu sujuu...noh, tietysti vaikka ikävästikkin, mutta varmasti loppuun asti. Lapsen tulee myös tietää päätöksestänne ja saada aikaa sulatella sitä. Ja siinä hän kyllä tarvitsee teitä molempia. Ja tunteen siitä, että vaikka eroatte, hän ei jää yksin.
En tietenkään toivo eroa kellekkään, mutta ainakin itselleni se oli ainoa ja oikea vaihtoehto; en pystyisi ikinä elämään kulissia ja voida sisäisesti pahoin.
Sen kyllä tietää kun aika on kypsä ja toivotan voimia ja zemppiä; kaikesta päätellen olet tekemässä oikeaa ratkaisua; ei kukaan voi tuollaisessa liitossa olla onnellinen... Tosin, tiedä häntä mitä tuleman pitää, itselläni ei ole ollut se onnellisin ajan jakso takana uuden kumppanini kanssa (Petetyn kauhea tuska...), mutta silti en päivääkään kadu avioeroani. Sitäpaitsi, olemme hyviä ystäviä ex-mieheni kanssa tätänykyä.
Zemppiä!!!
Viime viikolla olin niin varma päätöksestäni, kun olin lomalla. Heti kun on muissa maisemissa, kaikki tuntuu niin kirkkaalta ja selkeältä ja olo itsevarmalta. Mutta kun kotiinpaluu alkoi lähestyä, unet alkoi kärsiä ja jatkuvat perhoset vatsassa ja ahdistus palasivat. Kotona mieheni näkeminen murensi taas päätökseni... Nyt hän yrittää tsempata selvästikin kovasti monessa asiassa, on lasten kanssa, tekee kotitöitä jne. Mutta kun hän yrittää koskettaa minua, niin tekisi mieli vaan huutaa..
Minua kuitenkin satuttaa niin hirveästi kun näen miehenkin kivun ja kärsimyksen tässä tilanteessa ja se meinaa murentaa päätökseni..
Sovittiin että kun tällä viikolla on viimeinen terapiakäynti, niin sinä iltana jutellaan ja yritetään saada päätös tehdyksi.
Minua vaan rasittaa se taakka mikä tässä on lastattu minun niskaani... MINUN kuuluu tehdä päätös ja sitten sen mukaan tässä mennään!! Kauhea vastuu.. Kyllä sitä sitten kuitenkin miettii että pitäisikö sittenkin vaan valita "munaton" vaihtoehto ja jatkaa vanhaa kulissiliittoa, niin vähiten siitä lähipiiri kärsisi. Jos taas olen itsekäs ja valitsen eron, järkytän sillä niin monen muun ihmisen elämää, niin se tuntuu todella raskaalta...
Minnie,
onko tilanteenne edennyt? Millä fiiliksellä?
Tilanteemme "päättyi" niin, että päätimme jatkaa, aloittaa ikäänkuin puhtaalta pöydältä uudestaan. Olin jo täysin valmistautunut eroon, sydän hakkasi koko tuon päivän kun viimeinen terapiakäynti oli edessä ja illan keskustelu mitä päätetään...
Aikaisemmat neljä kertaa terapiassa eivät olleet auttaneet mielestämme mitään, eikä varmaan viideskään kerta mieheni mielestä.. mutta se viides kerta oli sellainen, että terapeutti kertoi paljon huomioitaan ja veti yhteen mitä oli kuullut, mitä ja millä tavalla pitäisi parantaa jos päättäisimme jatkaa yhdessä. Myös ero jne. käsiteltiin myös lasten kannalta.
Mieheni oli tuona kertana äänessä enemmän kuin siellä koskaan, hän kertoi asioista joista en ollut ennen kuullutkaan, itki, ja kertoi avoimesti mitä aikoo tehdä suhteemme eteen, pyysi anteeksi menneitä aiheuttamiaan haavoja. Olin niin totaalisen yllättynyt! Tähän asti en ollut saanut mitään "myönnytyksiä" tai edellytyksiä joilla olisimme voineet jatkaa.
Tuon terapian jälkeen tuntui että minun lukkoni alkoi avautumaan.
Illan keskustelu kotona oli todella avointa, itkua, naurua, toivoa... Päätimme siis jatkaa, mutta molemmat ymmärrettiin, että edessä on pitkä matka rakentaa kaikki uudelleen, opetella tuntemaan ja toimimaan "oikein". Minusta vaan yksinkertaisesti tuntui, että miten voin olla käyttämättä "viimeistä tilaisuutta" hyväksi, kun mieheni pyysi anteeksi tiettyjä asioita, jotka ovat vaivanneet minua vuosia ja oli valmis tekemään kaikkensa suhteen eteen.
Tuosta päätöksestä on kulunut nyt kaksi viikkoa ja voin kertoa ettei ole ollut helppoa. Molemmat painivat omien tunteidensa kanssa, mutta yritämme pikkkuhiljaa lähentyä ja opetella elämään taas toistemme kanssa "oikein". Mikään vaan ei muutu hetkessä, vaan tämä kaikki vaatisi ihan hirmuista kärsivällisyyttä, molemmilta.
Paljon on siis tullut taas hyvää takaisin, mutta onkin yllättävän vaikeaa jotenkin tunnistaa omia tunteita ja oikeasti toimia niiden mukaisesti. Aikaisemmin tein asioita toisen hyväksi, laitoin omat tunteet taustalle, sillä seurauksella että padoin tunteitani sisälleni vuosia. Miehelle taas tuottaa tuskaa se, kun tietää nyt minun "tunteiden häviämisestä", että miten pystyy elämään sen tiedon kanssa ja kuitenkin jatkamaan elämää yhdessä, toivoen että minun tunteet palaisivat..
Minä olen alkanut jännittämään ja stressaantumaan nyt tästäkin tilanteesta, jos tämä ei tästä paranekaan... voi hyvänen aika kun ihminen voi olla oman itsensäkin kanssa noin jumissa! Eikö vaan voisi joskus mennä päivä kerrallaan eikä stressata tulevaa.... Aion tällä viikolla mennä työterveyteen juttelemaan asioista, jos pääsisin psykologille, kun tuntuu että tämä stressi ja ahdistus vaan kasvaa, vaikka osa minusta on iloinen...
Että siis lopputulos oli yhdessä jatkaminen edelleen, mutta varovaisin askelin... Katsotaan mitä tulevaisuus tullessaan..