Eronnut ja elämä edelleen sekaisin
Apua, loin juuri tunnuksen tänne ja odoran löytäväni hiukan henkistä tukea, mahdollista kohtalotoveruutta, mitä vain..
Touvon mukaan kirjoituksesta ei tule kovin sekavaa, sillä mielessäni pyöroi juuri nyt tuhat erilaista asiaa.
Olin hyvin nuori kun tapasin mieheni.
Yhteinen taival alkoi samantien ja heti muutimme yhteen. Eipä mennyt aikaakaan kun esikoisemme ilmoitti tulostaan.
Yhdessä taaplattiin menemään enemmän vähemmän yhdessä 15 vuotta.
Ensimmäinen ero tuli noin 3 vuotta yhdessä olomme jälkeen.
Kuvioissa oli alkoholi, sen tuoma aggressiivisuus ja tuolla kerralla pettäminen.
Vuosi oltiin erossa vaan niin sitä taas palattiin yhteen.
Koko yhdessä olon aikamme mies joi säännöllisesti överi kännit.
Putki kesti päiviä, joskus viikkoja.
Aina siinä juotiin viimeiset rahat ja tultiin kännissä kotiin milloin nöyrästi anteeksi pyydellen, milloin ovet paukkuen. Aina sai jännittää milloin tullaan ja millä päällä.
Onnekseni mies ei ollut liiemmin väkivaltainen. Möykkääminen ja uhoaminen oli haukkumista, tavaroiden rikkomista, kiristämistä.. Muutaman kerran kävi päälleni kännissä, silloinkaan ei löynyt.
Kerran yöllä jouduin lähtemään ensiapuun kipsattavaksi kun sohvan kaatoi möykätessään ja jalkani murtui aiinä ohessa.
Eniwei, elämä oli melko tapahtuma rikasta. Useita yrityksiä jättää kuningas alkoholi. Oli meillä hyviäkin hetkiä, ikävä kyllä..
Mies oli selvinpäin mitä mahtavin ihminen. Touhusi, laittoi, huumorintajuinen.. Ei kai sitä muuten olisi kestänyt.
Sitten tullaan jo lähi historiaan..
Muutama vuosi sitten sain tietooni jotta mies oli jälleen pettänyt, ja tätä oli kestänyt monet kerrat, aina kun juomassa oli ollut.
Tuli ero.
Sain selville että mies oli saanut lisäksi aineita käyttäessään hepatiitin.
Kauhean oksettava olo tuli.. Miksi hän oli vaarantanut minut sekä lapset tahallisesti alttiiksi ja jättänyt kertomatta…
Ero oli ja pysyi, vaan jotenkin mies sai jälleen itsensä elämäämme mukaan.
Yks kaks huomasin jotta lapsia käydessä katsomassa hän vain ei enää lähtenytkään.
Elämä jatkui melko normaalisti, mitä nyt oltiin saman katon alla mutta suhdetta meillä ei oikeastaan ollut.
Toki lopulta mies alkoi vänkäämään seksiä lopulta ja ikävä myöntää mutta siihen lopulta muutaman kerran sorruin.
Vaikka se oli suojattua, tuli minulle hyvin likainen olo. En tiedä johtuiko mistä, ehkä siitä etten itse olisi koko touhua edes kaivannut.
No näin mentiin kutakuinkin vuosi.
Tuona aikana mies muutaman kerran ratkesi juomaan.
Vaikka hän kävi säännöllisesti juttelemassa ammattilaiselle, niin joka päivä jännitin milloin ukko on kytkintä nostanut, tai mikä meininki on töistä kotiin tullessa.
Ja niin siinä sitten kävi, taas.. Kun oli ollut jo pitkä selvä kausi takana, ilmoitin miehelle että menneeseen ei ole paluuta. Jotta se ei ole elämää mitä tahdon elää.
Mies ratkesi taas. Ja yritti kotiin, kielsin.
Sattui ihan älyttömästi.
Lapsetkin toivoivat että älä äiti enää päästä isiä kotiin. Lupasin heille sen.
Kaikki vuodet olivat jättäneet heihinkin jo jälkensä. Miksi ihmeessä annoin äitinä hänen tehdä niin…?!
Nyt on kulunut kutakuinkin vuosi erosta.
Elämä on ollut sekä ihanaa, sekavaa, ahdistavaa.
Nautin kun tiedän ettei kotona odota kukaan örvelö humalassa. Nautin kun tiedän jottei yöllä tarvi herätä möykkään tai maksamaan jonku taksia.
Mutta fiilikset on sekavat. Olen edelleen sitä mieltä että ero oli ainoa oikea ratkaisu.
Mutta tuntuu pahalta miehen puolesta. Hänellä onmennyt lujaa, erittäin lujaa. Ei poikkea oikeastaan muista ammattijuopoista lainkaan. Rymyää, mesoaa, tekee rikoksia…
Itse saan säännöllisin väliajoin tekstiviestejä ja puheluita häneltä joissa uhataan minua, haukutaan ja uhataan myös tulevia miehiäni..
Lisäksi hänen äitinsä ahdistaa tekstiviestein ja aiemmin myös julkisella herjalla. On haukkunut minut, kaikki sukulaiseni, myös kuolleet ja levittää ympäriinsä valheellisia tietoja. Kaiken huippu oli jotta alkoi piinaamaan minun naapuriani yllättäen, jota ei siis millään tavalla tunne… No mut hänestä ehkä toisessa viestissä enemmän…
Olen löytänyt elämääni todella kivan tyypin. Hän kunnioittaa minua, ihailee, muistaa sanoa sen ja mun on hyvä olla hänen kanssaan.
Mutta miksi edelleen mietin miten ex:llä menee, miten se voi…? Hän ehti aiheuttaa niin paljon pahaa minulle ja lapsilleni…
Tilanne tänään on se jotta vanhin lapsista käy psykologilla ja kuraattorilla selvittämässä menneidyyden haamuja ja etsii voimia nykyiseen yilanteeseen.
Hän ei ole omasta halystaan nähnyt isäänsä kuin kerran vuoden aikana. Myös mummoonsa hän laityoi toistaiseksi välit poikki.
Nuorin lapsi ikävöi paljon. Mutta kuitenkin kysyy ettei tarvi nähdä isiä yksin…
Viimeksi isä ollut siinä kunnossa jotta voinut nähdä oli helmikuussa minnesota hoidon aikaan.
Harmittaa että lapsi kokee itsensä hylätyksi tulleensa.
Itse käyn psykologilla, sekä toisinaan minnen läheisryhmässä.
Haasteellista on toipua läheiariippuvuudesta ja pitää pää kasassa jottei romahda.
Nyt nostin syytteen miestä vastaan laittomasta uhkauksesta ja hänen äitiään vastaan kunnianloukkauksesta.
Molemmille mietin lisäksi kotirauhan rikkomista.
Sillä voimat alkaa olemaan loppu kun tulee kokoajan ilkeitä viestejä joissa sut lyödään aina maan tasalle..
Ja lähestymiskiellon oikeuden käynti olisi muutaman viikon kuluttua. Huh, se se ahdistaa.
Ja miksi. Mä haluan tukea ja taata oman ja lasten turvallisuuden, mutra mä en halyaisi satuttaa ihmisiä tollasin keinoin..
Miksi ihmeessä oon tämmöinen nyhvö?!
Eikö ihmisen pitäisi ajatella omaa parastaan eikä miettiä mikä sitä vastapuolta satuttaa… Eihän sekään mieti meidän hyvin vointia.
Täänyt oli äkkiseltään tässä. Pitkälti punta raapaisu omaan elämään..
Pahoitteluni kirjoitusvirheistä! Puhelimelle niitä taisi tulla joja toiseen sanaan
😀
Hei,
Tapasin lapseni isän parikymppisenä. Jo ensimmäisenä vuotena ollessame yhdessä hän petti. Kuulin siitä muualta ja erosimmekin hetkeksi. Kuvioissa oli hänellä mukana myös huumeet ja alkoholi. Jostain syystä palasin kuitenkin takaisin kun kuvittelin että toinen voi virheistään oppia. Huonojen aikojen välissä oli toki hyviäkin mistä ammensin uskoa. Tulin raskaaksi. Kun lapsi oli noin vuoden, olin jo ihan kypsä touhuun. Mies oli työtön mutta kotona häntä ei näkynyt. Alkoholi ja huumeet edelleen kuvioissa.
Ero oli kamala. Lähdin turvakodin kautta lastensuojelun saattelemana. Poliisi ratsasi asuntomme minun ilmoitukseni perusteella sillä halusin varmistaa ettei miehellä olisi siellä jatkossa aineita mikäli lapsemme siellä käy. Miehen mielestä kun huumeet ja lapsi samassa asunnossa eivät ole mikään riski eikä hän niistä luovu.
Alkoi vainoaminen. Kymmeniä puheluja ja viestejä päivittäin. Uhkailua, kiristystä, mustamaalausta. Yritin olla sopuisa ja toivoin rauhaa. Hain perhetyöhön ja kriisityöhön ja koitin saada miestä mukaan jotta saisimme asiat sovittua ulkopuolisen avulla. Ei suostunut. Vuosi erosta oli pakko hakea lähestymiskielto ja lähteä oikeuteen tapaamisasioista. Mies kiusasi lapsen kautta minkä keksi. Mikään ei ollut hänen syytään, minä olin pettäjä, varas, huora, mitä milloinkin. Lähetteli näitä viestejä jopa vanhemmilleni.
Tarina on pitkä ja mutkikas. Tajusin kuitenkin jossain kohtaa että minä en ole vastuussa aikuisesta ihmisestä. En ole vastuussa hänen käytöksestään, ratkaisuistaan enkä siitä miten kohtelee lastaan. Hän on aikuinen siinä missä muutkin ja aivan itse aiheuttanut ongelmansa. Minun tehtäväni ei ole yrittää hänen elämäänsä järjestää eikä mukailla. Mikään määrä ymmärrystä ei hänen käytöstään ole muuttanut. Oli kova läksy mutta hyödyllinen. Kiusaamista jatkui vuosia, edelleen välillä yrittää mutta kieltäydyn kommunikoinnista täysin ellei toiminta ole asiallista. Lasta saa tavata kun asiat ovat kunnossa, eli ei huumeita eikä haukkumista, muutoin en asiasta edes neuvottele. Hänellä on oikeuksia isänä, mutta myös velvollisuuksia. Kuten kaikilla vanhemmilla.
Sinä ja lapsesi olette rauhan ansainneet. Mies ansaitsee mitä ansaitsee käytöksellään, et ole hänen huonosta käytöksestään vastuussa kenellekään. Toista ei voi pelastaa murehtimalla tai toivomalla. Ymmärrän että ajatus kuulostaa karulta, mutta itseään voi kuluttaa loputtomiin miettimällä mitä olisi voinut tehdä tai voisi tehdä toisin jne. Et voi tehdä muuta kuin pitää itsestäsi ja lapsistasi huolen. Ei ole kiusantekoa vetää rajoja.
Ajan kanssa toivottavasti helpottaa, kaikkea hyvää!
Kiitos vastauksesta!
Kovin kuulosti hyvin tutulta kirjoittamasi! Kuulostat hyvin tasapainoiselta tuon asian suhteen ja olet sinut sen kanssa?!
Poliisit, sosiaali ja turvakoti on myös meidän elämässä ollut mukana.
Tänä päivänä enää vsin sosiaalihuolto, ja toki poliisit tarpeen vaatiessa.
Meillä isä on ollut onneksi vielä aiemmin sitä mieltä jottei lapset ja nautintoaineet kuulu saman katon alle.
Siis ainakin yleensä. Toki eriasia on silloin kun on itse humalassa ollut, tuolloin ei ole merkitystä ketä on ja missä... monia kertoja muistan jotta on saapunut humalassa tai kokonaan jättänyt saapumatta lapsia hoitamaan kun itsellä täytynyt töihin mennä. Eihän siinä ole voinut kuin ilmoittaa itsensä sairaaksi mikäli ystävät ole päässeet paikalle auttamaan.
Kerran lasten isällä olessa sain soiton jotta lapset hakea pois jottei pysty heitä hoitamaan humalastansa johtuen.
Mietinkin että mikä siinä on jotta edelleen toisen hyvinvoinnista olen niin huolissani..
Kuinka ihmeessä saan itsestäni rakennettua niin kovan ja vahvan jotta voisin jättää toisen tunteet huomioimatta?!
Tämä on niitä tilanteita joissa toivoisin olevani maailman ilkein ässshoo.
Tuntuu niin pahalta satuttaa toisia juurikin rikosilmoituksen ja lähestymiskiellon kautta..
Toisaalta ymmärrän myös sen jottei tässä ole muuta vaihtoehtoa.
Meidät on ikäänkuin ajettu nurkkaan jossa vaihtoehdot on vähissä.
Viimeisin vaihtoehto on lienee "katoaminen", mikä ei kylläkään ole lainkaan miellyttävä vaihtoehto.
Mutta tarpeen vaatiessa ehkä ainoa. Tuota sosiaalihuolto jo mietti vaihtoehtona pahimpaan aikaan. Onneksi tilanteet on rauhoittuneet jottei aivan heti moiseen tarvi ryhtyä.
Edelleen olen vahvasti sitä mieltä jotta meidän on parempi ilman häntä. Monet ystävät ja sukulaiset ovat huojentuneita kun olemme viimein irtaantuneet.
Siskoni on kantanut pitkään huolta, että milloin tulee erittäin huonoja uutisia.
Tuntuu vaan niin raskaalta tällaiset toimeenpiteet.
Miksi ei vain voitaisi elää normaalia, rauhallista elämää. Mikä siinä muka on niin vaikeaa..?!
Olen antanut hyvin paljon anteeksi, liikaa. Olen antanut mahdollisuuden jatkaa lasten elämässä mahdollisimman normaalisti, mikä olisi ihanne ratkaisu.
Mitä ihmettä on tapahtunut ihmiselle ketä en olisi ikinä uskonut jättävän omia lapsiaan tuolla tavoin. Onko hän ollutkin aina tällainen, nyt vaan näen asiat eri kantilta?!
Kauheasti pyörii mielessä kysymyksiä. Suurin toiveeni on kuitenkin olla vahva loppuun saakka ja oppia olemaan myös tarpeen vaatiessa kova.
Kysyit olenko asian kanssa sinut?
Pitkään koitin saada miestä tajuamaan ettei noin voi toimia. Yritin olla kärsivällinen ja antaa uusia mahdollisuuksia. Annoin jopa rahaa alkuun. Välillä raivosin. Kunnes jossain kohtaa tuli piste.
Minä en voi asialle mitään. Hyväksyin sen ja se oli helpottavaa. Sen jälkeen olen ollut asian kanssa sinut. Voin puhtaalla omatunnolla sanoa että yritin parhaani mutta se ei riittänyt. Jälkeenpäin näen että olisi pitänyt olla tiukempi paljon aiemmin ja heittää murehtiminen romukoppaan. Hän käyttäytyy miten käyttäytyy ja siitä tulee seurauksia. Mikäli toista ei kiinnosta asiallinen käytös, Suomessa on lait jotka ovat kaikille samat, myös exille. 😉
Loppukevennyksenä kerron yhden muiston joka jo naurattaa: Kun lähestymiskiellon rikkomista puitiin oikeudessa, syyttäjä oli tulostanut tekstiviestit joita olin saanut ja totesi että ihan pikavilkaisullakin näkee että sanaa huora on käytetty usein. Ex siihen perusteli että ennakoiva sen sellaiseksi nimestäni muuttaa, hän kyllä tietää mikä huora on kun on ollut uskonnon tunneilla, osaa 10 käskyä, hän on pyhä mies.