Minusta tuntuu, että vanhemmuudesta löytyy aina kritisoitavaa. Koskaan et voi olla kaikille mieliksi. Eivät ne äiditkään ihmeolentoja ole. Me emme yleensä kovin paljon tiedä, millainen lapsuus ja kehityskulku vanhemmillamme on ollut. Usein on vaikea antaa sellaista, mitä itse ei ole saanut.

Jokaisella on eroon omat syynsä, jotka eivät muille kuulu, jos niitä ei halua eritellä. Ja jos on jo eronnut, myöhäistä siinä enää on neuvoa. Suurimmaksi osaksi ymmärtämättömät kommentit voi kuitata sillä, että kommentoija ei tunne tilannettasi eikä ehkä tarkoita kommenteillaan juuri sinua. Osa kommenteista on oman epävarmuuden peittelyä. Halutaan vakuutella, että meille ei kyllä pääse käymään noin, ja että jos ongelmia tulee, me selvitään niistä.

Oman kokemukseni mukaan on niin helppo kysyä pinnallisesti, miten menee ja mitä kuuluu, mutta jos puhutkin totta, että huonosti menee, vastauksena on usein hiljaisuus ja vaivaantuneisuus. Sitten saat itse ruveta lohduttelemaan kysyjää. Ei osata tai haluta vastaanottaa tietoa siitä, että toisella meneekin huonosti, kun ei pystytä tekemään asialle mitään. Vaikka eihän siinä muuta tarvittaisi kuin vähän empatiaa ja halaus. Olisi ihanaa, että elämässä olisi edes joku ihminen, jonka ymmärrykseen ja tukeen voisi luottaa. Minä sain aikanani korvaamatonta tukea ihmiseltä, jolla oli samankaltainen elämäntilanne. Näimme harvoin, mutta tiesimme, että tiukan paikan tullen toiselle voi aina soittaa tai laittaa meiliä.

Valitettavan usein ns. ydinperheissä elävät tuntuvat tietävän sen ainoan oikean tavan elää ja osaksi tästä syystä omakin kaveripiiri koostuu nykyisin lähinnä uusperheellisistä, jotka ymmärtävät parisuhteen merkityksen ulkoisten "näin pitää elää" sääntöjen sijaan. Varsinkin nuorena maailma on niin mustavalkoinen, että perheenkin malli saadaan streotypioista ja suvaitsevaisuus on nolla. Vasta eron jälkeen moni oppii hyväksymään uusia malleja ja kunnioittamaan toisten omaa aluetta ja neuvoja ei enää jaeta, mutta vertaistuki on sitäkin arvokkaampaa.

Ei kai tuossa auta kuin valita kaverit jotka tuovat energiaa ja jättää vähemmälle ne jotka vievät sitä.

Niin, mä en vaan oikein ehdi missään tutustumaan näihin samassa elämäntilanteessa oleviin. Tässä ihan lähinurkilla ei ole yksinhuoltajien perhekahvilaa, ja kun olen Päksystä kysellyt seuraavista yh-kahviloista alueellamme en ole mitään vastausta ikinä saanut. Kaikki yh-kahvilat tuntuu olevan toisella puolen kaupunkia ja tuntuu tosi hullulta lähteä päiväkotipäivän jälkeen reissaamaan kolmen vartin matkaa toiselle puolelle kaupunkia, jos siellä paikan päällä keretään sitten olemaan joku puoli tuntia tai tunti, kun pitääkin sitten pian lähteä kotiin ajoissa, jotta ehditään rauhoittumaan ja nukkumaan. Teen vielä 2-vuorotyötä, niin unet on jo muutenkin vähissä.

Ja kaikista eniten tympäisee, kun naimisissa olevat rupeaa aina selittämään mulle tunteistaan, tuntemuksistaan ja fiiliksistään. Onpahan luksusta! Ei mua kukaan tule mihinkään hätään auttamaan, ruoka- ja lääkekaapin pitää aina olla varusteltuina seuraavan sairastapauksen varalta ja itseeni en voi ruveta tuhlaamaan. Oma aika? Harrastukset? Kellä niitä on? Ravintolassa käynti? Baarit? Kahvilat? Vapaa-aika? Matkustelu? Omat valinnat? Joo, on mulla valintoja: lapseni käyttää puhtaita ja ehjiä (eli korjaamiani) vaatteita, syö vatsansa täyteen, menee nukkumaan ajoissa ja pääsee joka päivä ulos leikkimään. Yhdelle aikuiselle tässä on jo aika paljon, kun näitä hommia tehdään niin terveenä kuin sairaana.

Tamarindi kirjoitti 23.2.2017 12:6

Minusta tuntuu, että vanhemmuudesta löytyy aina kritisoitavaa. Koskaan et voi olla kaikille mieliksi. Eivät ne äiditkään ihmeolentoja ole. Me emme yleensä kovin paljon tiedä, millainen lapsuus ja kehityskulku vanhemmillamme on ollut. Usein on vaikea antaa sellaista, mitä itse ei ole saanut.

Jokaisella on eroon omat syynsä, jotka eivät muille kuulu, jos niitä ei halua eritellä. Ja jos on jo eronnut, myöhäistä siinä enää on neuvoa. Suurimmaksi osaksi ymmärtämättömät kommentit voi kuitata sillä, että kommentoija ei tunne tilannettasi eikä ehkä tarkoita kommenteillaan juuri sinua. Osa kommenteista on oman epävarmuuden peittelyä. Halutaan vakuutella, että meille ei kyllä pääse käymään noin, ja että jos ongelmia tulee, me selvitään niistä.

Oman kokemukseni mukaan on niin helppo kysyä pinnallisesti, miten menee ja mitä kuuluu, mutta jos puhutkin totta, että huonosti menee, vastauksena on usein hiljaisuus ja vaivaantuneisuus. Sitten saat itse ruveta lohduttelemaan kysyjää. Ei osata tai haluta vastaanottaa tietoa siitä, että toisella meneekin huonosti, kun ei pystytä tekemään asialle mitään. Vaikka eihän siinä muuta tarvittaisi kuin vähän empatiaa ja halaus. Olisi ihanaa, että elämässä olisi edes joku ihminen, jonka ymmärrykseen ja tukeen voisi luottaa. Minä sain aikanani korvaamatonta tukea ihmiseltä, jolla oli samankaltainen elämäntilanne. Näimme harvoin, mutta tiesimme, että tiukan paikan tullen toiselle voi aina soittaa tai laittaa meiliä.

Joo, vähän sellainen puolifalskin vakuuttelun maku on mullekin tullut suuhun noista keskusteluista. Vähän sellainen olo vaan on, että ne joilla on puolisot ja avuliaat sukulaiset luulee, että kaikilla muillakin on. Ei ne oikein taida tajuta millaista on olla kotona sairaana kiukuttelevan kolmevuotiaan kanssa. Kotiäidit usein luulee, että työpaikalla on jotenkin kivaa, kun siellä pääsee lepäämään lapsista. Ei siellä ole. Aina saa olla selittelemässä miksi tulee töihin viime minuutilla ja on ensimmäisenä lähdössä, kun on kiire päiväkodille. Ja yritäpä työpaikalla puhua lapsettomille omasta elämästäsi - ei ne vaan pysty tajuamaan.... Että onpa sitten yksinäinen olo sielläkin. Voihan siellä väkinäisesti puhua säästä, haisevasta jääkaapista, hassuista asiakkaista ja muusta diipadaasta. Ja muuttua hissukseen käveleväksi tyhjäksi kuoreksi...

Kuten tässä taidettiinkin kirjoittaa, toisilla ihmisillä on tapana peilata muiden elämäntilannetta juuri omasta näkökulmastaan. Pahinta stressiä ainakin itselleni aihuettaa sellaiset puheet, jossa sanotaan, että "juuri tuolta minustakin tuntui" yms. Siksi oli monella tapaa helpottavaa olla aikanaan terapiassa, jossa sai itse pohtia asioita jonkun toisen kanssa ilman, että joku olisi ryhtynyt neuvomaan, miten omaa elämää pitää elää. Sieltä sai tukea ja vahvistusta sille, että omat valinnat ovat oikeita ja niille on mahdollista rakentaa kestävä pohja.

Ehkä tästä syystä en halua neuvoa ketään, vaan yritän ymmärtää, miksi mikäkin ratkaisu on tehty. Ratkaisu on ratkaisu, se ei itsessään tarkoita (vielä), että se on hyvä tai huono. Lähinnä kai seuraukset näyttävät oliko päätös hyvä vai huono. Harmi, ettemme voi katsoa päätöstemme taakse ja nähdä, onko päätös hyvä vai huono, vaan meidän pitää tavallaan luottaa siihen, että mitä sitten ikinä päätämmekin, siitä seuraa enemmän hyvää kuin huonoa. Erokin voi olla hyvä ratkaisu, varsinkin jos sen seurauksena ei tarvitse enää pelätä väkivaltaa tai muuten huonoa kohtelua. Se voi olla myös huono ratkaisu, päätöksellä paetaan jotain sellaista, mikä tulee vastaan seuraavassa suhteessa tai yksin ollessa. Muusikko Hector kertoi joskus aikoinaan, että hänen avioeronsa oli jälkeenpäin ajateltuna täysin turha, eikä siitä seurannut mitään hyvää. Hector on myös niitä artisteja, jotka ovat avoimesti kertoneet masennuksestaan ja siitä selviämisestä.

Joo. Tuntuu vaan vähän vaikealta järjestää aikaa millekään terapialle.

polunkävijätär kirjoitti 1.3.2017 18:48
Kotiäidit usein luulee, että työpaikalla on jotenkin kivaa, kun siellä pääsee lepäämään lapsista. Ei siellä ole. Aina saa olla selittelemässä miksi tulee töihin viime minuutilla ja on ensimmäisenä lähdössä, kun on kiire päiväkodille. Ja yritäpä työpaikalla puhua lapsettomille omasta elämästäsi - ei ne vaan pysty tajuamaan.... Että onpa sitten yksinäinen olo sielläkin. Voihan siellä väkinäisesti puhua säästä, haisevasta jääkaapista, hassuista asiakkaista ja muusta diipadaasta. Ja muuttua hissukseen käveleväksi tyhjäksi kuoreksi...

No, sulla on huono säkä työpaikan suhteen. Olen ollut aika monessa työpaikassa ja yleensä olen ainoa tai lähes ainoa lapseton työntekijä. Olen vuosikaudet kuunnellut työkavereiden penskojen askarteluista, metsäretkistä, harrastuksista, koulunkäynnistä ja sairauksista. Välillä nämä mammat puhuvat lastensa ripuleista ruokapöydissä tai vastaavat toistuvasti kesken kokouksia lastensa puheluihin. Kyllä täytyy sanoa, että monesti ottaa hemmetisti päähän nämä lapsijutut, mutta minkäs niille voi. Lapsettomat aikuiset muodostavat niin pienen vähemmistön, että luulenpa sinunkin pääsevän aikanaan tuosta hankalasta tilanteesta pois. Työkavereiksesi tulee enemmin tai myöhemmin äiti- tai isäihmisiä, jotka jakavat ilomielin kanssasi kokemuksia vanhemmuudesta.

Mitä taas tulee tuohon vertaisten pariin hakeutumiseen, niin etkö voisi esittää sille Päksylle, tai onko se joku Yksin- ja yhteishuoltajien liitto, että järjestäisivät vaikka täällä Tukinetissä säännöllisesti yh-chattiä? Siis samaan tapaan kuin esimerkiksi Autismiliitto, Miessakit ry ja mitä noita muita chat-järjestäjiä onkaan. Koska tunnet itsesi yksinäiseksi naimisissa olevien keskuudessa ja lapsettomien keskuudessa, niin kai sinun jollain tavalla pitäisi saada kontakteja yksinhuoltajiin. Tässäkin toki myös aika voi tehdä tehtäväänsä, sillä esimerkiksi lapsesi kasvaessa hänen ikäkavereidensa vanhemmissa on koko ajan enemmän ja enemmän myös yksinhuoltajia.

Polunkävijätär, tiedosta se riski, että väsymys ja turhautuminen saavat näkemään asiat huonossa valossa. Yritä hakea jostain vertaisten ymmärrystä: vaikka keskustelupalstojen kautta, jos et pääse/ehdi helposti tapaamaan ihmisiä (tuttu tilanne…). Lapsen kasvaessa kontakteja voi tulla esim. harrastusten ja koulun kautta, ja se yhdistävä tekijä voi olla jokin muukin kuin yksinhuoltajuus.

Meillä jokaisella on sokeat pisteemme, me kaikki ajattelemme asioita ensisijaisesti omista kokemuksistamme lähtien – kuinkas muuten. Yleensä ihmiset eivät tahallaan loukkaa, he (eli me!) eivät vain tule ajatelleeksi muilta kanteilta. Joskus sitä omaa todellisuutta voi yrittää ystävällisesti valottaa, mutta jos ei saa ymmärrystä, parempi hakeutua sellaiseen seuraan, jossa viihtyy. Meillä kaikilla on kuitenkin omat ristimme kannettavanamme.

Työpaikallani on sekä lapsettomia että lapsellisia ihmisiä, ja ne lapsellisetkin ovat joskus olleet lapsettomia. Lapset eivät ole elämästä erillinen saareke, ja jos töissä on ylipäätään tapana puhua myös työhön liittymättömistä asioista (kaikilla työpaikoilla ei ole), on aika luonnollista, että puhutaan myös lapsista. Töissä asioista voi sopia. Minä todellakin vastaan vaikka kesken kokouksen lapsen puheluun, koska olemme sopineet, että soittaa saa vain hätätapauksessa, muuten laitetaan viesti. Jos jutut, mitkä tahansa, eivät kiinnosta, ei niitä ole pakko kuunnella. Sen voi ihan nätisti perustella, ja jos joku silti loukkaantuu, minkäs teet.

Jokainen on jossakin asiassa ulkopuolinen. Minulla on lapsia, mutta tietyt kokemukset ovat hyvin erilaisia kuin suurimmalla osalla vanhempia. Jotkut muille itsestäänselvät asiat eivät ole sitä minulle, ja kyllä, joskus muiden puheet sattuvat arkaan kohtaan. Tiedän, ettei se ole tahallista. Ennen kaikkea tiedän, että olisin itsekin voinut aiemmin puhua samalla tavalla – nyt minulla ei ole siihen enää ”varaa”. Vaikeudet ovat suhteellisia.

Niin, en vaan oikein osaa tätä asiaa muutenkaan sanoa. Väsymys? Sehän on mukava yleinen sana. Ihmiset ovat väsyneitä monista syistä ja jotkut saavat ongelmansa aikaan ihan itse ja sitten rupeavat vielä väsyneiksi. Empatiaa? Vuosikausia olin empaattinen, mutta itse jäin aina tyhjän päälle kriisissä kuin kriisissä (isäni kuolema, äitini ulosottokierre, useankin poikaystävän talousongelmat, väkivaltainen poikaystävä, ex-poikaystävän jatkuvat yhteydenotot kiellosta huolimatta, väkivaltainen ja talousongelmainen mies). Mun ymmärrykseni on kulutettu loppuun.

En jaksa kuunnella parisuhteellisten tilityksiä ja huokailuja siitä miten heitäkin täytyy ymmärtää. Mua ei enää kiinnosta ymmärtää ketään. Äitiini katkaisin välit, kun ei se mua kuitenkaan auta silloin kun ollaan sairaana lapsen kanssa, mutta vuodattaa mulle kyllä kaikki omat ja naapuriensa ongelmat. Suuria sanoja sekin aina tarjoaa, puhuu väsymyksestä, jaksamisesta ja ymmärryksestä ja muusta lässynläästä. Sitten kun olisi tosiasioiden aika, niin saan kuitenkin pärjätä itsekseni. Mutta kun olen näin jo saanut selvitä monta vuotta, niin on epätodennäköistä, että lakkaisin selviämästä. Eihän mulla muuta tässä elämässä ole. Paitsi lapsi, jonka en halua joutua elämään samanlaisen sekopäisen, vastuuttoman ja tosiasioita pakoilevan valehtelijan kanssa kuin oma äitini.

Nostin tuon väsymyksen esiin, koska se usein vaikuttaa todella paljon: syventää negatiivisia fiiliksiä ja vaimentaa iloa. Helpottaisiko ajatella, että kyllä, loppujen lopuksi olemme tässä maailmassa yksin? Jokaisella on omat ongelmansa, omat lähtökohtansa, ja jos joku ehtii ja jaksaa muita auttaa, niin hyvä, mutta keltään ei kannata mitään odottaa? Jos löytää ymmärtäjän, se on sitten iso onnenpotku.

Tuntuu, että syyllistät niitä, joilla näyttäisi menevän paremmin kuin sinulla, tai ajattelet, että he ovat sinulle velkaa, koska sinulla on vaikeampaa. Tai ettei heillä ole oikeutta valittaa. Vaikeudet ovat suhteellisia: esim. joku voisi ihmetellä, mitä valitat, kun sinulla kuitenkin on lapsi. Kullakin on omat vaikeutensa ja omat resurssinsa. Ei sitä aavistakaan, mistä kaikesta voi selvitä, ennen kuin on pakko.

Tunnistan hyvin ulkopuolisuuden tunteen ja sen, miten jotkut valittavat pikkuasioista. En pysty jakamaan tiettyjä lapsiin tai parisuhteeseen liittyviä juttuja; minun tarinani on erilainen. Mutta yritän kääntää sen mielessäni niin, että on vain hyvä, jos muilla on ollut helpompaa. En toivo samaa muille. Aina ei tarvitse jäädä kärsimään hiljaa mielessään, vaan voi pikkuisen avautua omasta tilanteestaan ja näyttää keskustelukumppaneille, ettei kaikki mene välttämättä standardikaavan mukaan. Tyhmät ihmiset ovat sitten asia erikseen, täysin empatiakyvyttömiä kommentteja en jaksa enää yhtään… Pienen vauvani ollessa sairaalassa sain kuulla, kuinka helppoa on, kun saan nyt nukkua rauhassa ilman yöheräilyjä. Onhan näitä. Syvällistä ymmärrystä ei voi odottaa niiltä, jotka eivät ole samoja asioita kokeneet. Jos aina pitäisi varoa loukkaamasta jotakuta, arkipäiväinen keskustelu kävisi mahdottomaksi.

Pidä pää pystyssä, kun itse tiedät tekeväsi mahtavaa työtä. Hakeudu seuraan, jossa viihdyt, ja vältä seuraa, joka saa sinut voimaan huonosti.

Tamarindi, kiitos kun selvensit. Mulle on tullut jonkinlainen sana-allergia niitä sanoja ja ilmauksia kohtaan, joita äitini käyttää. Niissä on liian raskas lasti, koska äitini sanojen takana on myös aina paljon muuta, kuin se minkä niistä suoraan tajuaisi. Hyvänä esimerkkinä on kysymys: "Miten sinun raha-asiat....?" useimmiten taustalla on äitini omat rahasotkut, joiden selvittelyä varten hän tietysti haluaisi vipata, mutta aloittaa fiksuna ihmisenä asiat hieman kierrellen. Entinen mieheni oli ihan samanlainen: puolittaisia virkkeitä, joissa asia aina "annettiin ymmärtää" ja sitten kun jäi valheistaan kiinni, niin vika oli tietysti kuulijassa.

Äitini ja ex-mieheni ovat tosi tehokkaita vaahtoamaan omista tunteistaan. Avioeron jälkeen tunsin suurta vapautusta, kun ei enää täytynyt elää toisen ihmisen tunnevuoren alla. Mä en ole niin suuritunteinen ihminen, että jättäisin fiiliksiin vedoten laskut maksamatta, pyykit pesemättä ja kodin siivoamatta. Äitini ja eksäni kohdalla molemmat ovat enemmänkin sääntö kuin poikkeus. Siten vedotaan boheemiin luonteeseen, suuriin tarkoitusperiin ja isoihin elämyksiin.

Olen mä ehkä niille ystäville ja tutuille katkera, jotka lupaavat auttaa, mutta tosihetken kohdalla jättävät yksin. Äidilleni eniten. Kaikki rahalliset avitukset, vipit, koiranhoito, siivoukset, ruoanlaitto, kaupassa käynnit, kalliit lahjat, mitä olen hänen hyväkseen tehnyt on tosta noin vain unohdettu ja lisää pitäisi aina olla saamassa. Mitään rohkaisua tai tukea en ole häneltä saanut opinnoissa tai työssä, pikemminkin vähättelyä, ivaa ja seläntakana haukkumista. Vakikuvio on myös se, että jos olen erimielinen äitini kanssa, on veljeni 90% todennäköisyydellä äitini leirissä. Olen mä katkera niille, joilla on perhe/suku, jotka rakastavat ja tukevat. Mun äitini ei ole mua kertaakaan vienyt lapsena edes lääkäriin (tähän hommaan oli isä, tuttavat ja naapurit). Kerran vei hammaslääkäriin ja sielläkin kielsi käyttämästä puudutusta. On todella vaikea olla kiitollinen omalle äidille näistä lähtökohdista.

Niin, ei ihmiset tosiaan aina ymmärrä toisen kokemusta tai tilannetta. Tossa mitä kerroit lapsesi sairaalassa olosta vauvana on varmasti ollut kuulija vähän pelästynyt tilanteesta ja yrittänyt väkisin keksiä asiasta jotain positiivista. Se on tavallaan vähän heikkoa: siinä yritetään väkisin ajaa positiivista valoa tilanteeseen, jossa ei inhimillisestä näkökulmasta ole muuta positiivista ratkaisua kuin se, että lapsi tervehtyy mahdollisimman pian ja pääsee kotiin. Siihen saakka ei vanhemmat muuta voi tehdä kuin odottaa kotona ja sairaalassa. Tohonkin toivoisi parempia ratkaisuja perhettä ja lasta ajatellen: mikseivät vanhemmat voi jäädä sairaalaan yöksi lapsen kanssa? Mä varmaan jäisin sairaalan ovelle nukkumaan makuupussissa, jos lapsi olisi siellä sisällä yötä.