Päätökseni tein vuosi sitten. Jotakuinkin päivälleen. En jaksa enää olla suhteessa yksin. En jaksa enää yksin hoitaa kotia ja kahta lasta. Minulle ei riittänyt tilaa lähellä, sylipaikan varasi suurimmaksi osaksi tietokone. Seksiä neljän avioliittovuoden aikana oli kymmenisen kertaa. Alkuun yritin hyvinkin aktiivisesti, sitten tietyllälailla alistuin kun en enää kestänyt torjutuksi tulemista. Mieheni kommunikaatio oli aika pitkälti ”sellasta jatkuvaa pientä v*uilua”, kuten siskoni puki asian. En usko, että sitä teki tahallaan tai ilkeyttään kuitenkaan. Jotain omaa pahaa oloaan varmaan purki. Onneksi lapsille kuitenkin riitti isältä hellyyttä. Mutta noin yleisesti tunsin että mies oli kuin kolmas lapsi, kolmas ruokittava, jonka pyykit piti pestä ja sotkut siivota.

Nostin kissan pöydälle. Puhuimme ja jopa pariterapiassa kävimme, mutta emme saaneet tilannetta muutettua. Muutimme erillemme ja olin tasapainossa ja tyytyväinen tilanteeseen.

Jotenkin kuitenkin nelisen kuukautta sitten ajauduin uskomaan, että tilanne olisi muuttunut kun mies puhui ymmärtävänsä täysin miksi eroon päädyin ja pyysi toista mahdollisuuutta. Emme muuttaneet takaisin yhteen vaikka siitäkin oli puhetta. Mutta mies on paljon kotonamme. Välillä tekee ruokaakin ja pesee joskus pyykkiäkin. Heti alkuun enemmän, mutta koko ajan vähemmän. Suurin osa jää edelleen minulle. Lapset on päiväkodissa, minä opiskelen, mies on päivät kotona tietokoneella. Usein hakee lapset päiväkodista mun kotiin. Täällä sitten odottavat että tulen kotiin tekemään ruokaa. Enkä nyt sano, että odottaisin joka päivä ruoan olevan valmiina kotiin tullessani. Mutta risoo kun mä sujuvasti kuitenkin teen suurimman osan, mutta miehelle on ihan loogista vedota siihen, että ”johan mä tein tällä viikolla kaks kertaa”. Ja hänen kohdalla ruoanlaitoksi lasketaan myös vanhojen lämmittäminen, mun kohdalla ei. Jos pelkkä esillepaneminen laskettais, täytyy sitä kuitenkin tehdä useita kertoja päivässä.

Lapset nauttivat kovasti siitä, että olemme taas kaikki enemmän yhdessä ja ollaankin tehty enemmän retkiä ja yhteisiä juttuja kuin ehkä koko viimeiseen vuoteen aiempaa yhteiseloamme. Mutta mua ahdistaa. Mitä enemmän olemme yhdessä, sen enemmän mulla on kotitöitä. Ruokaa pitää tehdä enemmän, siivoamista on enemmän, eivätkä lapsetkaan kerää tavaroitaan silloin kun isä on paikalla. Mutta lasten kanssa touhuaa paljon, se on myönnettävä. Tosin välillä surettaa sekin. Se saa kaiken ”kivan” sillä aikaa kun mun on pakko pitää huushollia kasassa, kun taas mulle jää suurin osa pukemisista, nukuttamisista ja ruokailuista huolehtimisista.

Ja mä osallistun loputtomiin urheiluaiheisiin keskusteluihin, koska tiedän aiheen olevan tärkeä, mutta kun yritän puhua vaikka opiskeluasioistani niin toinen ”ei nyt jaksa keskittyä”.

Kolmessa kuukaudessa myös on taas fyysinen läheisyys kadonnut. Ei lämpene mun ehdotuksiin kun ”väsyttää”. Ja sitten killuu netissä kahteen asti. Flirttailua se ei ymmärrä yhtään, paitsi kun on ”sillä” tuulella, ja jos vanhat merkit paikkansa pitää, sekin tulee tapahtumaan pari kertaa vuodessa. Ja sitten kuitenkin kipinän puute on meidän molempien syytä, ettei yritetä tarpeeksi. Että saatais kyllä fyysinen puolikin toimimaan kunhan vaan yritettäis tarpeeksi. Mutta miten mä yritän kun vihjailua ei ymmärretä ja suorat ehdotukset torjutaan? Myös vanha kettuilu on alkanut nostaa päätään.

Ja mä alan hajoilla, olen väsynyt ja vihainen. Nyt viikko sitten riideltiin isosti ja sanoin ettei tarvi tulla takaisin. Ja mulle tuli niin todella seesteinen, selkeä ja helpottunut olo. Mies ei kuitenkaan halunnut ymmärtää että todella tarkoitin mitä sanoin. Ja nyt pitäisi taas lyödä päänsä samaan seinään ja ottaa niskoilleni syyt ”perheen hajottamisesta”.

Joulu kuitenkin vietettiin alkuperäisen suunnitelman mukaa yhdessä isommassa porukassa. Se oli lapsille luvattu. Ja ongelma nyt vaan on, että mä niin tykkään sen seurasta. Huumoria, keskusteluja ja hetkiä yhdessä lasten kanssa. Tietynlaista helppoutta ja luonnollista olemista. Jos vaan voisikin olla useammin tuota ja vähemmän pahaa oloa.

Millä ihmeellä osaan tietää teenkö oikein? Jos ajattelen vain itseäni, tunnen että hajoan jos päädyn taas siihen vankilaan, jossa toinen on niin lähellä ja samaan aikaan niin kaukana, kuin lasin takana. Tunnen asettavani itse itselleni elinkautisen. Ja toisaalta ajattelen lapsiani, jotka nauttivat ”perheestä”. Ja toisaalta miestä, joka sanoo rakastavansa ja haluavansa yrittää. Haluaisin vain niin kovasti että tuo suhde voisi toimia, mutta samaan aikaan en vain yksinkertaisesti näe miten se voisi.

Mitä mä oikeen teen??? 😯🗯️