Neljä viikkoa sitten elämäni romahti. Reilun vuoden mittaiseen parisuhteeseen oli ehtinyt mahtua jo paljon. Salamarakastuminen, yhteenmuutto, sopeutumisvaikeudet uusperhearkeen, miehen masennus ja diagnoosi kaksisuuntaisesta mielialahääiriöstä, oma epävarmuuteni ja mustasukkaisuuteni, lyhyt ero ja erilleen muutto…
Asiat tuntuivat kuitenkin olevan jo niin paljon paremmin, olimme saaneet hyvän puheyhteyden jollaista yhdessä asuessamme emme jostain syystä olleet saaneet aikaan. Miehen vointi oli oikean lääkityksen vuoksi jo kohenemassa. Oma epävarmuuteni tuntui hellittävän. Suunnittelimme luottavaisin mielin yhteistä tulevaisuutta. Kumpikin oli lyhyen eron jälkeen ollut niin helpottunut, että parisuhteemme jatkui vaikkakin eri osoitteissa. Rakkauden tunne jota miestä kohtaan tunsin (tunnen) on syvempää kun koskaan ex miestäni kohtaan ja tämä ihana rakas mies peilasi tunteitani ja halusi olla kanssani loppuelämänsä! Kesälomamatka varattuna, kihlasormuksia katseltiin, olimme tehneet suuren päätöksen alkaa yrittämään yhteistä lasta. Olin onnellisempi kuin koskaan…
Viikonloppuna meillä oli ollut riitaa miehen kanssa ja maanantai aamuna herätessäni minua odotti pitkä tekstiviesti, joissa mies kertoi haluavansa erota. En voinut ymmärtää asiaa… Luulin että kaikki oli hyvin, mutta nyt mies kertookin minulle ettei jaksa enää. Ei ole ollut onnellinen, ei voi keskittyä muuhun kun itseensä, ei pysty uusperhe-elämään, ei rakastakkaan minua tarpeeksi…
Viikkoon mies ei suostunut puhumaan kanssani, viesteihin sentään vastasi. Välillä piti pyytää jopa lopettamaan viestien lähetys, koska asiat joita hän niissä toisteli satuttivat niin paljon. Reilun viikon jälkeen puhuimme puhelimessa ja seuraavana päivänä tapasimme ja keskustelimme kasvotusten. Järjellä ajatellen tämä on oikea ratkaisu, koska hän ei koskaan ollut niin omistautunut suhteellemme tai minulle kuin minä olin hänelle. Tietenkään parisuhteen ei kuulu olla vain toisilleen elämistä, mutta usein koin että olin arvojärjestyksessä hänelle hyvin pieni osa-alue muiden asioiden ohella.
Mutta tämä tuska… 😭 Muutama parempi päivä oli viime viikolla, mutta nyt lapset ovat isänsä luona kesäloman vietossa ja tuntuu että koko elämänhaluni on poissa. Itken ja itken… Sydäntä puristaa… Tyhjä koti tuntuu kaikkein ahdistavammalta paikalta. Onneksi minulla on ystäviä jotka ovat jaksaneet kuunnella ja joiden seurassa olen voinut olla. Pääsin työterveyden kautta psykologin juttusille ja olen ollut sairaslomalla…. Väsyttää.
Ero pyörii mielessä koko ajan. Tulevaisuuden suunnitelmien romahtaminen oli todella kova pala. Pelottaa. En usko että pystyn enää koskaan rakastumaan. Kaikki tuntuu niin toivottomalta… En vain ymmärrä miten tästä pääsee eteenpäin… ☹️
Hyvä kun kirjoitit tänne. Jo asioiden kirjoittaminen usein helpottaa tuskaista oloa. Itse olen ainakin huomannut sen. Ystävät auttavat eteenpäin ja jokainen uusi päivä jolloin aurinko nousee vie sinut lähemmäksi uutta onnellisempaa elämää. Tiedän, ettei sinusta nyt tunnu siltä, mutta älä menetä uskoasi elämään ja rakkauteen. Lähetän sinulle voimia ja jaksamista!
Ja nyt sain sitten varmuuden että miehellä on jo uusi nainen... Olen tätä epäillyt jo viikon ajan, kun eron syyt yhtäkkiä muuttuivatkin siihen että meillä ei hänen mielestään ollut mitään yhteistä. Sen aikaisemman "Haluan olla vain yksin ja keskittyä itseeni" sijaan. Nyt viestitse asiaa kysyin ja myönsi että joku uusi on jo kuvioissa. Voisiko mua enää enempää satuttaa?!!! Ja hän "On todella pahoillaan että voin niin huonosti ja ei ole koskaan halunnut mulle mitään pahaa". Mitä järkeä tässä elämässä on enää kun sydän on revitty rinnasta ja sen päälle tallottu... ☹️
Ero on aina paha ja satuttava asia. Olen itse kokenut avioeron. Edellinen vaimoni ja vanha lapsuuden ystäväni alkoivat seurustelemaan keskenään meidän avioliiton aikana. Toki avioliittomme oli seksitön jo pitkään sillä sairastin itse masennusta. Musta tuntuu siltä, että mun on tarve kirjoittaa tästä eropapereiden vientiprosessista ja eroon liittyvistä kuvioista hieman tarkemmin, vaikka tästäkin on kulunut jo seitsemän vuotta.
Haimme avioeroa yhdessä, mutta eropapereiden vieminen paikalliseen käräjäoikeuteen jäi minun vastuulleni. Vaimoni oli jo lähtenyt yhteisestä kodistamme lapsuuden ystäväni luokse. Minä jäin sinne sitten yksin kolmen kissan kanssa. Tullessani kotiin käräjäoikeusreissulta menin suihkuun ja suihkusta tullessani pillahdin lohduttomaan itkuun. 😭
Hieman ennen tota menimme mun vanhempieni vapaa ajan asunnolle. Siellä hän kertoi seurustelevansa ja pyysi minua arvuuttelemaan sen kenen kanssa hän seurustelee. Mä onnistuin sitten muutaman henkilön nimeämisen jälkeen pääsemään oikeaan ihmiseen. Lähdimme sitten autoajelulle nostalgoimaan yhdessä meillä tärkeisiin paikkoihin viimeisen kerran parina. Minä pillahdin itkuun 😭 ja mun piti pysäyttää kahdelle peräkkäiselle bussipysäkille ja itkeä kyyneleeni 😭 vaimoni talvitakille. Vaimoni reagoi noihin tosi julmasti ja minua satutti oikein pahemman kerran.
Päädyin kirjoittamaan tänne, koska kirjoitin tätä asiaa uudelle mahdolliselle tulevalle kumppanille, jonka kanssa olemme kirjoitelleet paljon FB:ssä ja tavanneet kerran. Hän huomautti minun olevan kiinni menneisyydessä ja lupasin toki tehdä voitavani ja tässä on minun voitavani. Haluan oman elämäni parhaaksi oppia ymmärtämään asioita, joita menneisyydessäni on tapahtuntut. Haluan ottaa vastuun omasta elämästäni ja päästä ylitse näistä kipeistä asioista. Miksi luotin muihin ihmisiin liikaa ja annoin päätäntä vallan omasta elämästäni heille, kuitenkin joutuen kantamaan kaiken negatiivisen taakan itse? Miksi mitätöin järjestelmällisesti itseäni sairastuen masennukseen ja ahdistukseen? Olen nyt jo päässyt noistakin, tosin olen elinikäisellä ahdistuslääkityksellä.
Olen joutunut kärsimään elämäni aikana tarpeeksi Narsistisista ihmisistä. Nyt kun olen kokenut hyviä ihmissuhteita, niin itsetuntoni on kohonnut. Olen myöskin huomannut sen, että todella hyvät ystävät ymmärtävät olla tarjomatta mitään viisasten kiveä, vaan myötäelävät kanssani elämääni antaen lopullisen päätäntä vallan asioista minulle itselleni. Hyvät ystävät tietävät myös oman rajallisuutensa ja kertovat sinulle rehellisesti, jos eivät ole joutuneet ajattelemaan elämänsä aikana sellaisia asioita, kun sinä.
Voimia itse kullekin kirjoittajalle erosta selviämiseen.
Tuo lauantai ilta oli ihan kamala... Onneksi olin silloin ystäväni luona. Oli kyllä niin synkkä ja epätoivoinen mieliala silloin, että vaikka en ole koskaan voinut ymmärtää itsemurhaan päätyviä ihmisiä, niin... Tuntui että millään ei ole mitään väliä. Omien lapsien ajatteleminenkaan ei tuonut lohtua, vaan tuska oli niin kaiken peittävä, että pelottaa ihan ajatella mitä olisi tapahtunut jos olisin ollut yksin kotona. Vaikka tiedän jossain määrin jo miten epävakaa ja tuuliviiri ex voi tuon kaksisuuntaisensa kanssa olla, niin vaikea tätä on ymmärtää. ☹️ Tuntuu kun koko vuosi mun elämässä olisi ollut valetta. Eikö vastarakkaus jota sain ollutkaan aitoa? Kyllä mä uskon että se sillä hetkellä oli... Vai olenko mä ollutkin koko ajan väärässä? On vaan niin vaikea ymmärtää miten muutaman viikon jälkeen toinen voi jo olla uudessa suhteessa, kun kuitenkin vielä reilu kuukausi sitten tuo sama ihminen monin sanoin kertoi minua rakastavansa. Mies vannoo että tämä uusi suhde ei alkanut kun olimme vielä yhdessä, kuittasi asian että "Joskus elämässä vaan tapahtuu odottamattomia asioita". Taas alkaa kyyneleet valua... Tämä on niin rankkaa... ☹️