Pari päivää sitten mieheni ilmoitti minulle, että hän inhoaa minua, melkein vihaa. Tämän jälkeen hän kertoi lapsillemme, että ”vanhemmilla on nyt hieman vaikeaa”.
Aviolittomme on viimeisen kuukauden aikana kärjistynyt helvetiksi. Prosessi lähti liikkeelle siitä, että mieheni tapaili erästä naista ”ystävänä” ja tuon naisen tapailemisen myötä miehen käytös perhettä kohtaan muuttui jäätäväksi, kylmäksi ja tylyksi. Sanoin miehelleni, että yhteydenpito tuohon naiseen on loputtava, jos hän haluaa että perheemme säilyy ehjänä. mieheni lupasi näin toimia, mutta petti lupauksensa.
Eilen tivasin mieheltäni vastausta siihen, onko tästä enää tietä ratkaisuun, jonka jälkeen voimme elää avioparina. Olisin halunut häneltä peruutuksen tuohon edellä mainittuun tiuskaisuun, mutta ainoa mitä hän siihen sanoi oli, että se oli ehkä liian pahasti sanottu. Kuitenkaan hän ei kyennyt sanomaan mitään muutakaan tunteistaan minua kohtaan. Siinä tilanteessa minä tein päätöksen, että minulle tämä riittää, en voi elää ”parisuhteessa”, jossa minua inhotaan.
Kerroin tänään itse lapsillemme, että tulen itse hakemaan avioeroa. Tämän kuultuaan, hän oli jättänyt minulle viestin: ”minä välitän sinusta niin paljon, että en halua tehdä hätiköityjä johopäätöksiä.” Totesin, että minulle se ei riitä, ja huomenna vien avioeropaperit oikeuteen.
Vaikka päätös mielessäni on selvä, ei se silti ole helppoa. Minut on revitty kappaleiksi ja minua on loukattu niin syvästi, että en varmaan koskaan tule pääsemään tästä yli. Olen oikeasti romahduksen partaalla, mutta lasten takia minun on pakko jaksaa, minun on pakko kyetä selvitymään. Itken paljon, olen ahdistunut ja levoton, en syö, enkä nuku. Viime yönä otin elämäni ensimmäisen kerran nukahtamislääkkeen, jonka jälkeen nukuin 4-5 tuntia.
Kirjoitan omasta tilanteestani ketjussa Vastentahtoinen ero (mieheni ilmoitti kuukausi sitten muuttavansa pois). Minulla on myös kamalia vaikeuksia syömisen ja nukkumisen kanssa.
Elät tällä hetkellä äärimmäisessä stressitilanteessa, niin kehosi kuin mielesikin käyvät ylikierroksilla ja stressihormonitaso on korkealla. On älyttömän tärkeää pitää itsestään huolta, vaikka se ehkä ei juuri nyt kiinnostakaan. Keksi jotain, jota voit kuvitella pystyväsi syömään - minä elin pelkästään viinirypäleillä ensimmäiset kolme viikkoa. Syömättömyys johtaa nopeasti siihen, että menet heikkoon kuntoon, ja se vaikuttaa mieleen entisestään. Minä pakotan itseni syömään proteiinipatukoita, että saan edes jostain energiaa. Väkisin syöminen on vaikeaa mutta välttämätöntä.
Minäkin olen hankkinut nukahtamislääkkeitä, vielä en ole uskaltanut niitä käyttää. Yritän väsyttää itseäni fyysisesti, jotta nukahtaminen helpottuisi (olen alkanut käymään salilla, mikä on minulle täysin epätyypillistä). Sänkyyn mennessäni en anna ajatusten alkaa kiertää kehää: toistelen mielessäni tiettyjä "voimalauseita" nopeaan tahtiin, niin etteivät ajatukset pääse karkaamaan ja lopulta nukahdan - joskus joudun tekemään tätä tunnin tai ylikin. Tosin herään aamulla viiden aikaan saamatta enää unta.
Muista, että tilanne selviää tavalla tai toisella ja SINÄ selviät.
Voimia🙂🌻
Tilanteemme on edennyt nyt siihen pisteeseen, että ero taitaa vääjäämättä olla edessä. Itse en vaan pääse ahdistuksestani eroon. On niin suunnaton ikävä syliin, jonne ei enää koskaan ole tietä.
Kerjään mieheni huomiota ja rakkautta, mutta hän ei halua viettää aikaa kanssani, saatikka puhua. Saan hänet kontaktiin ainoastaan raivoamalla. Tiedän, että se on tuhoon tuomittu tie, mutta ei ole muutakaan...
Mieheni haluaa keskustella ainoastaan käytännön asioista, minä taas haluaisin puhua tuskasta, jonka tilanne on minussa aiheuttanut, haluaisin pohtia parisuhdettamme ja löytää tien takaisin yhteen. Olen aivan keinoton, ahdistunut ja suunnattoman onneton.
Hei mirkir,
Olen elänyt samankaltaisessa tilanteessa jo vuosia. Miehelläni on ollut aika-ajoin näitä nais"ystäviä", joiden myötä suhtautuminen minuun ja lapsiin on muuttunut välinpitämättömäksi. Tai en tiedä järjestystä, onko ensin tullut se tunne, ettei tästä mitään tule ja sitten nais"ystävä".
Pari viikkoa sitten löysin mieheni ylimääräisen kännykän, jossa oli prepaid-liittymä ja viimeisimmältä nais"ystävältä" tullut viesti. Olen jo melkein vuoden ihmetellyt, kun mies ei ota mitään vastuuta kotona ja elää ns teinielämää, kuten murkkuikäiset lapsemme. Meillä tämä nais"ystävä" ei ollut ensimmäinen laatuaan ja aiemmin on käyty pariterapiat sun muut ja päästy eteenpäin hyvässä yhteisymmärryksessä. Tämä viimeinen "ystävä" nyt vaan sitten oli mulle se viimeinen kerta.
Mitä haluan tässä sinulle sanoa : jos MOLEMMILLA on TAHTO selvittää tilanteeseen johtaneet syyt ja ottaa opikseen, minusta kannattaa puhua. Jos pystytte ruotimaan asian keskenänne, niin sitten ammattiapua ei tarvita, mutta itse koin hyväksi sen, että oli ulkopuolinen ihminen joka ohjaili keskustelua. Lisäksi siinä vaiheessa kun mieheni puhui täyttä paskaa, oli pariterapeutti kanssani samaa mieltä siitä, ettei keskusteluja kannata jatkaa ei voi puhua totta.
Pidemmän päälle meillä ei sitten apua ollut (koska minun kanssani ei voi puhua; kun yrittää niin vastaan väärällä äänensävyllä 🙂, mutta toivon todella että teille on. Ja tuli sitten ero tai ei, asia on hyvä selvittää.
Hali ja rutistus 🙂
Elämä on niin p...kaa! Olemme hankkineet yksiön, missä toinen meistä vanhemmista on vuoroviikoin, toisen ollessa yhteisessä kodissamme lastemme kanssa. Mieheni sanoo, että tämä on mahdollisuus ottaa etäisyyttä ja nähdä asiat, minä sanon, että se on tie lopulliseen eroon.
Minulle tulee olemaan todella vaikeaa huomenna mennä yksin kerrostaloasuntoon ja jättää muu perhe, lapset, mies ja koirat ja kaikki se ihana arki, jota yhdesä ollaan eletty. Ja minulle tulee olemaan todella vaikeaa se hetki, kun mieheni lähtee sinne asuntoon 😭
Tulee olemaan todella vaikeaa luottaa siihen, että mies ei poissaolessani puhu kaikkea sontaa lapsillemme. Olemme tehneet sopimuksen, että yhteisistä asioistamme, parisuhdekriisistämme, lapsille puhutaan ainoastaan silloin, kun molemmat vanhemmat olemme paikalla. Mieheni kuitenkin rikkoo sopimustamme toistuvasti.
Karmee taistelu itseni kanssa ja vaikeaa hillitä vihaa joka jyllää sisälläni. Ja vaikeaa hillitä itkua joka pyrkii ilmoille tilanteen aiheuttamasta tuskasta😭
Hei mirkir,
Hae ihmeessä itsellesi keskusteluapua ! Kunnan/kaupungin perheneuvolasta, kriisikeskuksesta tai vaikka ihan terveyskeskuspäivystyskin auttaa.
Sinulla on nyt itselläsi rankkaa ja kuitenkin pitäisi jaksaa tukea lapsia. Ettei kävisi niin, että lapset patoavat tunteensa ja kysymyksensä sisälleen, jos niille ei ole tilaa ☹️
Lapset ovat fiksuja ja lojaaleja vanhempiaan kohtaan. Uskoisin, ettei toinen pysty toista mustamaalaamaan. Miehesi ei tietenkään saa käyttää lapsia omien ongelmiensa välikappaleena.
Miten teillä on toiminut tuo asumisjärjestely ? Olen näet itse harkinnut samanlaista ratkaisua: että lapset saisivat asua kotona ja vanhemmat pakkaisivat kassinsa vuoroviikoin, ja kuulisin mieluusti kokemuksia.
Tuo nais"ystävä"kin voi hetken päästä olla muisto vain. Alkuhuumassa sitä kaikki entinen tuntuu vastenmieliseltä, mutta muutama mies ainakin tuttavapiirissäni on palannut häntä koipien välissä takaisin. Aika näyttää.
Meillä tilanne on sellainen, että vihdoin olemme vähän ruotineet asiaa. Meillähän näitä nais"ystäviä" on ollut 19 vuoden avioliittomme aikana vaikka kuinka monta. Kuulin kuitenkin mieheni suusta, että hän arvostaa minua, mikä oli musiikkia korvilleni 🙂
En kuitenkaan voi enkä ole voinut luottaa häneen enää vuosiin. Tasaisin väliajoin näitä naisia on putkahtanut ilmi, enkä ole niin tyhmä että edes luulisin tietäväni kaikista. Mieheni tietää aiempien parisuhdeterapioiden perusteella loukkaavansa minua. Oma päätelmäni on, että hän vaan ei voi itselleen mitään. Mutta minäkään en voi hyväksyä tekoja, jotka aiheuttavat minulle ahdistusta ja pahaa mieltä. Ja vievät kerta toisensa jälkeen luottamuksen 😠
Koita mirkir löytää elämästä niitä hyviä asioita, mitä on 🙂 Nauti yksiöviikoillasi ulkoilusta, tapaa ystäviä ja tee kaikkea sitä mikä tuottaa hyvää mieltä 🙂 Kyllä se aurinko sieltä alkaa paistaa, hiljalleen 🙂
Hei Eppuliina ja muutkin...
Käyn psykoterapeutin vastaanotolla viikoittain, tällä viikolla kolme kertaa akuutin tilanteen vuoksi. Lisäksi olen käynyt psykiatrin vastaanotolla kaksi kertaa, eli keskusteluapua on kyllä ollut. Ja täytyy todeta, että asioista puhuminen ulkopuolisen kanssa auttaa. Mieheni kanssa olemme menossa ensi viikolla pariterapiaan, tosin en tässä vaiheessa enää tiedä miksi.
Yksiön saaminen viivästyi, saimme avaimet sinne tänään, eli vielä ei ole kokemuksia joita kertoa. Kirjoitan niistä tänne jossakin vaiheessa. Juuri tällä hetkellä mieheni on vemässä aasuntoon kalusteita ja muita tarvikkeita.
Olen tämän kahden kuukauden helvetin ajan rukoillut ja kerjännyt mieheni huomiota ja rakkautta ja tullut toistuvasti hyätyksi. Kolme päivää sitten tein päätöksen, että se tie on kohdaltani ohi. Minä en enää tee aloitetta mieheeni päin, vaan päätin, että mikäli hän haluaa jostakin kanssani keskustella, on aloitteen näin kahden kuukauden totaalisen tauon jälkeen tultava häneltä. Jo eilen miehelläni paloi pinna ja hän huusi, että tästä ei tule mitään. Totesin vain, että sitä saa mitä pyytää, näin sinä olet kohdellut minua jo viikkokausia.
Tällä hetkellä ajatus eroamisesta tuntuu hieman helpommalta. Toki olen surullinen siitä, että perheemme hajoaa. Mutta tällä hetkellä vallitseva tunne on suru, ei paniikinomainen ahdistus.
Minäkään en kerjäisi rakkautta ja huomiota. Se ei taida johtaa mihinkään hyvään.
Voimia sinulle kaiken keskellä!
Hei mirkir!
Toivon sinulle voimia päästä pahimman yli. Tilanne on varmasti rankka juuri tuosta miehesi kaksinaamaisuudesta johtuen mutta minkäs teet. Huomaat kyllä jos hän on lapsillesi puppua puhunut ja voittehan lastenne kanssa asiasta keskustellakin vai ovatko liian nuoria siihen. Jos eivät niin ota puheeksi että kaikki ei välttämättä ole totta mitä isä sanoo jos hän mustamaalaa sinua. Kyllä asiat ainakin jossain myöhäisemmässä vaiheessa selviävät jos nyt vielä miehesi onnistuukin puppua puhumaan. Lapset vaistoavat myös herkästi sellaisen. Älä siitä nyt huolta kanna, tarvitset voimia moneen muuhun asiaan. Jaksamista ja isohali sinulle, ystäväni ☺️❤️