Nyt se on tehty…Kävin puhumassa perheeni sossulle parisuhteen vaikeuksista, vaikka aiemmin pelkäsin puhua siitä! Kerroin että saan paniikkikohtauksia, kun miehen kans ei muuta kuin riidellä vaan eikä meillä ole muuta yhteistä kuin lapset ja asuntolaina.Helpotti paljon kun sain puhua näistä asioista, siitä et mietin tosissani eroa ☹️ Mutta niin se on, etten kestä elää ihmisen kans joka aina mitätöi, aliarvioi ja nujertaa mua henkisesti! Toisaalta kyllä pelottaa tehdä isoja muutoksia… mutta ainakin sossu on nyt mun tukena! Turhaa se olis ollu valehdella et kaikki on hyvin, vai mitä?
Sossukin oli sitä mieltä että tämmönen kuluttaa mun voimavaroja… Olis kiva lukea muiden eronneiden tai eroa pohtivien ajatuksia!
Unhappy-75, tässä yhden ihmisen pohdintaa.
Olen ollut mieheni kanssa yli 10 v. ja meillä on yhteinen lapsi. Minä käyn töissä määräaikaisessa suhteessa. Mies on kroonisesti työtön, hänen viimeisimmät työsuhteensa ovat päättyneet irtisanomiseen koeajalla henkilökohtaisten syiden vuoksi. Parisuhde on mennyt siihen kuntoon, etten enää tiedä, onko tätä mahdollista jatkaa, tai haluanko edes. Oikeastaan tällä hetkellä olen sitä mieltä, että jatkaminen ei kannata. Miksikö niin?
Minulla ei saisi olla mitään negatiivista sanottavaa, en saisi olla pahoillani mistään mieheni tekemisistä, tai ainakaan en saisi sitä sanoa ja näyttää. Toisaalta mies odottaa saavansa minulta jatkuvaa tukea ja ymmärtämystä. Tämä suhde ei ole vastavuoroinen. Mies on verbaalisesti hyvin taitava ja saa käännettyä asiat niin, että hänessä ei ole mitään vikaa vaan muut ovat kerrassaan typeriä. Kun yritän keskustella ongelmista, mies saa tilanteen vaikuttamaan siltä, että kaikki olisi oikein hyvin ellen minä muistelisi vanhoja ja jos minä en aloittaisi riitaa.
Mitätöintiä olen kuullut niin kauan, että aloin välillä jo jollain tasolla epäillä itsekin, että ehkä minun ajatuksissani ja asenteissani on jotain pahasti vialla. Olen kuluneen talven aikana tarkastellut tilannetta ja omaa ajatuksenjuoksuani varsin syvältä ammattilaisenkin kanssa, ja saanut asioita selkiytymään päässäni. Eivät tuntemukseni ja ajatukseni ihmeellisiä ja sairaita olekaan. Vähitellen olen saamassa itseluottamukseni takaisin.
Puolison ailahteleva käytös pelottaa minua. Yhtenä hetkenä hän sättii minua, ja jo kohta hän tulee viereen ja vaatii lähellä olemista. Ellen silloin ota kiinni ja anna suukkoa, saan kuulla olevani kylmä, kova ja täysin epänormaali. Kun sanon, että en välitä juuri nyt olla lähellä ja minusta tuntuu pahalta, hän liimautuu tiiviimmin kiinni todeten läheisyyden kuuluvan parisuhteeseen. Pakottamalla hän karkottaa minut henkisesti yhä kauemmas. Myös minun mielestäni läheisyys ja hellyys kuuluvat parisuhteeseen. Mutta kyetäkseen niihin ihmisen pitää tuntea luottamusta ja kiintymystä. Niitä en tunne miestäni kohtaan.
Ihmettelen, kuinka kauas "rakastaa myötä- ja vastoinkäymisissä" pitäisi ulottua. Miehen näkökulmasta on vain kulloinenkin nykyhetki eikä
muuta pidä muistaa. Minusta avioliittoa pitää katsoa nykyhetken lisäksi myös pitkällä tähtäimellä...eikä vaikkapa seuraavat 10 vuotta tätä samaa houkuttele. Toki ajattelen, että vastaan tulevien hankaluuksien kanssa pitää pyrkiä elämään ja sopeutumaan, ja niin myös olen aina tehnyt. Mutta ei kai samaa kaavaa tarvitse katsoa
loputtomiin? Itseni satuttamiseen en enää suostu. Pitäisi kai vaan uskaltaa ratkaiseva askel ja lopettaa parempien aikojen odottelu 🙄 Varmaan viisaampi olisi jo lähtenyt tästä liitosta lätkimään.