Hei, en tiedä, miten tätä purkaisin, nyt tuntuu vain niin pahalta, etten voi olla kirjoittamatta.. Elämäni hajosi reilu vuosi sitten, tuli avioero, jonka jälkeen saan olla äiti lapsilleni vain osan ajasta, enkä tiedä vieläkään, miten kestää.. ensin oli viikko/viikko-systeemi, sekin tuntui jo vaikealta, nyt vaihdoimme sen 2 vkoa kerrallaan lasten toivomuksesta. Ymmärrän lasten kannan, viikko menee niin nopeaa, mutta en olisi itse halunnut näin pitkää aikaa. Mielessä vain pyörii, mikä äiti minä olen, ilman lapsiani? Tottakai isäkin on lapsille tärkeä, ja aika hänen kanssaan ja olen onnellinen, että isä heitä myös pitää enkä missään nimessä halua sitä vaikeuttaa. En vain itse kestäisi olla heistä erossa niin kauaa. Taistelen edelleen erosurun kanssa ja tiedän, että minun pitäisi päästä jo tämän asian kanssa sinuiksi ja tämä ”lapsivapaa” aika olisi hyvä käyttää uuden elämän eteenpäin viemiseen, mutta rahatilanteeni on niin tiukka, etten pysty käymään missään, joten istun kotona kaiket illat ja suren pieleen mennyttä liittoa. Liikaa mietin myös kaiken päättämistä, olen monesti miettinyt, kuinka toimisin, ja tiedän, ettei se todellakaan ole tervettä. Söin alkuun masennuslääkkeitä, mutta lopetin ne, enkä halua aloittaa niiden käyttöä uudelleen. Järjellä tajuan, että tämän suremisen pitäisi jo loppua, märehdin ihan liikaa menneitä, mitään niille ei enää voi tehdä. Kaverit kehoittaa laittamaan nettiin profiilin, että saisin jotain ”säpinää”, mutta millä pystyn mitään uutta aloittamaan, kun olen edelleen kiinni vanhassa? Tarvisin kipeästi vertaistukea, toivottavasti täällä olisi myös muitakin, jotka eivät meinaa saada elämästä kiinni eron jälkeen. Vai olenko ainoa surkimus, joka ei osaa päästää irti.. ?
Vastaavanlaisessa tilanteessa täällä ollaan, joskaan meillä ei ollut lapsia. Vuosi on minunkin maailman romahtamisesta ja siitä, että en voinut mitenkään vaikuttaa siihen että oma elämäni muuttui yhdellä kertaa. Koen menettäneeni erossa tärkeimmät asiat elämässäni: avioliiton jota arvostin, puolisoni, kumppanin ja ystävän, kodin, sen pienen perheeni jonka me yhdessä muodostimme. Itse myös ymmärrän että pitäisi vaan lopettaa sureminen ja päästää irti menneistä vaan kun en voi, teen surutyötä edelleen. Välillä on jo parempaa ja helpompaa ja sitten taas tulee se suvanto.
En vaan voi sille mitään että koen menettäneeni jotain kallisarvoista. Avioliittomme ja elämämme oli minulle todella tärkeitä, olimme onnellisia yhdessä siihen asti kunnes mies sekosi ikäkriisiinsä, petti ja jätti ihan yllättäen. Musta tuntuu että ystävätkin alkavat jo ihmetellä että miten voin kaiken sen jälkeen, mitä exmies minulle on tehnyt, olla suruissani. Mutta niin vain olen ja suren sitä mennyttä. Ja mietin miksi meille piti käydä näin ja miksi mieheni piti tuolla tavalla pettää lupaukset ja seota. Miksi muilla se avioliitto kestää kun se ei meillä kestänyt vaikka oltiin onnellisia yhdessä? Miten se toinen saattoi tehdä meille noin ja tuottaa niin suurta surua.
Ja ihmettelen sitä miten joillain alkaa uusi ihana sinkkuelämä erosta. En mä mistään sinkkuelämästä ole haaveillut. Olen kotona viihtyvä ihminen enkä mikään bileissä viilettäjä...eipä mua täältä kotoota kukaan tule hakemaan jos joskus vielä jonkun ihmisen voisin tavata. Mistä porukka repii sen elämän ilon ja sinkkuonnen? Että täällä on toinen surkimus.
Ja edelliseen vielä lisätäkseni, mistä saan uuden suunnan elämääni ja mitä haluan tulevalta elämältäni? Ei mulla ole mitään suunnitelmia tai kiinnostuksia kun kaikki se mitä mulla jo oli, vietiin pois. Halusin vain elää onnellista ja hyvää arkea ja perhe-elämää. No, ei oo perhettä enää niin nyt vain sitten ajelehdin.
Sitten vielä on itsellä sellainen olo että olen tylsä, kotona nössöttävä, epäsosiaalinen hylkiö - juuri sellainen josta mies kertoi haluavansa erota. Olin siis tylsä kumppani koska hän halusi elämäänsä vielä jotain muuta. No kuka tällaisen nösserön sitten kumppanikseen enää haluaisi, ei kukaan. Minä ryven nyt sitten niin syvällä itsesäälissä ja syytöksessä ja olen kohta varmaan siinä uskossa että olen itse syypää siihen että mies lähti. Säälittävää, eikö totta? Haluasin myös kuulla kokemuksia kuinka tästä itsesyytöksen ja itseensä tyytymättömyyden suosta voi nousta ja lopettaa itsensä syyllistäminen? Olen tyytymätön elämääni ja tyhmänä luulen että "joku" tulee ja muuttaa sen. Kuinka saan itseäni niskasta kiinni ja potkaistua persuksille? Kuinka saan itseni liikkeelle ja tulla oman onneni sepäksi?
Minäkin olen tylsä, kotona nössöttävä epäsosiaalinen hylkiö. Ei siinä mitään vikaa ole. Ei me kaikki voida olla ekstroverttejä. Sinun ei pidä muuttaa itseäsi ainakaan sen takia, että joku muu haluaisi sinusta erilaisen. Minä olen kokeillut sellaistakin ja se aiheutti huomattavaa henkistä pahoinvointia. Minä olen tällainen, jos se ei kelpaa, niin sitten on kelpaamatta. Elämää voi elää niin monin eri tavoin.
Kun ihminen eroaa, se on oikeastaan mahtava tilaisuus tutustua itseensä, kasvaa ihmisenä ja ennen kaikkea hyväksyä itsensä juuri sellaisena kuin on ja muuttaa niitä asioita mitä itse haluaa muuttaa ja missä haluaa kehittyä. Jos tuntuu, että ei pääse eteenpäin eron käsittelyssä, niin kannattaa hakea apua. Esim kirkon perheasiain neuvottelukeskukset auttavat, eikä tarvitse edes kuulua kirkkoon. He auttavat myös eron käsittelyssä, ei pelkästään pariskuntia. Jos asuu isommalla paikkakunnalla, niin voi osallistua eroryhmiin ja saada sitä kautta vertaistukea. Kannattaa myös lukea asiaan liittyvää kirjallisuutta. Erittäin kehuttu kirja on Bruce Fisherin Jälleenrakennus. Sen sanotaan lyhentävän eron käsittelyyn kuluvaa aikaa. Toimii toisilla, toisilla ei. Aina kannattaa kokeilla. Ei kannata jäädä asian kanssa yksin.
Pääsiäinen on ilosanoman juhla. Minulle se kuitenkin koitui surusanoman juhlatto muudeksi. Olin pääsiäisenä tapaamassa aitiäni, kun lauantaiaamuna vaimoni soitti ja sanoi saaneensa hankituksi asunnon itselleen. Arvatkaa, miltä tuntui tällainen viesti 14:sta vuoden yhdessäolon jälkeen. No, te saman kokeneet kyllä tiedätte sen. Itkien sanoi rakastavansa edelleen minua, mutta näin on tehtävä. Mikä paradoksi! Uskottomuudesta ei ole kyse kummankaan osalta.
Asunnossamme ilmeni kolmisen vuotta sitten mikrobiongelma ja sen seurauksena on asuntoa rempattu kaksi kertaa. Toisella kertaa jouduimme tyhjentämään asunnon ja olemaan kuukauden evakossa ja myös heittämään osan tavaroista menemään. Mikrobit tuottivat minulle monenlaista kärsimystä, mutta vaimolle ei mitään. Tämän perusteella vaimoni piti minua luulosairaana. Asunnossa ei mitään vikaa, vaan minun päässäni. Asiaan ei paljon vaikuttanut tehdyt tutkimukset, jotka osoittivat mikrobien liikakasvua.
Nämä ongelmat vaikuttivat vaimooni siten, että hän lopetti seksuaalisen kanssakäymisen totaalisesti. Se taas alkoi kyrsiä tietenkin minua ja olen ollut aika vähäpuheinen puolisen vuotta. Näin referoituna erohistoriamme.
Viime aikoina vaimo on haikaillut onnellisia aikojamme. Olen sanonut, että tehdään juuri sitä samaa, mitä tehtiin "onnellisina vuosinamme" ja korjataan kumpikin ne asiat, mitä olemme väärin tehneet. Liian myöhäistä. Panin asunnonkin myyntiin, että se ei olisi enää riesana. Mutta ei sittenkään.
Eron syitä löytyy lähes aina molemmista, enkä minäkään ole virheetön. Mutta ero kahden ihmisen välillä, jotka sanovat rakastavansa toisiansa, menee yli ymmärrykseni. Ja entä avioliittolupaus, missä luvataan, tai ainakin tahdotaan, rakastaa toista myötä- ja vastoinkäymisissä.
Elämä jatkuu, tiedän sen. Ja tästä noustaan.
Olisiko jollakin erosta selvinneellä muutama rohkaisun sana "ensiavuksi" tähän surulliseen tilanteeseen?
Eron jälkeen tilanteessa koin olevani helpottunut ja onnellinen. Vuodet vierivät kotona, kotoa kauppaan ja kotiin. En tiedä, olen ihan okn näköinen, en ylipainoinen, sosiaalinen, paljon tuttavia, mutta... Hän ei vienyt minua ulos syömään, elokuviin, lenkille, matkoille tai esim. retkille tai kylpylään tms. Aina kotona ja yhdessä, samoissa ympyröissä ja samat turvalliset kuviot. Ei tällaista kyllä ois jaksanut kukaan toinenkaan. Ainainen pihtaaminen ostoksissa, ei mitään hemmotteluja jota kumppani tarvitsee. No lopultakin totuus valkeni ja "pääsin" vapaaksi suhteesta (verkosta) johon koin olleeni vangittu. - Kun on jäänyt yksin, on ainoa keino hakeutua ulos, lenkille, uimaan, kaupungille tai minne tahansa jossa voi tavata ihmisiä arjessa. Aina ei tarvitse mennä baariin tai ravintolaan saadakseen seuraa. Onnea sydämestäni toipumiseen toivon☺️❤️☺️
Kiitos "hämppis" varsinkin kivoista hymiöistä. Toivottavasti olet löytänyt keitaan erämaavaelluksen jälkeen.
E-Jussi kirjoitti 1.4.2016 20:11
Kiitos "hämppis" varsinkin kivoista hymiöistä. Toivottavasti olet löytänyt keitaan erämaavaelluksen jälkeen.
Jes, kangastuksia mutta voimaannuttavia sellaisia☺️❤️☺️
Itselläni hyvin hankala olo meneillään. Ei oikein tiedä miten päin olisi ja ahdistaa todella kovasti. Maanantaina pääsen puhumaan, mutta miten jaksaa sinne asti?
Valitettavan tuttu tunne minullakin juuri tällä hetkellä. Tuntuu siltä, että seinät kaatuvat päälle ja ilma loppuu. Varsinkin iltaisin ahdistaa. Kysyin paikkakunnallani mahdollisia eroryhmiä, mutta vasta ensi syksynä olisi. Toukokuussa olisi Lehmijärvellä Salossa viiden päivän eronneiden tapaaminen. 110 täyshoidolla. En osaa vielä sanoa kuinka ahdistunut olisin silloin. Varmasti erittäin hyödyllinen ja helpottava tilaisuus.
Runsaita voimia kaikille samassa tilanteessa oleville.
Kevät kun nyt on ja kesä alkamassa, valoa ja lämmintä ulkona. Luonnossa liikuminen, metsässä, mökillä mikäli sellaiseen on mahdollisuus.Keskusteluapu on tärkeää ainakin eron alku vaiheessa, ongelmatilanteissa muutenkin. Mielestäni uuden parisuhteen rakentaminen "hoidoksi" ei oikein ole hyvä asia. Ihmetyttää muutenkin suhteesta toiseen hyppääminen. Tunteettomuuden nimissä tuollainen kai onnistuu vai miten on, mietin. Luulen ettei oikeasti parisuhteessa oleva, toista rakastava tekisi pettämistä. Toisaaltaan vakavasti sitoutunut, toista kunnioittava ei lähtisi pettäjäntielle. Kun näitä juttuja lukee - nousee väkisinkin pintaan omien kokemusten aikaiset tunteet.. Aikaa vaikka olisi mennytkin on pettyminen ja petetyksi tuleminen ihmeen rankka kokemuksena. Minä kuitenkin uskon että aina löytyy jokin juttu joka antaa toivoa; tästä selviän, tämä tuskastumisen tunne kyllä menee ohi jne. Tunteethan muuttuvat helpostikin, vaihtuvat. Joku viisaampi ja kokeneempi sanoi kerran "tunteisiin ei voi luottaa". - niin eihän me voida kaikkea tunteiden varaan rakentaakaan. Onko niin että moni avioliitto ja parisuhde on rakennettu tunteiden varaan. Järkiavioliitto tai parisuhde, onko sekään hyvä koska silloin jompi kumpi valittaa "ei ollut tunteita". Elämä voi olla mutkikas vai onko ihmisten tunne-elämä sitä.😐 - Niin - en oikein löydä pettämiselle tyhjentävää vastausta, puolustusta. Kaikista asioista parisuhteessa kuuluu pystyä keskustelemaan, kunnioittamaan mielipiteitä ja sopimaan säännöt joista kiinni pitää.Voimia🙂👍
Mullakin on taas surkea mieli, sunnuntai blues. Miten näistä surun suvannoista pääsee irti?? Mä en jaksaisi enää tätä paskaa olotilaa. Kauan menee että aika parantaa haavat? Ja miten saan tsempattua itseni irti tästä surkeudesta? Ja eikö se petturi kaipaa lainkaan yhteisiä hyviä aikoja? Tässä on tuplatuska kun menetti samalla kertaa puolison ja parhaan ystävän , siis mun mies oli myös mun paras ystävä ja mun on ikävä häntä.😭
Ei auta mikään muu, kuin odottaa, että aika parantaa haavat. Oikotietä ei kukaan tunne takaisin henkiseen tasapainoon. Minulla neljäntoista vuoden ajalta kerääntyneet tunteet annettava hautautua muistojen unholaan. Ero repäisee palan jostakin - sielustako vai sydämestä - mutta jostakin. Valitettavasti minäkin rikkirevittynä kasailen tässä itseäni. Onneksi perhe on hyvänä tukena. Pilvien yllä paistaa aina aurinko, eikä pilvet onneksi peitä iänkaiken taivasta.
Voih, onneksi viikonloppu on takana. Arjessa on helpompaa, ulos ja tapaamaan tuttavia. Jokaisella on viikonloppunsa ja vieraansa , mulla ei. Eron myötä huomasin nii kuin varmaan moni muukin kuinka ystävät ovat vähissä. Tiivis tiimi kun oli, siihen ei muita mukaan mahtunut😋, niin luulin. No uudelleen rakentaminen on helpompaa tyhjästä. Toinen elää kuin kaikki olisi ennallaan, kuin mikään ei olisi muuttunut, kuin soitot ja viestittelyt olisivat ok. No, niinhän toki tulisi voida kommunikoidakin mutta.. En voi vastata viesteihin, en puheluihin, en pyytää käymään, en mitään. Paisuttelu alkaa taas ja joudun väärin ymmärretyksi.
Nukuin huonosti parin yön ajan, "ohjailu" viikonlopun ajankäytöstä alkoi (ns. kellotus). Hän haluaa ohjata ajankäyttöni (niinkuin minulla ei itselläni olisi kykyä rakentaa päivääni). Unettomuus, sydän lyö, rauhattomuus. Pelko tosin ei saanut otetta ja pystyin menemään ulos, kauppaan, lenkille. Hän suunnittelee tulevan kesän kin. Tällainen viikonloppu tällä kertaa. Arkisin on helpompaa, saan tehdä mitä haluan, ei ole vaaraa kun hän asuu toisaalla ja käy työssä. Unilääkke auttoi ja sain nyt nukuttua todella väsyneenä hyvin. Kun ei ole uniongelmia ollut muuten kuin tässä stressi tilanteessa. Taas voin alkaa viikon hyvällä mielellä pelko tulevasta viikonlopusta, mutta mutta tällaiseen alkaa pikkuhiljaa tottua ja oppia, varautua. Ennalta arvattavaa hmmm🌻🙂🌻 ja minä kun niin luulin,,, mikä panee välittävän, vastuunsa tuntevan ihmisen toimimaan niin että se tuottaa pahaamieltä. Auttaminen on hyvä asia mutta liiallinen holhoaminen ahdistaa, painaa alas, lyttää avuttomaksi, toimintakyvyttömäksi. Luulen että todellinen auttaminen on kannustamista, tukemista ja ohjaamista muttei pelkästään ohjaamista. Mulla tuli tunne kuin olisin keulalla koko ajan, hieman kuin "kokeillaan miten tuon käy", kun itse (hän) on niin arka ettei uskalla tehdä muuta kuin antaa ohjeita ja työntää eteenpäin, vahtia, vieläkin.!? Itsenäinen kun olen, terve elämään yksin. Hänen mielestään (pettämisen aikana), olin mielisairas, hullu, luulotautinen ym. Joka liittyi myös ulkonäkööni. En olisi saanut tietää hänen "pikku salaisuuttaan" ja kun tuli ilmi se oli pikkuinen katastrofi. Minun olisi hänen kriteereittensä mukaan tullut olla fiksu ja ymmärtää että näin tapahtuu ja se on ok koska olihan ammatti ihminen häntä neuvonut , että; "kaikkea ei tarvitse kertoa". Olen itse tullut varovaiseksi neuvojien suhteen. Oma tunne oikeassa olemisesta on tietysti tärkeä tuntien omat realistiset olosuhteet ja tunteet, mutta toisen mielipide toisi muuta näkökulmaa asioihin. Kuinka luottaa kun se tärkein luotto ihminen osoittautui miltei huijariksi.- Tätä riittäisi mutta hyvä arki odottaa, uudet suunnitelmat tulevan viikonlopun suhteen nousussa.🙂👍😯🗯️. Kaiken tietäen ja tunnustaen tosiasiat on helpompi nousta "taas lytättynä". 🙂👍🙂👍
Voih, onneksi viikonloppu on takana. Arjessa on helpompaa, ulos ja tapaamaan tuttavia. Jokaisella on viikonloppunsa ja vieraansa , mulla ei. Eron myötä huomasin nii kuin varmaan moni muukin kuinka ystävät ovat vähissä. Tiivis tiimi kun oli, siihen ei muita mukaan mahtunut😋, niin luulin. No uudelleen rakentaminen on helpompaa tyhjästä. Toinen elää kuin kaikki olisi ennallaan, kuin mikään ei olisi muuttunut, kuin soitot ja viestittelyt olisivat ok. No, niinhän toki tulisi voida kommunikoidakin mutta.. En voi vastata viesteihin, en puheluihin, en pyytää käymään, en mitään. Paisuttelu alkaa taas ja joudun väärin ymmärretyksi.
Nukuin huonosti parin yön ajan, "ohjailu" viikonlopun ajankäytöstä alkoi (ns. kellotus). Hän haluaa ohjata ajankäyttöni (niinkuin minulla ei itselläni olisi kykyä rakentaa päivääni). Unettomuus, sydän lyö, rauhattomuus. Pelko tosin ei saanut otetta ja pystyin menemään ulos, kauppaan, lenkille. Hän suunnittelee tulevan kesän kin. Tällainen viikonloppu tällä kertaa. Arkisin on helpompaa, saan tehdä mitä haluan, ei ole vaaraa kun hän asuu toisaalla ja käy työssä. Unilääkke auttoi ja sain nyt nukuttua todella väsyneenä hyvin. Kun ei ole uniongelmia ollut muuten kuin tässä stressi tilanteessa. Taas voin alkaa viikon hyvällä mielellä pelko tulevasta viikonlopusta, mutta mutta tällaiseen alkaa pikkuhiljaa tottua ja oppia, varautua. Ennalta arvattavaa hmmm🌻🙂🌻 ja minä kun niin luulin,,, mikä panee välittävän, vastuunsa tuntevan ihmisen toimimaan niin että se tuottaa pahaamieltä. Auttaminen on hyvä asia mutta liiallinen holhoaminen ahdistaa, painaa alas, lyttää avuttomaksi, toimintakyvyttömäksi. Luulen että todellinen auttaminen on kannustamista, tukemista ja ohjaamista muttei pelkästään ohjaamista. Mulla tuli tunne kuin olisin keulalla koko ajan, hieman kuin "kokeillaan miten tuon käy", kun itse (hän) on niin arka ettei uskalla tehdä muuta kuin antaa ohjeita ja työntää eteenpäin, vahtia, vieläkin.!? Itsenäinen kun olen, terve elämään yksin. Hänen mielestään (pettämisen aikana), olin mielisairas, hullu, luulotautinen ym. Joka liittyi myös ulkonäkööni. En olisi saanut tietää hänen "pikku salaisuuttaan" ja kun tuli ilmi se oli pikkuinen katastrofi. Minun olisi hänen kriteereittensä mukaan tullut olla fiksu ja ymmärtää että näin tapahtuu ja se on ok koska olihan ammatti ihminen häntä neuvonut , että; "kaikkea ei tarvitse kertoa". Olen itse tullut varovaiseksi neuvojien suhteen. Oma tunne oikeassa olemisesta on tietysti tärkeä tuntien omat realistiset olosuhteet ja tunteet, mutta toisen mielipide toisi muuta näkökulmaa asioihin. Kuinka luottaa kun se tärkein luotto ihminen osoittautui miltei huijariksi.- Tätä riittäisi mutta hyvä arki odottaa, uudet suunnitelmat tulevan viikonlopun suhteen nousussa.🙂👍😯🗯️. Kaiken tietäen ja tunnustaen tosiasiat on helpompi nousta "taas lytättynä". 🙂👍🙂👍