hmmm… Aika vaikea on kirjoittaa kun ei oikeen koskaan ole ollut kirjoittavaa tyyppiä mutta yritetään.
La 25.10.2008 sain ilmoituksen avopuolisoltani että hän haluaa ”itsenäistyä”. Hän nainen minä siis mies.

Ke 29.10.2008
Aika oudot fiilikset. Välillä tuntuu että ei jaksaisi keskittyä mihinkään ja välillä sitten tulee parempia hetkiä. Kun on jotain muuta ajateltavaa on paljon helpompaa olla. Välillä taas tuntuu että sydän räjähtää siihen ikävään jota tunnen sydämessäni. Pää on kuin haminan kaupunki eikä mistään ajatuksesta saa kiinni ja mieli harhailee.
Välillä pelottaa tulevaisuus ja mitä se tuo tullessaan välillä ei. Toisaalta pelkään hirveästi sitä kun tunnen kuinka ”vanha” minä nostaa päätään ja tunnen kuinka jää virtaa suonissani. Onneksi meillä on aivan ihana lapsi josta saan voimaa ja jonka vuoksi olisin valmis antamaan oman henkeni hetkeäkään epäröimättä. Ajatus omasta lapsesta saa aina minut miettimään asioita paremmalta kannalta ja sitä aikaa joka minulla on hänen kanssaan vielä edessä. Tulee paljon ajateltua kaikkea sitä mitä hänen kanssaan on vielä tekemättä ja mitä haluaa hänen kanssaan tehdä. On ollut aivan upeaa seurata hänen kehitystään ja sitä miten paljon uutta hän oppii koko ajan.
Paljon olen yrittänyt parisuhteenkin eteen tehdä töitä ja nyt tulee mietittyä paljon että olisiko jotain voinut tehdä toisin. Lapsen syntymän jälkeen on aika meidän parisuhteelle jäänyt vaille huomiota emmekä ole siihen osanneet oikeen tarttua. Se on johtanut siihen että tilanne kärjistyyy ja sitten tulee tämmöinen tilanne josta ei ehkä enää ole pois pääsyä.
Se että olisin lähempänä kotia töissä olisi voinut olla yksi ratkaisu siihen että meillä olisi ollut enemmän aikaa toisillemme iltaisin ja viikonloppuisin olisi voinut olla sellaista ”omaa” aikaa.
Nyt kun olen ollut viikot pois kotoa se on vaikuttanut sitten taas siihen että on yrittänyt olla viikonloppuina paljon yhdessä. Se on toisaalta sitten ollut huono juttu koska se on vaikeuttanut sitä toisen ”omaa” aikaa ja vapautta jonka toinen tarvitsee jaksaakseen.
Näin jälkeenpäin sitä miettii paljon että olisi silloin aikaisemmin pitänyt puhua ja antaa toiselle sitä omaa aikaa ja toisaalta myös ottaa välillä sitä itsekin.
Jollain tapaa se että on ollut pois on tehnyt minusta sellaisen että ei ole halunnut ottaa sitä omaa aikaa ja sitä on vaan aatellut että kyllä sitä jaksaa. Koittanut vaan antaa sitä aikaa lapselle ja puolisolle. Sitten tulee helposti ajateltua sitä itsekkäästi että myös toinen tekisi niin eikä sitä osaa antaa sitä toisen tarvitsemaa aikaa. Tietenkin asia on semmoinen josta pitäisi pystyä puhumaan ja käsittelemään asia mutta kun ei sitä ole ajoissa osannut ottaa puheeksi. MIKSI aina pitää sattua jotain suurta ennen kuin ihminen ”herää”!!!!
Olemme asiasta keskustelleetkin mutta silti käytännön tekeminen on ainakin osaltani jäänyt puolitiehen jostain luultavasti itsekkäästä syystä. Olen ilmoittanut antavani toiselle nyt sen ajan jonka hän tarvitsee miettiäkseen mitä tulevaisuudessa haluaa ja miten hän haluaa tämän suhteen edetä.
Halu itsenäistyä on asia jonka kaikki haluavat kokea joskus ja olen sitä häneltä myös odottanut. Siihen on osannut varautua alitajuisesti mutta silti kun asia tulee esiin se tulee kuin salama kirkkaalta taivaalta. Itsekään en ole koskaan oikeen sitä aikaa viettänyt mutta se on ollut täysin oma tietoinen valinta eikä ole minua millään tavalla haitannut.
Paljon on miksi kysymyksiä mielessä ja miten kysymyksiä.
Miksi tilanne on päästetty tähän? Miten olisi voitu estää tämä? Voiko rakkaus vain kuolla? Miksi ei puhuttu aiemmin? Miksi ei toimittu aiemmin paremmin?
Sitä on paljon myös miettinyt asioita suhteen alkuajoista. Mihin toisessa ihastui? Toisen hyviä ja huonoja puolia. Omia heikkouksia ja vahvuuksia.
Suhteen alkuaikahan on aina sitä ”kultaista” aikaa ja sitä kaipaa aina välillä kun arki on tullut vastaan. Meillä on ollut paljon hyviä hetkiä kuin myös niitä huonoja hetkiä joita jokaisessa suhteessa on. Se miten niitä käsitellään varmaankin erottaa pariskunnat toisistaan.