Oli pakko jatkaa kirjoittamista tänne, kun en tiedä mitä muutakaan tehdä.
Aiemmin olenkin kirjoittanut tarinani ja tuska ei ota millään hellittääkseen.

Miten ihmeessä pahan olon saa kuriin ja pois? Miten korjata särkynyt sydän – yksin?

Katselen entistä miestäni yhä töissä joka päivä ja ammatti-ihmisinä osaamme olla työssä kuin ennenkin. Meillähän on siis aina juuri työ sujunutkin erinomaisesti ja se meidät aikanaan yhdisti.
Mutta sitten yksityiselämä ja parisuhde. Sitä ei sitten lopulta ollutkaan ja vain työn kautta olimme yhdessä niinkin pitkään.
Itse rakastin/rakastan yhä miestäni ja luotin häneen kuin kallioon. Sitten hetkessä koko homma romahti. Mieheni totesi, ettei ole tunteita, ja hänestä tuntuu pahalta ettei niitä ole. Erinomaisesti sujuva yhteistyö töissä ei oikein riitä suhteeseen.

Tiedänhän minä sen, mutta halusin korjata tilanteen ja rakentaa meille myös yksityiselämän – parisuhteen, mutta ei, hän ei halunnut.
Olen tullut siihen tulokseen, että vaikka vuosia olimme yhdessä, en tuntenut miestä henkilökohtaisella tasolla lainkaan. Vain pisaroita hänen menneisyydestään. Hän ei antanut itsestään enempää ja nyt kun ehkä olisi tullut tilanne oman minän raottamiseen toiselle, hän löi luukut kiinni ja lähti.

Minulle jäi tuska, tyhjyys ja järkyttävä yksinäisyys.
Töihin olin panostanut hirveästi ajatellen kai, että olisin jotenkin parempi ihminen ja hän arvostaisi ja rakastaisi minua, kun olisin hyvä ja hoitaisin hommaa, joka on myös hänelle tärkeä. Mutta ei, hetkenä kun ”matto lähti jalkojen alta”, jouduin myös katsomaan työtäni, johon olen suunnattomasti panostanut ja kiintynyt, aivan eri näkökulmasta. Aiemmin kun olin tehnyt sitä täydestä rakkaudesta toiseen, ja yhtäkkiä ei olekkaan mitään, vain järkyttävä tunne, etten voi lähteä tästä työstä, kun olen ajan saatossa kuitenkin kiintynyt siihen ja todella tykkään työstäni, kannan vastuuta siitä ja tiedän, että lähtöni tulisi myös hetkessä aiheuttamaan ainakin hetkellisen katastrofin työpaikallani.
En oikein osaa kuvailla tätä, mutta kukin tulkitkoon tavallaan.

Mutta sitten, yritin kyllä puhua hänelle. Hän kuunteli aikansa, totesi ettei pysty jatkamaan, kun ei näe yhteistä tulevaisuutta ja meidän täytyy erota.

En voi käsittää – miksi? Mitä ihmettä tapahtui?
En ole nainen joka haastaa riitaa tai nalkuttaa. Kaikki vähäiset keskustelut käytiin ihan rauhassa ja jälkeenpäinkin suhtautuminen toiseen on ollut neutraalia. Koska, mitä hyötyä minun olisi huutaa, raivota tai itkeä ihmisen edessä, jolla ei ole empatian kykyä. Sen olen näiden vuosien myötä huomannut.
Työt kun on hoidettava työnä ja olemme esimiespari yksikössämme, meidän on tultava toimeen keskenämme, puhallettava yhteen hiileen työssä, tapahtui yksityiselämässä mitä tahansa.

On vain niin kamalaa, että tavallaan kaikki on kuin aina ennekin, mutta illalla kotiin ei tulekaan kuin minä – yksin.
En tiedä, en tainnut tuntenut toista lainkaan, mutta kaipaan sitä fyysistä läheisyyttä. Sitä, että joku tulee kotiin, istuu sohvalla, laittaa illalla ruuan ja löytyy yöllä siitä sängyn toiselta laidalta.
Nyt siinä sitten makaa kaksi koiraani kattamassa miehen virkaa, hän vei kolmannen koiran mukanaan.

Miten saan sydämeni sammumaan ja tunteet kuolemaan, miten ihmeessä pääsen pahasta olosta eroon? Epäusko on myös ottanut valtaansa. Löydänkö koskaan ketään, joka oikeasti rakastaisi minua.

😞