Hei! Löytyisikö tätä kautta henkilöitä ja perheitä, joiden lapsella tai nuorella on eroahdistushäiriö? Kirjoista löytyy kyllä jonkin verran tietoa ko. häiriöistä, mutta mistään ei tunnu löytyvän ihmisiä, joilla olisi arjen kokemusta nuoren eroahdistushäiriöisen kanssa elämisestä ja selviytymises
tä. Vertaistuki olisi perheellemme todella tärkeää!

Olemme nelihenkinen perhe,eskari-ja yläasteikäiset lapset. Vanhemmalla lapsellamme on diagnosoitu ea.häiriö n.2 v. sitten,myös paniikkihäiriötä esiintyy. Hän käy nuorisopolilla 1 krt/vko ja nuorisopsykiatrin vastaanotolla muutaman kuukauden välein. Lääkitys on,mutta kovin merkittävää apua siitä ei ole ollut. Luonteeltaan hän on avoin,puhelias ja sosiaalinen sekä varhainkehittynyt tyttö. Hänellä on muutama kaveri ja koulussa pärjäilee mukavasti…mutta vain,jos meistä vanhemmista jompikumpi on jatkuvasti kotona. Sama koskee kaikkea muutakin elämää,kyläilyjä, kaverien luona oloa;mikään ei suju,jos vanhempi ei ole kotona sillä aikaa tai samassa paikassa tytön kanssa. Jos tämä kuvio sortuu tai on edes sen uhka,hän ahdistuu valtavasti, eikä pysty lähtemään kotoa ja alkaa oireilla paniikilla.Eikä murrosiän astuminen kuvaan suinkaan helpottanut tilannetta, kiukku-ja itkukohtauksia riittää.

Tyttö itse kärsii tilanteesta ja me vanhemmat olemme tämän kanssa todella lujilla. Olen mm. viime talvena ollut muutaman kuukauden pois töistä, että saimme arjen edes jotenkin sujumaan. Yrittäjämieheni puolestaan on järjestellyt omia töitään mahdollisimman paljon kotoa käsin.Pitemmän päälle tämä käy mahdottomaksi ja raskaaksi kukkarollekin. Pahin tilanne oli viime talvena, kun tyttö oli ahdistuksen vuoksi pois koulusta kolmisen viikkoa.Tämä lähti siitä, kun sekä polilla että kotona alettiin puhua mahdollisesta sairaalajaksosta. Kuin ihmeen kaupalla tyttö kuitenkin ponnisti takaisin kouluun ja käy nyt yläastetta. Koulussa ollessaan hän kuitenkin soittaa meille useamman kerran päivässä.
Olemme tukeneet häntä parhaan kykymme mukaan,osallistuneet aktiivisesti hänen hoitoonsa ja erotilanneharjoituksiin.

Myös perhe-ja parikeskusteluissa olemme jonkin kerran käyneet, kaikki omasta pyynnöstämme.Hoitoa olemme itse lähteneet hakemaan, kyselleet vertaistukea, mutta mitään selkeää edistysaskelta ei ole löytynyt. Tästä syystä usko tyttären hoitoon ja tilanteen helpottamiseen horjuu välillä kovasti. Ainoa järkevä selitys tähän asti on ollut paniikkihäiriön esiintyminen suvussa.

Olen tosi helpottunut,jos joku samaa kokenut näkee tämän ja haluaa auttaa keskustelun ja tiedon jakamisen merkeissä.