Minä olen uusi täällä. Laitoin avioeron vireille kesäkuussa, eli joulukuussa voisi sen suhteen ryhtyä tositoimiin. Mies muutti pois reilu kuukausi sitten.
Eron syy on mieheni alkoholismi. Se ajautui siihen pisteeseen, että lapset ja minä kärsimme siitä jo niin paljon, ettei yhdessä elämistä voitu enää jatkaa. Lapset ovat 4v ja 14v, tyttöjä molemmat. Nyt miehellä on yksiönsä tuossa lähettyvillä, mutta hän ei näe tarpeelliseksi edes kalustaa sitä tai muuten sisustaa, ilmeisesti on vakuuttunut, että palaamme vielä yhteen.
Minä en jaksa sitä edes ajatella. Haluaisin rakentaa rauhassa elämää ja toipua tästä kaikesta, mutta eihän minun anneta. Mies pommittaa tekstiviesteillä parhaimmillaan kymmeniä kertoja päivässä, ja kun en vastaa, sähköpostini täyttyy viesteistä. Osa niistä on rakastavia ja kaipaavia, osa silkkaa panettelua ja nimittelyä. Ihan kuin meidän avioliitonkin viimeiset vuodet.
Pahimmassa vaiheessa kävin puhumassa seurakunnan diakoniatyöntekijän kanssa pariin otteeseen, koin sen hyväksi. Sattui kohdalle erittäin hyvä ihminen, jolle sain puida asioitani. Siitä on jo kai pari kuukautta, mutta nyt täytyy kai lähteä taas etsimään jostain keskusteluapua, kun uhkaa taas maa pettää alta. Tänä aamuna sain jonkunlaisen ihmeellisen kohtauksen, kun avasin yön jälkeen kännykän ja näin siihen yön aikana tulleet, lukuisat viestit. Sydän alkoi hakata hirveää vauhtia ja jalat menivät alta. Niin valtavaa ahdistusta en muista eläissäni kokeneeni. Olen kuullut puhuttavan paniikkihäiriöstä, ja voisin kuvitella sen olevan jotain tuollaista. Istuin varmaan puolen tuntia pöydän ääressä puhaltelemassa ja koetin rauhoittaa itseni, onneksi se jossain määrin onnistui. Säikähdys jäi kuitenkin. Toivon totisesti, että tuo oli vain yksittäinen, ainoa ”kohtaus”.
Minä siis olen tällä hetkellä yksinhuoltaja, ja tässä on aika tavalla totuttelemista. Koen jonkinlaista syyllisyyttä siitä, ettei tämä liitto onnistunut, vaikka tuolle alkoholismille minäkään en voi mitään. Aikansa luulin lapsellisesti, että voin kun vain tarpeeksi rakastan, mutta lopulta ymmärsin, että minun rakkaudellani ei oikeastaan ole sen kanssa paljoakaan tekemistä. Toisaalta, koen myös syyllisyyttä siitä, etten rohjennut aikaisemmin pistää pistettä tälle perhehelvetille: viimeiset kaksi vuotta ovat ollee silkkaa juuri sitä. Mietin, miten tämä kaikki on mahtanut lapsiin vaikuttaa. Mietin, miten ikinä selviän tästä itse omille jaloilleni.
Arki rullaa nyt pitkälti lasten tarpeiden ehdoilla. Minä hoidan työni ja tietenkin kotona sitten kaiken. Mihinkään ylimääräiseen ei oikein ole aikaa, eikä kai voimiakaan. Omaa aikaa ei ole lainkaan, tai se pieni hetkinen lasten mentyä nukkumaan. Yökukkujaksi en voi alkaa, kun pienimmäinen herättää aamuisin aina aikaisin. Vähän aikaa luulin jo voivani ihan hyvin, mutta nyt on taas epäusko vallannut mielen. Itkettää kaiken aikaa. Toivoisin, että voisin vaan soittaa jollekulle, että tuu vetämään mua tästä suosta…
-S-
Voin hyvin kuvitella tuon paniikin omaisen tunteen. Itsellä menee vatsakin aivan sekaisin eikä pysty vähään aikaan syömään mitään. Itsellä on hieman samantapainen tilanne. Mies on viinaan menevä ja olen asuntoa tällä hetkellä etsimässä. Mene vain juttelemaa jonnekkin se varmasti auttaa. En tiedä mikä tämän hetken ahdistukseen auttaa, voisiko se olla jonkin kirjan lukeminen, hyvä musiikki, puhelin äänettömälle illalla niin ei ainakaan häiritse. Jatkossa salaisen numeron ottaminen, sähköpostissa hänen viestien estäminen, eikös se olisi mahdollista? Kirjoita paperille miksi olet eronnut, asiat mitä mies on sinulle tehnyt. Pystyköhän puhelimestasi estämään puhelut tietystä numerosta.
Toivon sinulle voimia tässä vaikeassa elämäntilanteessa. Olet jo suuren työn tehnyt kun olet pesäeron tehnyt. Tänään saattaa olla huono päivä, mutta huomenna paistaa aurinko
🙂
Moikka,
samassa veneessä ollaan. Muutin pois maatilaltamme kesäkuussa 5-v. lapsemme kanssa, viinahelvetti oli jatkunut vuosia. Nyt elämme n. 100 km päässä entisestä kodistamme. Koska isillä on sen verran rankka viinaongelma, olemme sopineet, että isi käy tapaamassa lasta täällä meidän luonamme. Järjestely kävi isälle oikein hyvin -- ja missään tapauksessa en voisi edes laittaa lasta niihin normi-joka-toinen-viikonloppu- tapaamisiin isälle, joka ei 13 vuoden avioliiton aikanakaan jaksanut olla välttämättä selvinpäin edes yhtä ainoata päivää, jos on rahaa viinaan.
Tän puolen vuoden aikana isi on tullut tapaamaan lastaan tasan yhden kerran. Syitä siihen, ettei pääse tulemaan, on miljoonia. Tänään nyt sitten piti tulla, mutta löytyi taas joku painava syy olla tulematta.En kysellyt sen enempää. Onneksi ei odotettu sen enempää..
Tää on sillai hullu juttu, että mulla ei ole tätä entistä aviomiestäni vastaan yhtään mitään, kun hän on selvinpäin. On maailman mukavin, lempein ja rauhallisin ja järkevin mies, jonka oon koskaan tavannut. Mutta kun saa viinaa, muuttuu ihan toiseksi ihmiseksi. Samalla tavalla uskoin vuosia, että kaikki muuttuu, kun vain minä jaksan. Kissanpaskat. Oman väsymykseni myötä kaikki meni vain hullummaksi. Tajusin, että lasta ei voi enää suojella epänormaalilta ja vaaralliselta perhe-elämältä. Tuli tilaisuus muuttaa pois ja niin lähdettiin : ihan tyhjän päälle, ilman rahaa ja mitään.
Mutta ratkaisu oli hyvä. Kaikki on edelleen ihan levällään ja hirveitä tunnemyrskyjä tulee. Ihan kuin repisi irti jotain osaa omasta ruumiistaan. Mulla on ollut onni mukanani, pääsin muuttamaan omaan mummolaani , vuokralle, ja sain siis oman yritykseni mukaani, eli kaikki eläimet, koska tämäkin paikka on maatila. Lisäksi sain työtä täältä uudelta paikkakunnalta. Ja pikkuhiljaa elämä alkaa kuitenkin voittaa. Aina se ei kuitenkaan tunnu helpolta..
Lapsen hyvinvointi on kuitenkin se tärkein juttu nyt. Hän ei kaipaile isäänsä. Silti haluaisin, että isi jaksaisi pysyä lapsensa elämässä. Ainoa sopimus kun on, että saa tulla olemaan lapsensa kanssa ihan milloin vaan, kunhan tulee ihan itte autolla eli selvinpäin.
Mutta se taitakin olla se vaikein juttu. Olla selvinpäin.
Mutta tänään tajusin, että itsekin on vaan hyväksyttävä nyt tää tilanne. Avioero on voimassa ja monimutkaiset omaisuuden ositusasiat lakimiehen hoidettavana.
Moneen kertaan olen autossa kuunnellut Sannin biisiä Me ei olla enää me. Miten se kolahtaakaan. Me ei olla enää me. Se onkin se mun oppimisen paikka nyt. Nyt olen ihan yksin. Ja on pakko selvitä kaikesta. Aion toki selvitä, koska elämässä on nyt niin paljon enemmän iloa ja vapautta arjen ahdistuksista, joista ei muilla kuin alkoholistin kaa eläineiillä oo tietoakaan. Silti : rakkaus ja yhteenkuulumisen tunne ei lopu käskemällä. Se loppuu pikkuhijaa kulumalla, kun oppii luottamaan omiin voimiinsa ja selviytymiseensä.
Toisaalta koen valtavaa vapautta ja iloa ja olen niin onnellinen elämästä lapsen kanssa. On hienoa, kun ei ihan kaikesta tarvinnut luopua, vaikka paljosta joutuikin. Lapsi on kuitenkin tärkein juttu. Olen niin onnellinen , että päästiin pois siitä kaikesta pahasta. Elävinä.
Nyt vaan rauhallsesti päivä kerrallaan. Ota ilo, siitä mistä saat. Älä kanna turhaa huolta, asiat järjestyvät kyllä. Tärkeintä on jaksaa hakea ilo arjesta ja kokea vapauden tunne entisestä. Miehesi on aikuinen ja vastuussa itsestään, pyri irti hänestä, anna hänen mennä. Elätte kuitenkin omat elämänne ja kas, hän on se, joka menettää sen suurimman asian. Lapsensa. Perhe-elämän. Mutta viinalla on hintansa, jos se on se tärkein asia elämässä.
Voimaa, rohkeutta, valoa ja iloa. Tytöissä on voimaa, ole iloinen, että saat elää lastesi kanssa,, ihan varmasti teit päätöksen, joka tuo heillekin kevyemmän elämän.
Kyllä pian helpottaa, usko pois!
Olin itse avioliitossa kolme vuotta nuoruuden rakkauteni kanssa, jonka alkoholin käytön olisi voinut ennustaa johtavan ongelmiin jo ajat sitten, mutta olin liian kiltti ja tyhmä. Emme onneksi saaneet lapsia, mutta ymmärränhyvin paniikin tunteesi kun mikään ei tunnu muuttuvan.
Ex-mieheni soitteli minulle humalassa keskellä yötä ja lähetteli viestejä vielä kauan sen jälkeen kun olimme eronneet. Facebookissa ja sähköpostin kautta hän kirjoitteli aivan kuten ennenkin ja niinpä lähdin facestakin kokonaan. Lisäksi hän koki tarpeelliseksi kertoa minulle uusista naisistaan ja kavereiden järjestämistä treffeistä. Se kalvoi, vaikka tunteeni häntä kohtaan olivat loppuneet jo aika päiviä sitten pois. Ymmärsin suojelleeni häntä häneltä itseltään kun en tehnyt selväksi kuinka ala-arvoista hänen rahankäyttönsä ja käytöstapansa ovat.
Reilu vuosi sitten laitoin ex-mieheeni välit täydellisesti poikki ja käskin pysyä poissa. Mutta vuoden jälkeen häneltä tuli taas sähköpostia sellaiseen osoitteeseen, että häne on täytynyt tehdä töitä sen löytämiseen sillä olen blokkannut hänen kaikki osoitteensa. Viestissään hän kaipasi jonkinlaista selitystä ja sen hän todella sai. Viimeinen vastaus oli hyvin ristiriitainen tyyliin: "kiitos, jotain tällaista halusinkin kuulla", "miten sun harrastukset ja terveys..." "ai niin eihän mua oikeasti kiinnosta mitä sulle kuuluu." Samalla hän kertoi, että juominen jatkuu ja oli hyvä kun hyppäsin ajoissa veneestä pois.
Sen olen ainakin oppinut alkoholisteista, että heillä on huonoin itsetunto maailmassa eivätkä eväät riitä itsenäisyyteen. Voi kestää kauan ennenkuin exäsi näkee valoa tunnelin päässä, enkä osaa kuvitella, miten sinua ahdistaa kohdata ex-miehesi nyt ja tulevaisuudessa sillä teillä on lapset joiden vuoksi täytyy olla tekemisissä. Toivon todella, että saatte suhteenne eron jälkeen tasapainoon, ja voisitte kaikki aloittaa uuden elämän.
Hei Sirum,
minun mies on myöskin alkoholisti. Hän ei ollut joka päivä tissutelija, mutta 1-2 kertaa kuukaudessa veti kaatokännit + kaikki juhlat, synttärit , häät, joulut jne. Noin 1,5 vuotta sitten hänen tilanne huononi ja mies rupes yhden päivän sijaan juomaan 3 päivää putkeen. Laitoin hänet valikoiman eteen: perhe tai alkoholi. Mies valitsi yllätäen toisen naisen (sanoi minulle 6 viikkoa sitten ja se ei ole vielä hänen lopullinen päätös). Itse olen tästä kääntestä vieläkin shokissa.
Näköjään mies etsi uuden "äidin ", kuka huolehdi hänestä, kun hän on kännissä.
Viime kesän aikana tuntui, että mies tosiaan ymmärsi, että hänellä on alkoholiongelma, hän kävi lääkärissä ja otti lääkkeitä. Mä olin jo niin toiveikas. Ja sitten hän lähti.
Minä, tyhmä, toivon vieläkin, että hän ymmärtää alkoholiriippuvuuten ja palaa kotiin.
Alkoholismi on koko perheen sairaus ja myönnän sen, että minäkin olen sairas ja olen oikeestaan ollut koko elämäni. Kaikki meidän suvun miehet, myös jotkut naiset, ovat olleet alkoholisteja.Ei ole ihme, että valitsin omalle sellaisen miehen, koska luulin sen olevan täysin normaali.
Sinulle voisi olla apua Al-Anon rymästä. Se tarjoa vertaistukea alkoholistien läheisille. Ryhmät toimivat ympäri maata. (www.al-anon.fi)
Toivon sinulle jaksamista.🌻🙂🌻
Kiitos viesteistä ja tsempityksistä. Mahtaa kuulua sen alkoholistipuolison "taudinkuvaan" tuo, että me kaikki olemme uskoneet ja toivoneet asioiden parantuvan. Ja jossain vaiheessa epäilleet itseämme ja omaa ajatteluamme. Ilmeisesti tuo alkoholismi vain tekee ihmisestä niin tehokkaan manipuloijan, että sitä on vaikea ymmärtää, paitsi ehkä jälkikäteen.
Eilen väsyin niin totaalisesti tähän kaikkeen. Suljin puhelimen iltapäivästä, ja avasin sen vasta tänään aamulla lähettääkseni tyttöjen vaarille isänpäivätoivotuksen. Tekstareita olikin sitten tullut taas monia. Asia niissä oli, että minun pitäisi opettaa exää riitelemään niin, ettei hänen tarvitsisi lähteä aina ryyppäämään. Ja sitten, että voisin tulla hänet hakemaan nyt sunnuntaina illasta, niin hän voisi sitten nähdä lapsia ja jäädä vaikka yöksikin. Kun en tajua, mistä hän näitä harhaisia kuvitelmiaan kehittelee??? Ei hänen ryyppäämisensä ole koskaan johtunut meidän riidoistamme, vaan riidat ovat seuranneet juomista. Juomisen aloittamiseksi on riittänyt ihan vain se, että hänellä on sattunut olemaan rahaa. No, vastasin sitten ytimekkäästi, että joko hän ei nyt ymmärrä suomen kieltä, tai sitten kiusaa minua tahallansa. Joka tapauksessa, voin hänen seurassaan huonosti, enkä siksi enää häntä halua/voi tavata. Ja että jos tuo pommitus ei lopu, vaihdan puhelinnumeron, jonka jälkeen lasten tapaamiset ja muut vielä yhteiset asiat täytyy hoitaa sitten jonkun kolmannen osapuolen välityksellä. Ainakin jonkinlaisen radiohiljaisuuden sain aikaiseksi, tänään on ollut täysi hiljaisuus sieltä päästä. Lienee sammunut.
Se mikä on kummallista, että myös minä koen, että selvinä jaksoina mies on ollut ihan mahtava isä ja puoliso, rakastava ja huolehtiva. Mutta niitä jaksoja on ollut viime vuosina aina vaan vähemmän ja vähemmän, ja viimeisen vuoden aikana varmaankin ainoastaan silloin, kun häneltä on kerta kaikkiaan raha loppunut. Liksapäivänä taas on mopo karannut...
Tänään onneksi on muutenkin helpompi päivä. Tylsää, että pitää nyt sitten omaakin oloansa tässä vielä vahtia, ja koettaa huolehtia siitä, että jaksan itse. Jos minä romahdan, meidän tytöt ovat todella pulassa. Olen koittanut miettiä, mistä voimaantuisin ja miten saisin rentouduttua kunnolla, kun alkaa olla olo sen laatuista, että viikonloput eivät oikein enää riitä akkujen lataamiseen. Olen ihan naamattoman väsynyt koko ajan, vaikka nukun 8 tuntia yössä. Voimat vaan alkaa kai olla ihan lopussa.
Voimia ja halauksia teillekin, jotka tässä tilanteessa painitte! Ehkä me tästä selvitään, jotenkin.
-S-
Voi, täällä on ollut vilkasta sen jälkeen, kun viimeksi täällä pyörähdin!
Joulu meni, onneksi. Exä on ollut meillä ajoittain paljonkin, kun on ollut selvin päin. Tänään sitten yritteli taas siidereissään, joten jouduin ajamaan pois. Miten sitä jaksaakin olla niin pettynyt tuohon taas. Olin jotenkin tollouksissani ryhtynyt taas haaveilemaan, että ehkä hän vielä raitistuisi niin, että voisi olla lapsilleen läsnäolevana isänä, mutta eihän tuota tapahdu. Mistä tätä mun pettymystä ja surua tuon johdosta oikeasti riittää?!
Pitkästä aikaa! Elämä on kummallista. Exä on asunut omassa kämpässään koko tämän vuoden, ja on omien sanojensa mukaan ollut selvänä koko vuoden. Eipä mulla varsinaisesti ole ollut oikein kanttia hänen raittiuttaan kyseenalaistaakaan, kun en itse ole hänen muutakaan nähnyt olevan. Hän on sitten viettänyt ajoittain paljonkin aikaa meillä, ollut pienimmäisen seurana silloin kun olen ite ollut töissä ja lapsi toipilaana, ja sitä rataa. Viime viikolla sitten tulin iltasella töistä, ja äijä oli aivan pelti kiinni, selkeästi humalassa. Lapsi kertoi, että isi ei ole hänen kanssaan mitään tehnyt, kun sitä niin väsytti että se on nukkunut koko illan.
Kuinka tyhmä sitä oikeastaan onkaan, kun loputtomiin uskoo ja toivoo? Hakkaa päätään seinään ja kohta taas uudestaan. Miksi minä tollo en opi? Vaikka monta vuotta tuota kännäämistä olen katsonut, silti vaan aattelin, että no jospa se nyt onnistuis raitistumaan. Ja viisivuotias on viettänyt päivänsä täällä kännisen idiootin kanssa. Hävettää ihan järkyttävästi.