Eroa pohtiva, onko parisuhteeni normaali?
Hei!
Kaipaisin vähän muiden näkemyksiä suhteeni tilaan, itselläni alkaa olla ajatukset jo melkoisen solmussa.
Taustasta sen verran, että olen ollut avopuolisoni kanssa yhdessä 4 vuotta. Ikäeroa meillä on erittäin reilusti, eli mies on minua yli 20 vuotta vanhempi. Sikäli olemme sopeutuneet siihen hyvin, eikä se ole tuottanut varsinaisia ongelmia.
Minua askarruttaa miehen käytös, mihin olen havahtunut oikeastaan vasta nyt, kun ruusuilla tanssiminen on loppunut. Suhteemme alkuaikoina tämä kielsi minua ottamasta erästä työkeikkaa vastaan, koska epäili että vieraat miehet pyörisi ympärillä. Minua harmitti, koska muutenkin rahallinen tilanteeni oli silloin heikko.
Kerran jos toisenkin olimme jo mieheni kanssa lähdössä asioille ja autossa istuimme, kun tämä ei suostunutkaan lähtemään, sillä minulla oli tämän mielestä väärät housut jalassa. Toisissa kuulemma näytin niin paljon paremmalta, auto ei liikahtanut ellen olisi käynyt vaihtamassa asustetta. Myös korkokenkien käytöstä ilman tämän seuraa olen saanut kuulla. Kommenttia on myös tullut hiuksista, että niiden tulisi olla ylhäällä koska kasvoni näyttävät siten paljon paremmilta, kuin auki ollessaan. Pari kerrat olen mieleni pahoittanut, kun itse ollut kuitenkin tyytyväinen. 😑❓ Itsetuntoni on kärsinyt oikeastaan melko reippaasti. Joskus, kun harvoin olen lähtenyt ystäviäni tapaamaan on tämä udellut matkalaukkuni sisältöä ja halunnut tietää kuinka monet kengät, tai mitä vaatteita se on sisältänyt: sillä enhän koskaan hänen seurassa niitä käytä.
No, aiheesta seuraavaan eli sosiaalisiin suhteisiin. Alkaessa olemaan yhdessä asuin vieraalla paikkakunnalla, ja minulla ei täällä ole juurikaan sosiaalisia suhteita ellei työkaveriani lasketa. Muut tutut ovat yhteisiämme, jota näemme harvoin. Muutoin kyllä soittelen ystävilleni usein, mutta siitäkin olen saanut kuulla, että miksi puhelut ovat niin pitkiä ja eikö niitä voisi hoitaa kun hän ei ole paikalla. Nekin ajat rajoittuvat viikonloppuiltoihin. Pääasiassa käyn töissä, molempia yhdistää sama harrastus, mutta lähes muutoin olen kaikki illat kotona joko yksin tai hänen kanssaan. Tunnen oloni tosi yksinäiseksi, vaikka olemmekin kahden.
Kun olen omaa aikaa ottanut, niin johan on tullut puhelu että eikös minun tulisi olla jo ruokaa tekemässä, tai sanoit että viivyt vain pari tuntia, mutta sinulla onkin mennyt kolme. Huoh. Nykyään tilanne on parempi, sillä saan käydä rauhassa ostoksilla.
Joskus, kun olisin halunnut kutsua ystäviäni tai vanhempani kylään on mieheni ilmoittanut, että senkus mutta hän ei ole silloin kotona. Viikonlopun yökyläilyt on jo tyystin unohdettu meidän asunnossa, sillä jouduin laittamaan vanhempani hotelliin heidän tullessa vierailemaan paikkakunnalle, koska mieheni koki suurta ahdistusta jos tulisivat pieneen asuntoon. Aiemmin tämä vielä onnistui, mutta mies oli jo viikkoja etukäteen niin hermostunut, etten jaksa enää taistella asiasta. Selityksissä vanhemmille ei tietenkään saa sanoa, että ajatus olisi tullut mieheltäni vaan idea on minun.
Ystäviäni näen erittäin harvoin, ehkä 3 kuukauden välein. Näissäkin tilanteissa asiat ovat menneet niin, että mieheni on ollut viikkoja etukäteen ahdistunut tulevasta reissustani, ja heittäytyy täysin säälittäväksi. Joskus sanonut, että senkus menet, mutta itse vastaat seurauksista. Toisessa lauseessa taas sanonut, ettei ole kieltänyt minulta mitään. Että toivoo etten lähde ja vietetään yhdessä aikaa, ja että enhän minäkään todellisuudessa häntä haluaisi yksin jättää. Kaikki ilo lähtee, kun joutuu kokemaan syyllisyyttä ns.toisen hylkäämisestä? Jos en heti vastaa hänen viesteihin ollessani muualla alkaa pommitus viesteillä ja puheluilla, että mikä vikana kun en vastaa? Puhelin ollut laukussa hyvä jos 20 minuuttia. 😞
Nykyinen tilanteeni on, että koen olevani henkisesti todella lopussa. Arkeni on vielä jokseenkin hallinnassa, mutta olen jo pidemmän aikaa turruttanut tunteitani tissutteluun. Kesällä joinkin melkoisen rankasti, ja riidat senkun kärjistyivät. Aiheutin kyllä pari epämiellyttävää tilannetta vahvalla humalahakuisuudellani. Mieheni sanoikin, että olen mieleltäni sairas ja tarvisin hoitoa. Tästä todisteena tämä otti minusta sammuneena kuvia usealta eri viikonlopulta, ja lähetti minulle niitä aika ajoin, että havahtuisin itse tilanteeseeni. Siinä mielessä se toimi, että en halua tuhota itseäni sellaisella toiminnalla. Mutta jotain katkeruutta sisälläni kytee. Näiden tilanteiden jälkeen mieheni on poistunut asunnosta tai jättänyt sinne lapun, missä pyytää minua häipymään asunnosta mahdollimman pian, eikä ole ikinä luottanut minuun. Kerranpa minua vastassa oli jopa A4-kirjoitettu lappu vioistani, sekä hänen mielestä petoksista mitä olen häntä kohtaan tehnyt. Ikinä en ole miestäni pettänyt. Tämä itse on taas on pettänyt edellisessä avioliitossaan useita kertoja.
Yhden kerran mieheni ollessa töissä ”karkasin” lähikuppilaan ottamaan pari, koska teki mieli tämän ollessa töissä. Aamulla hän sanoi, että moni mies olisi lyönyt kumppaniaan turpaan vastaavassa tilanteessa, että onneksi hän ei ole väkivaltainen?! Kommentti oli mielestäni jotenkin pelottava, sillä parilla oluella käyntiin ei minun järkeni mukaan välttämättä tarvisi lupaa pyytää. Enkä edes voisi, koska se ei ole mieheni mielestä normaalia.
Siinäpä niitä päällimmäisiä tuntemuksia, mitä ajatuksia suhteeni teissä herättää?
Lisäisin vielä, että minulla puhkesi n. vuosi sitten masennus. Olin todella uupunut, kun kävin täydet päivät koulussa ja tein töitä samaan aikaan noin 2 vuoden ajan. Kerroin miehelle uupumuksestani. Tähän hän vastasi, että turha minun on valittaa että tekeehän moni muukin ihminen töitä ja käy koulussa. Myöhemmin hän pyysi kommenttiaan anteeksi, mutta siitäkin jäi melko huono mieli.
Nykyisin en ole varsinaisesti masentunut, tasaisen kyllästynyt vaan kaikkeen.
Hei Santsu!
Eka ajatus kirjoituksestasi oli, että huolestuin tilanteestasi ja sinusta ja miehesi käytöksestä sinua kohtaan.
Miehesi käytös tuntuu erikoiselta. Hänhän rajoittaa elämääsi suuresti ja määrää isosti siitä, miltä näytät, olet jatkuvassa puhelinyhteydessä häneen. Hän määrää, milloin tapaat ystäviäsi ja vanhempiasi.
Koska toista ihmistä et voi muuttaa, neuvoisin sinua keskustelemaan rehellisesti tilanteestasi esim. työterveyshuollossa, opiskelijaterveydenhuollossa, terveyskeskuksessa, tai soittamaan esim. turvakotiin tms. paikkaan, jossa neuvotaan, miten tilanteesi voisi parantua turvallisesti.
Sinä tarvitset nyt paljon rohkeutta. Elämäsi voi korjaantua ratkaisevasti paremmaksi. Vaaditaan vain ensimmäinen askel eli tilanteen tunnustaminen ensin itselle ja sen jälkeen toiselle ihmiselle, läheiselle tai ammatti-ihmiselle.
Toivon paljon voimia ja uskoa parempaan tulevaisuuteen!
Terveisin eräs, joka on saanut ammattilaisilta suuren avun.
Kiitos asiallisesta ja ajatuksia herättävästä vastauksesta.
Olen aiemmin ollut väkivaltaisessa suhteessa, ja kävin silloin juttelemassa turvakodissa mikä olikin silmiä avaava, raskas mutta tarpeellinen keskustelu. Silloin lähdin suhteesta. Sen jälkeen olinkin pari vuotta vain itseni kanssa.
Nykyisessä suhteessa ei ole ollut fyysistä väkivaltaa, mitä olenkin kovin arvostanut. Toisaalta olenko taas uhrin asemassa, mutta muoto on vain vaihtunut. Tarkoitatko, että olisi myös mahdollista korjata tilanne jatkamalla suhdetta vai onkohan se kenties jo liian myöhäistä? Tunne-elämäni tuntuu kuolleelta.
Kiitos sinulle!!
Hei Santsu86,
Pohdit mielestäni hyvin sitä, että oletko vähän samankaltaisessa tilanteessa kuin aikaisemmassa suhteessasi mutta muoto on muuttunut. Molemmat tilanteet ovat minun mielestäni vallankäyttötilanteita toista kohtaan. Nyt kyse ehkä enemmän henkisestä vallankäytöstä ja et näe sitä niin pahana, koska rinnastat sen pahan siihen fyysiseen väkivaltaan.
Edellinen vastaaja antoi mielestäni hyviä neuvoja, mitä voisit tehdä. Ihan syystä olet väsynyt ja tilanne on uuvuttava. Kun sinulla oli tuo kysymys, onko parisuhteesi normaali, niin ehkä sellaista ei olekaan, nimittäin normaalia parisuhdetta 🙂. Joka parisuhteessa on varmaan omat kommervenkkinsa, mutta sanoisin kyllä että miehesi käytös on joka tapauksessa ahdistavaa. Olen täällä lueskellut näitä tarinoita ja aika paljon tuota kyllä on ja olen itsekin siihen nuoruuden liitossani törmännyt lähinnä siis tuohon äärimmäiseen mustasukkaisuuteen. Useimmiten sitten paljastuu, että se mustasukkaisen oma käytös ei nyt olekaan niin puhtoista eli osaa epäillä toista niistä samoista asioista, joita itse tekee.
Mutta pohdi, voitko olla onnellinen noin hallitsevassa suhteessa. Olet varmaan tyttäreni kanssa saman ikäinen ja jos olisit oma tyttäreni, niin en haluaisi sinun hukkaavan elämääsi ja tasapainoasi ja sanoisin että kuuntele sydäntäsi ja tee viisas ratkaisu 🙂. Kaikkea hyvää sinulle! Kerro myös läheisillesi tilanteesta, he varmasti tukevat sinua.
Hei! Mikä on tilanteesi nyt, onko mikään muuttunut paremmaksi? Kuulostaa vahvasti siltä että suhteenne ei ole terveellä pohjalla, hänen puheidensa perusteella.
Terveessä parisuhteessa tulisi tuntea olonsa hyväksi, kauniiksi, arvostetuksi ja riittäväksi. Saitko rastia minkään kohdalle? Eikä vain yhteen, vaan kaikkiin neljään.
Hän kuulostaa hyvältä manipuloijalta, joka varmasti osaa halutessaan olla myös ihana. Se ihanuus on kuitenkin vain ansa, jolla hän yrittää sinua loukuttaa. Tavoitteena tuntuu olevan sinun siipiesi katkaisu, ettet enää jaksaisi yrittää karkuun. Osittain onkin tainnut siinä jo onnistua.
Olet kuitenkin vahvan ja itsenäisen oloinen tyyppi, pystyt varmasti karistamaan hänet kannoiltasi jos vain niin päätät. Laitan kuitenkin vielä saman linkin sinullekin, kuin minkä laitoin toiseen viestiketjuun. Toivottavasti saat jotain ajatuksia tuosta.