Ero, viha, mustasukkaisuus: tervetuloa kerhoon!
On paljon helpompaa antaa toisille hyviä neuvoja kuin toteuttaa niitä itse.
Kuvittelin jo päässeeni pahimman yli, kunnes kohtasin tilanteesta karmeimman: X:n naisystävä tuli ”kiittämään” minua suklaajoulukalenterista ja kertoi samalla, että tiesinkö minä, että he olivat asuneet jo jonkun aikaa yhdessä. Enpä tiennyt!
Sillä siunaaman hetkellä viha ja mustasukkaisuus tulvivat jälleen yli. Tupa täynnä iloisia, nauravia, henkisiä ja fiksusti keskustelevia ihmsiä ja vain yksi oli liikaa…minä! Raivo kuohahti yli. Aivan, tiedän täsmälleen, miltä perhesurmaajista on tuntunut, ennen kuin he laukaisivat aseensa. Minä tyydyin vain paukuttamaan ovea raivokkaasti. Lähdin ja paukatin oven perässäni kiinni niin että hyvä ettei irronnut saranoiltaan.
En siis ole menettänyt vain rakastani vaan koko yhteisön, joka on ollut minulle tärkeä ja johon olen kuulunut vuosikausia. Totta kai voin edelleen osallistua toimintaan, mutta jokainen käynti, jolloin näen nuo rakastavaiset yhdessä, laukaisee päässäni hirveän vihan ja muistot näistä parista viime vuodesta, jolloin olen kamppaillut sekä surua, menetystä että armotonta itsetuhoa vastaan. 😭,
Onneksi tämä kaikki on tapahtunut jo niin monta kertaa, että reaktiot ovat pikku hiljaa miedontuneet. En silti vielä ole läheskään selvinnyt tästä kuten näkyy.
Ja jo kolmas joulu yksin edessä! Ylihuomenna on taas tärkeä esiintyminen. Olen vähän väliä yleisön edessä, mikä pakottaa minut kokoamaan itseni. Mutta kun suljen oven perässäni, olen ypöyksin. Kaikki haluavat minulta jotakin, jopa jouluna. Mutta kestänkö, sitä ei kysy kukaan.
Mutta miten halveksittavaa, että mies ei kerro, että asuu yhdessä toisen kanssa (ei asunut ennen), vaan pistää tyttöystävänsä kertomaan minulle tämän! Kurja, impotentti raukka. Ehkä en menettänytkään mitään tärkeää. Paitsi sen viattoman uskon, että joku maailmassa olisi minuakin varten. Joku, joka ymmärtäisi ja tukisi.
Ex-avomieheni Y ei jaksanut ymmärtää eikä tukea ja rakkaus kuoli siihen. Kyllä hän minut kai vielä seurustelukumppanikseen ottaisi, koska sössi oman avioliittonsa, mutta enpä huoli häntä enää. Ehkä olen yksin koko loppuikäni. Parempi sekin, kun sellaisen halvaannuttavan miehen kanssa kuin Y, koska meillä ei ole mitään yhteistä. Paitsi menneisyys.
Aina sanotaan, että niin kauan kuin on elämää, on toivoa. Mutta kuinka jaksaa ylläpitää toivoa, kun mikään realiteetti ei tue sitä? Olen elänyt seitsemän vuotta valheessa, siinä toivossa, että X voisi vielä rakastaa minua… niin kuin välillä näytti käyvän. Mutta toivo oli turha. Kunpa nyt vain jaksaisin kääntää sivua ja jättää X:n lopullisesti taakseni!
Muut pettyneet ja petetyt, sydämensä särkeneet, kirjoitelkaa. Täällä on jo lukuisia ketjuja aiheesta, mutta ainahan maailmaan mahtuu sanoja. On parantavia sanoja ja tuhoavia sanoja. Jumala antakoon minulle voimaa valita oikeat sanat, ne rakentavat!
Luoja, mikä yö: tuntuu kuin en olisi nukkunut lainkaan. Heräsin vähän väliä ja otin uuden pillerin. Mietojahan ne olivat, eivät tappaneet minua.
Kokemuksesta tiedän, että ihminen nukkuu yleensä, vaikka luulee olevansa valveilla. Pitää antaa järjen voittaa. Tänään olen vain hieman pöhnäinen, mutta jaksoin kuitenkin duunia kahdeksan tuntia. Huomenna pitäisi antaa energiansa palaa ja säteillä aurinkoa ja hyvää tuulta niin kuin kappaleen juoneen kuuluu... pystynköhän siihen? No, joku normisuoritus kuitenkin. Viidenkymmenen vuoden kokemuksella... aloitin urani esiintyvänä taiteilijana jo kaksi ja puoli vuotiaana. Joten onhan se verissä.
Yhä uudelleen teen sitä samaa murhaa päässäni...onhan se kauheaa. Kuin päiväni murmeilina: heräät yhä uudelleen samassa aikasilmukassa kykenemättä liikkumaan tuumaakaan eteenpäin. Kuulemma itsemurhaajille käy juuri näin: itsemurhaaja päätyy toistamaan samaa tuskaista tunnetilaa niin kauan kunnes hänen luonnollinen elämän energiansa kuluu loppuu. Siihen voi mennä vuosikymmeniä.
Ei tarvitse uskoa jollei halua. Minä uskon tämän ja luulenpa, että juuri seurauksien pelko on aina estänyt minua tappamasta itseäni. Murha on helppo, itsemurha vielä helpompi. Sankaruuteen vaaditaan puhdas elämä, se, että jaksaa jatkaa silloinkin kun tie tuntuu toivottomalta. Kuten tänään.
Päiväni murmelina. Heräänkö taas aamulla samaan kuristavaan tunteeseen? Minusta sanotaan aina, että olen vahva ihminen. Se on kyllä aika yliarvostavasti sanottu... mutta ehkä useimmat meistä ovat sittenkin vahvempia kuin luulevat. He tekevät murhia mielessään, mutta eivät todellisuudessa. He tappavat itsensä mielikuvituksessaan ja jatkavat töitään.
Ei tämä minulle mitään uutta ole. Olen vanha tekijä. Lääkkeen karvas maku suussani aloitan uuden päivän ja vähitellen, vähitellen kipu hellittää... kunhan en mene sinne enkä tänne, missä he saattaisivat olla yhdessä... ja niitä paikkoja on paljon. Koskaan ei tiedä, milloin heihin voi törmätä. Mikä onni, ettei omista asetta! Jos olisin sisäasiainministeri, tiukentaisin heti aselakia. Suomalaisilla on aivan liikaa aseita. Tässä asiassa en luottaisi kehenkään. Kaikista vähiten itseeni.
Sanotaan, että vihassa on voimaa. Onhan se niinkin. Se on sitä samaa elämänvoimaa, josta kaikki on lähtöisin. Jos sen suihkun suuntaa omaan suuhunsa, voi tukehtua omaan energiaansa. Joku muu ehkä hakisi sairaslomaa... minä en. Minä hoidan velvollisuuteni. Se on vähintä mitä voin tehdä, jotta säilyttäisin sen vähäisen itsekunnioituksen, joka on jäänyt jäljelle.
Ja jos tilanne pahenee, voi aina mennä päivystykseen. Sieltä saa lääkkeitä, lisää lääkkeitä...eipä sieltä muuta saakaan. Mutta mieluummin istun iltaa mukavassa tuolissa käsitöitä tehden ja filmejä katsellen kuin makaan putkan pohjalla örinää kuunnellen. Todellinen tuho on joskus vain hiuskarvan päässä... mutta jos kykenee hillitsemään itsensä, voittaa sodan omaa varjoaan vastaan ja on taas hivenen rikkaampi.
Sitä, mitä ei tapahtunut, ei koskaan tarvitse katua. Joka voittaa itsensä, voittaa koko maailman.
Tuota minäkin pelkään tässä, että jää liian pitkäksi aikaa heräämään samaan tunteeseen, kärsimään samat asiat, ei pääse eteenpäin vaikka kuinka haluaisi. Olen hidas sopeutumaan muutoksiin, pidän rauhallisesta elämästä, jossa ei turhia yllätyksiä tarvitse suuremmin olla. Siten pienetkin asiat ovat tuntuneet mukavilta ja hauskoilta poikkeuksilta normaaliin arkeen. En tarvitse niitä suuria endorfiini annoksia, joita base-hypyt ja vuorikiipeilyt tarjoavat, minulle riittäisi pieni retki lasten kanssa luontoon makkaranpaistoon tikkojen käpykasoja ihmettelemään, kun vain saisin nauttia siitä. Tällä hetkellä tuntuu kuin taistelisi tuulimyllyä vastaan näiden tunteiden ja ajatusten kanssa, ei pääse eteenpäin ja tavallaan kieltää itseä nauttimasta edes niistä pienistä hyvänolon tunteista.
Sinulla on maailmaa jo nähtynä, ei ole pikku lapset jaloissa pyörimässä. Heistä on se apu, että on ainakin he joiden takia yrittää ja pysyä täällä. En ainakaan halua jättää heitä äidilleen, kun ei hänkään halua heistä niin suurta vastuuta ottaa. Oma elämä ja oma kiva ovat tärkeämpiä kuin omat lapset 🙁 En ymmärrä...
Olet esiintyjä, ymmärrän tarpeen näyttää maailmalle hymyä ja iloista mieltä, mutta muista sekin, että olet ihminen. Meille tulee aikoja, jolloin on pakko sanoa itselle:"En jaksa, tarvitsen apua. Haluan apua." Se ei tee meistä heikkoja, on vahvuus myöntää myös oma väsymys.
Voimia sinulle, älä turhaan niitä nappeja ota vain lisää ja liikaa. Uskalla levätä kun sen aika on. Uskalla myöntää tarve levolle ja ota aikaa irti arjesta.
Hyvä ystävä, on totta että kun on joku, josta huolehtia, elämä on sekä vaativampaa että motivoivampaa kuin jos huollettavia ei ole. Sinulla on lapsia, ja on todella hienoa, että kannat heistä vastuuta. Ikävä kyllä oma kriisinhallintani on ollut siinä vaiheessa, että en ole nyt jaksanut niin paljon avustaa täällä muita vertaistuen merkeissä kuin aikaisemmin, joten en ole ehtinyt paneutua Sinun ketjuusi, mutta lupaan tehdä sen lähiaikoina.
Nyt totean vain, että arvostan suuresti kaikkia vanhempia. He tekevät maailman vaikeinta työtä, josta maksetaan vähiten maailmassa eli negatiivista palkkaa rahassa, mutta valtavan hienoa palkkaa hengessä. Vasta viisikymppiseksi ehtineenä sitä todella ymmärtää, miten arvokasta ja vaativaa lasten kasvattaminen on, ja osa minusta toki katuu aina, ettei lapsia tullut tehtyä silloin kun se olisi vielä ollut mahdollista. Mutta ymmärrän myös, ettei kaikkea voi saada yhdessä elämässä, ja minä olen valinnut työn, jossa on ollut paljonkin mahdollisuuksia auttaa ja ilahduttaa lapsia ja siihen olen paneutunutkin.
Olen työssäni nähnyt myös mitä seuraa, jos lapsia ei tueta riittävästi eikä heidän tarpeistaan huolehdita, ja se on hyvin ikävää katsottavaa. Luonto antaa meille mahdollisuuden tehdä lapsia usein paljon aiemmin kuin olemme kypsiä vastuuseen. Tämä on ihmiselämän suuri haaste, jota syventää nykyihmisen valinnan mahdollisuuksien runsaus. On niin paljon muutakin kivaa, mitä voi aikuisena tehdä ja sivuuttaa lasten tarpeet. Tästä voisi kirjoittaa pidempäänkin, mutta se ei liene tämän palstan tarkoitus.
Meillä kaikilla on elämässä oma tehtävämme ja siitä on vain jotenkin selvittävä.
Tuskan kanssa taistellessani mieleeni tuli Mika Waltarin mestarillinen näytelmä Tule takaisin, Gabriel. Siinähän mies liehakoi vanhempaa naista rahan toivossa ja saatuaan tietää tämän sisaren istuvan kassalippaan päällä vaihtaa suvereenisti kohdettaan. Kirjailijan hienoin pointti tulee lopussa, jossa tämä petetty ikäneito tunnustaa, että oli koko ajan tiennyt totuuden: "Minä tiesin koko ajan, että se oli valhetta. Mutta en välittänyt. Tule takaisin, Gabriel! Minulla on vielä rahaa. Gabriel, tule takaisin!"
Niinhän minäkin olen sisimmässäni tiennyt tai ainakin aavistanut totuuden. Asian ydin onkin siinä, että on helpompi elää unelmien valheessa kuin luopua viimeisestä toivosta. Rakastettuni X oli petollinen ja käytti viehätysvoimaansa lahjakkaasti hyväkseen. En ollut edes ainoa uhri, vaan heitä on ollut muitakin. En epäile, etteikö hän olisi ollut ohimenevästi ihastunut minuun(kin), mutta epäilemättä hänen nykyinen naisystävänsä vastasi paremmin hänen toiveitaan. Kyseisellä naisella on myös rahaa, jota X:ltä puuttuu...niinpä niin. Ihan köyhä en ole itsekään, mutta tämä aiempi suhde on epäilemättä monin tavoin tyydyttävämpi - hänen kannaltaan. (Mikä ei tietenkään estä häntä käyttämästä muita naisia hyväkseen, jos tilaisuus tarjoutuu.) Mutta me kaikki olemme vain ihmisiä, ja meillä on omat heikkoutemme. En minä ole välttämättä sen parempi, mutta yhdessä asiassa olen hänen yläpuolellaan: olen rehellinen.
Läheinen ystäväni, jonka olen tuntenut lapsesta asti, sanoi myös mielipiteenään, että olen X:ää paljon lahjakkaampi, mitä miehen on tunnetusti vaikea kestää. No, voi olla näinkin ja toisaalta eri ihmiset ovat lahjakkaita eri asioissa. Joka tapauksessa, minä olen tämän pelin häviäjä ja maksaja. The winner takes it all...
Huonomminkin olisi voinut käydä. Olisin voinut tuhlata häneen kaikki rahani. Onneksi en sitä tehnyt eikä hän sitä pyytänytkään. Ei hänkään toki mikään paha ihminen ole, ainoastaan tavallisen heikko. Ikävä kyllä, kun joutuu petetyksi, on vaikea luottaa enää kehenkään. Ja uutta suhdetta on vaikea löytää tai solmia, kun on luottamus mennyt.
Onneksi olen itse sentään lopultakin kohtalaisen vahva ihminen. En ole täysin lääkkeiden varassa, mutta akuutissa kriisissä on paikallaan nostaa annosta tilapäisesti. Narkkariksi en rupea ja apua osaan kyllä hakea. Oloni on nyt jo huomattavasti parempi ja esityskin on taas ohi. Ei mikään huippusuoritus, mutta tässä tilanteessa huikea saavutus.
Elämä jatkuu, ja sillä on aina tarkoitus, uskommepa siihen tai emme.
Tulee mieleen oma tilanne joskus. Tosin en ole näyttämötaiteilija...tavallinen elämän rakennusmies vaan. Estraadini on elämä ja tuomitsijani kohtalo. En minä. Yritän silti tähän taiteilijasielullesi vastata.
Vaikutat siltä kuin olisit uhri. vai teetkö itsestäsi uhrin? Olen suorasanainen ihminen ja eroja ja rakkauksia kokenut. Molemmat ovat täynnä tunteita. Jos kurjuutta ei olisi miten osaisin arvostaa onnea? Molemmat siis kuuluvat elämään. Se on vain hyväksyttävä. Harva meistä pelkässä onnessa elää...jos siltä vaikuttaa ihminen piilottaa surunsa.
Tuska, raivo tai mikä tahansa on saatava suunnattua, käännettävä voimaksi joka vie eteenpäin, ei taaksepäin. Mennyt oli eilen ja huomista ei koskaan tule. On vain tämä opäivä. Hetki. Jokaisella hallitsmattomalla tunteella hukkaat hetken. Tunteesta on tehtävä eteenpäin vievä voima. On osattava poistua uhrin roolista ja sanottava 'paskat'. Minä olen minä ja muut on mitä uskaltaa. On ajateltava että sinä et kuulu yhteisöön vaan yhteisö kuuluu sinuun. He m enettävät, et sinä.
Tosiystävät punnitaan näissä tilanteissa ja jos niitä ei ole, et menetä ihmisessä mitään. Jos luulit niitä olevan, muttei ollutkaan, et menetä mitään. Suuri illuusio on päättynyt. Jos yhteisö hylkää, se ei ole arvoisesi. Se ei ole yhteisö vaan lauma.. Kaikki on vain kulissia. Pura pois, tee uusi näyttämö.
Maailmassa on 6 miljardia ihmistä. Ennenkuin he kaikki ovat sinut hylänneet, sinulla on mahdollisuus löytää mahtavia ihmisiä elämäsi täyteen. Jos olet mustasukkainen, Menetit arvottoman miehen joka ei sinua arvostanut. Jos surettaa itke ja ajattele miksi itket miehen takia, joka sinut hylkäsi. Jossain on mies joka ei hylkää ja ihan sinua varten.Löydät hänet tai et. Hänkin etsii takuulla sinua. Itkun vastapainoksi pitää nauraa. Mistä naurua, itseironiaa. Siihen on yksinäiselläkin varaa.
Sinulla on itsevarmuutta koska olet näyttämöalalla, lopeta siis elämäsi draama, katso peiliin,
Katso ensin perusilme kasvoillasi. Katso sitten valloittavin hymy kasvoillasi. Kumpi haluat olla? Hylkää toinen ja keskity vain toiseen. Tuskin haluat olla sitä miltä hylkäämääsi naama näytti.
Hymyile nyt itsellesi salaperäisesti ja mieti, mitä tuon arvoituksellisen naisen päässä oikein liikkuu. Tunnetko hänet? Etsi valokuva itsestäsi. Tunnetko hänet? Vai oletko vain unohtanut? Näytä peilistä itsellesi nainen, joka haluat olla. Irvistele niin kauan kunnes on pakko naura, vaikka naamaan sattuisi.
Elämäsi tärkein rooli on elämä. Siitä suoriutumiseen ei ole käsikirjoitusta. Kohtalo ohjaajanasi sinun on tulkittava koko elämäsi jokainen sekunti ihan itse. Elä tuo, elämä vie, mitään et mukaan saa. Kukaan ei elämää sinulle tee, vain sinä itse. Tulkitse elämäsi tarina omalla estradillasi älä muiden ja pidä huolta, että se se salaperäinen nainen peilissä näkee onnellisen lopun. Hän on ainoa, jolle olet tilivelvollinen elämästäsi. Älä petä häntä. Hän on kanssasi näytöksen loppuun asti: Sielusi tuon salaperäisen hymysi takana.
Katso itseäsi ulkopuolelta. älä sisäpuolelta. Sääli itseäsi niin paljon, että haluat auttaa itseäsi. Päätä ettei enää eletä eilistä uusintana.
Olet vapaa, vapaa kaikista kahleista, on vain sinä ja maailma täynnä mahdollisuuksia, avaa siis ovi sielustasi maailman aarrearkkuihin etsi aarteesi, se ei luoksesi tule. Jätä menneisyyden tuska ja onni, ne olivat eilen, ei tänään. Tänään on ihan eri päivä ja se voi olla elämäsi paras. ja huomenna tätäkään päivää ei ole pakko muistaa, van sat uuden mahdollisuuden. Joka aamu, koko elämäsi. Lä hukkaa näitä mahdollisuuksia.
Mitä korkeammalle tunteiden tikapuita kiipeää sitä korkeammalta voi pudota. Silti aina voi muistaa ne hienot maisemat korkeuksista. Muista että alemmas et putoa kuin synnyitkään, ellet itse isielullesi kuoppaa kaiva.
Kun illalla käyt nukkumaan, muista että aamulla elämäsi esirippu nousee ja vain sinä olet lavalla, pääosassa, tee itsesi ylpeäksi. Tavoittele kuuta taivaalta, helmiä syvyyksistä. Ole onnellinen kourallisesta hiekkaa.
Yritän sanoa että olet surrut liian kauan ja on aika lopettaa. Ajatella asiat kerrankin läpi kunnolla itsensä kanssa ja todettava, että tämä peli ei vetele. Muutettava elämän laivan suunta tuuliajolta laineilla tanssivaksi. Hii-ohoi kippari! Lähimpään kahvilaan, puhu sielä ventovierille puuta heinää ja huomaat, että ihmisiä on uusiakin, kenties tapaat itsesikin uudelleen.
Kokenutkin taiteilija kaatuu joskus lavalla, sanat juuttuvat kurkkuun, kokenut rakennusmieskin lyö joskus sormeensa, se on lkaikki osa elämää ka opettaa. Mutta aina pitää ottaa vasara uudelleen käteen ja rakentaa. rakentaa oma elämä kivusta piittaamatta, on se sen verran kivaa. vaikkei siitä pilvilinnaa ikinä tulekaan. 😎
Totta puhut, totta puhut. Jälleenrakennus on mahdollinen ja miljoonat ovat selviytyneet vastaavanlaisista kokemuksista. Selviän siis minäkin, toivottavasti.
Kirjoittaminen on terapiaa, ajatusten muotoileminen ymmärrettävään muotoon vapauttaa energiaa. Sitähän varten nämä palstat ovat. Varsinaista kaunokirjallista muotoa tavoitteleville on omat fooruminsa, enkä oletakaan kenenkään huvikseen lukevan näin tylsää jatkokertomusta. Jos joskus kirjoitan runon, novellin tai vaikkapa romaanin, niin aion kyllä ponnistella vähän enemmän. Hyvällä tarinalla on kiinnostava alku, mielenkiintoinen juonen kehittely ja onnistunut loppu. Oikea elämä taas on aina enemmän tai vähemmän kaoottista.
Sen, mitä olen tänne kirjoittanut, olen tehnyt omaksi terapiakseni eikä kenenkään tarvitse näitä kirjoituksiani lukea, jos ja kun juoni on pitkästyttävä ja ennalta arvattava. Itsesääli lämmittää myös, ja palelevan on vain pakko etsiä lämpöä jostain. Totta kai itsesääli on vain pelastusrengas, joka heitetään pois kun opitaan uimaan kunnolla...ja totta myös, että maailma on täynnä ihmisiä ja kiitos kyllä, tapaan heitä päivittäin. Ja yritän parastani, joskus paremmalla, joskus huonommalla onnella. Ikävä kyllä en tällä hetkellä yllä tämän parempaan tulokseen, mutta aikaa myöten varmasti parannan käytöstäni ja kykenen antamaan muille enemmän.
Kaikilla on vaikeuksia ja maailma on täynnä menetystä ja surua. Meille tapahtuu tiettyjä asioita, koska vedämme niitä puoleemme. Jos säteilemme iloa ja valoa, kaikki haluavat olla ystäviämme. Jos epäonnistumme, ystävät ovat harvassa. Loppujen lopuksi kyse on mahdottoman suuresta haasteesta, kasvutehtävästä, jonka ytimessä on kysymys elämän tarkoituksesta, se suurin ja lopullinen mysteeri, jokä käy yli ihmisen ymmärryksen, mutta jota me kuitenkin loppujen lopuksi tavoittelemme.
Joten kiitos, ystäväni, palautteesta! Puhut oikeita asioita. Olen tosiaankin kaatunut sata kertaa, mutta satayksi kertaa on myös ylös noustu, joten kyllähän tämä matka sittenkin jatkuu. 😉
Mietinpä tässä vielä sitä kärsimyksen jalostavaa vaikutusta. Ehkä se on sittenkin todellista, vaikka sitä ei huomaa heti tuskissa kärvistellessään. Mietitäänpä vain ihan ajatuskokeena, millaista elämä olisi, jos emme kärsisi lainkaan. Sehän ei tietysti ole mahdollista, koska kaikenlainen kärsimys on olennainen osa inhimillistä elämää, mutta ajatuskokeita voi silti tehdä.
Jos ei olisi kärsimystä, ei olisi myötätuntoakaan. Vain nälkäinen tietää, mitä nälkä todella on. Vain vanki voi kertoa vankeudesta, ja sodassa ollut tietää, mitä totaalinen tuho tekee ihmiselle. Vain särkynyt voi tulla ehjäksi, sanoo Kahlil Gibran, ja saman tuskan kokeneet tietävät jotain siitä, miltä toisesta tuntuu, kun sydän särkyy. Ja siitä toipumisesta. Ei ole olemassa puhtaasti yksilöllisiä kokemuksia. Kokemukset ovat pohjimmiltaan kollektiivisia, koska me ihmiset muistutamme perusrakenteeltamme kovasti toisiamme.
Jos on olemassa kiirastuli, voi sellaisen kokea myös maan päällä. Aina ei tarvitse odottaa kuolemankaan yli. Mutta puhdas myötätunto kasvaa ehkä näistä kokemuksista - mutta ainoastaan, jos kykenemme voittamaan itsemme. Eli oman varjomme, vihan demonin.