Tervehdys.
Omasta erosta on nyt vuosi takana. Mitään yleispäteviä neuvoja en osaa sanoa, mutta tässä jotain ajatuksia.

Asioiden selvittely saattaa kestää jonkin aikaa, ja se on paikoitellen vaikeaa - hyväksy se: tee asioita ja järjestelyitä sitä mukaa ja siinä järjestyksessä kuin miten ne sujuvat. Harkitse tekojasi - varsinkin alkuun saattaisi olla helppo heittäytyä johonkin äkki-ihastumiseen, tai hillittömään raivonpurkaukseen eksää kohtaan, tai johonkin muuhun. Prosessoi rauhassa tunteita, siinä voivat lääkkeet auttaa, mutta myös kuuntelevat ystävät tai ammattiapu, kirjoittaminen, liikunta... katsele ja kokeile, mikä toimii sinulle.

Itse pidin asian alkuun hieman taka-alalla ajatuksissani, ja se onnistui sillä, että oli oikeastaan arki opeteltava uusiksi, plus sitten työt ja opiskelut - eli mielekäs tekeminen voi auttaa, mikä sitten sinulle onkaan sellaista. Jokin, mistä tulee hyvä mieli ja joka tukee minäkuvaa? Eniten kävin keskusteluja muutaman luottoihmisen kanssa, aina silloin kun oikein kävi kyrpäisemään, ja sen lisäksi kirjoitin asioita ylös, joko järjestelmällisesti tai ihan vain tajunnanvirralla: sai vähän päätä tyhjennettyä.

Itse en käyttänyt lääkkeitä, mitä nyt tupakointi alkoi uudelleen *tähän sellainen silmienpyörityskuva* ... kun joskus aiemmin on alkoholin kanssa ollut aika liukasta menoa, niin pidin selvät rajat sen suhteen nyt itselläni; tuollaisen puolen vuoden jälkeen varsinaisesta erilleen muuttamisesta sitten uskalsin ottaa tuopin-pari. Maistui hyvältä, mutta pakko ei ole juoda, edelleenkään.

Vielä semmoinen tuosta aikataulusta ja kestosta: ainakin itselläni tämä on mennyt jotenkin vaiheittain, tai tasanne kerrallaan. Alkuun tosiaan aika tavalla asiaa sivussa pitäen, sitten välillä eri tavoilla prosessoiden, eri vaiheisiin siirtyen. Välillä on sitten ollut hiljaisempaa kehitystä, mutta varmaan niitäkin vaiheita tarvitsee olla. Ja täytyy sanoa, että tämä ensimmäinen vuosipäivä varmaan jollain alitajuisella tasolla iski aika lujaa: vaikka tämä vuosi onkin oikeasti näin jälkeenpäin ajatellen ollut paitsi vaikea niin myös yllättävän palkitseva, niin kyllä tässä tuli viikon parin hiljainen hetki kuiden vaihteissa, kaamosmasennus keskelle kesää... Mutta siitäkin pääsee näemmä yli.

Eli aikaa, luottamusta itseesi, itsetutkiskelua, erilaisten käsittelytapojen kokeiluja jotta löydät itsellesi toimivat, mielekästä tekemistä, riittävästi lepoa, maltillisesti päihteiden kanssa, ... siinäpä ne varmaankin ne tähdellisimmät mitä osaan sanoa. Tsemppiä. Kirjoita vaikka tännekin, miten asiat etenevät.

Voimaa,
Yrmy

Hei!

Samassa jamassa ollaan. Hankalinta mulla tässä ainakin on se, että tunteet vaihtelee laidasta laitaan. Ne vaihtelee ikävästa ja surusta syvään vihaan. Missään välissä ei kuitenkaan tunnu iloiselta, esim. "hyvä että nyt, eikä viidentoista vuoden päästä".
Emme ole varmoja olemmeko eroamassa. Siltä se nyt kuitenkin näyttää. Mieheni sanoo, että olen ajanut hänet liian kauas, ja jos olisimme puhuneet kuukausi aikaisemmin, oli kaikki vielä korjattavissa. Lisäksi hän on ihastunut toiseen naiseen, joka minun mielestäni vain lisää sitä oloa, että tämä suhde ei ole hänelle se juttu.

Itse olen puhunut veljelleni, ystävilleni, ja onneksi eilen oli töistä vapaapäivä. Nyt kuitenkin koittaa keksiä koko ajan tekemistä. Onneksi tänään yhdeltä alkaa työvuoro, niin saa ajatukset hetkeksi jonnekkin muualle. Omasta mielestäni puhuminen ystäville on hyväksi, itse ainakin olen löytänyt paremmin syitä siihen, että miksi tilanteemme on tällainen kuin se on. Tiedän mitä itse voin tehdä asian korjaamiseksi, koska mieheni sanoi, että tässä on vielä iahn pieni mahdollisuus saada tämä toimimaan.
Puhun "meidän tilanteesta". Se ei kerro kellekkään mitään, joten voisin hiukan tarkentaa. Keskiviikkona mieheni olisi halunnut aloittaa kuukauden tauon. Itse en kuitenkaan ole siinä kunnossa henkisesti, että pääni kestäisi. Ehdotin siis, että yrittäisimme vielä, mutta niin, että nähtäisiin harvemmin. Otettaisiin hiukan etäisyyttä. Mieheni sanoi kuitenkin tarvitsevansa tilaa ja kertoi olevansa todella ahdistunut. Pääsimme sitten sellaiseen kompromissiin, että pari viikkoa nyt ollaan yhdessä, mutta kuitenkin vähemmän. Hengaillaan, niin sanotusti. Sitten pidetään se tauko. Omasta mielestäni nimittäin taukoa ei kannata aloittaa silloin, kun kaikki on ihan sekaisin.

Mieheni sanoi, ettei suhteemme ole hänen murheistaan suurin, vaan hänellä on kaikki asiat nyt niin sekaisin, että haluaa olla yksin. En kerro hänen muista huolistaan sen enempää, mutta noista murheista ainut mihin hän itse pystyy vaikuttamaan on meidän suhteemme. Siksi luulen, että meidän tilanteemme on nyt kärjistynyt tähän. Mieheni tulee tänään käymään. Ja me hengaillaan. Koitan saada sen siemenen itämään, mikä meillä vielä on.

Tämä saattaa kaikki vaikuttaa kovin positiiviselta ja siltä, että kaikki järjestyy, mutta se ei todellakaan tunnu siltä. Mieheni tuntuu menettäneen toivonsa. Hän on sanonut haluavansa yrittää, mutta ei jaksa. Luulen, että me tässä pitkitetään vaan sitä välttämätöntä. Voimia sulle, ja kirjoitellaan tässä, että millaset fiilikset. Itse olen ainakin aivan sekaisin, toivo paremmasta on vielä olemassa, mutta luulen, että kiinnostus yhteisestä tulevaisuudesta on kovin yksipuolista.

Kiitos yrmy ja hyrrä teidän vastauksista. Luulen että pahinta tässä erossa on se kun kaikki kuitenkin tapahtui niin äkkiä. Vain 2 päivää ennen kuin mieheni muutti niin hän sanoi välittävänsä minusta niin paljon ettei pysty eroamaan. Mutta viime aikoina ennen kun hän muutti niin hänen tunteensa ovat muuttuneet lähes joka päivä. Melkein joka toinen päivä on ollut poissaolevainen ja sanonut ettei tiedä mitä haluaa ja joka toinen päivä on sanonut ettei hän ole ikinä tosissaan halunnut erota.
Hänellä on siis joku kriisi itsensä kanssa. Ja varmasti tähän liittyy myös toinen nainen. Mutta ei niin hankalan ihmisen kanssa voi elää. Sen takia minun täytyy sopeutua eroon. Mutta kyllä se on todella rankkaa. Ei voi syödä, ei nukkua ilman lääkkeitä ja täytyy ponnistaa hirveästi että saa arki-askareet ja lasten hoitamiset hoidettu. Lapset ovat välillä saaneet syödä valmisaterioita kun en ole vain jaksanut tehdä ruokaa. Olen ollut baareissa koska muiden miesten kiinnostus saa minut ainakin vähän aikaa voimaan paremmin. Mutta mieheni haukkuu minua tästä ja pitää minua huonona äitinä. Olen kuitenkin lähtenyt vasta kun he ovat menneet nukkumaan - eikä he ole enää pieniä (vanhin on jo 17 v ja osaa hoitaa myös).
En kestäisi tätä kipua. Välillä toivon että löytäisin jonkun uuden ihastuksen niin että toipuisen tästä paremmin, mutta se on varmaan mahdotonta nyt kun olen näin sekaisin.

Moi
Ihan tuli kyyneleet silmiin kun luin sun viestin. Mieheni jätti minut ja meidän kaksi lasta kaksi päivää ennen joulua, täysin yllättäen. Oli viikkoa aikaisemmin sanonut vaan että hän ei enää halua tehdä työtä suhteemme eteen ja kolme viikkoa myöhemmin olimme jo lasten kanssa muuttaneet pois yhteisestä talostamme.

Sulla on rankka aika edessä. Itse olin niin masentunut etten pystynyt käymään kuukauteen töissä ja makasin vain ja itkin. Kolmeen kuukauteen en syönyt ja minunkin lapset saivat valmisaterioita hyvin usein.

Lääkäri kirjoitti minulle rauhoittavia että saisin nukuttua ja masennuslääkkeitä että voisin toimia ja kävin psykologilla juttelemassa, tavallaan se oli pariterapiaa mutta pari vain puuttui. Sitä voin suositella, sieltä saa paljon hyviä pointteja mitä ei itse ole miettinytkään.
Minua helpotti jutteleminen kavereiden kanssa ja kirjoittaminen. Kirjoitin Teemulle kirjeitä jotka joskus lähetin ja joskus vain säästin.

Tapasin muutaman kuukauden kuluttua miehen, joka tietenkin oli naimisissa, ja aloitimme suhteen ja rakastuin aivan täysin. Tällä hetkellä sekin on ohi ja olen vihdoin tajunnut että voi olla ihan hyvä tyyppi ilman miestäkin🙂 Kohteliaisuudet tuntuu kivalta ja onhan se kiva että on "joku" siinä vieressä. Ei kuitenkaan kannata heittäytyä täysillä mukaan ennen kun olet selvittänyt omat tunteesi.

Tämä on mielettömän hyvä paikka tulla tuulettamaan tunteita. Ne ketkä täällä kirjoittaa ovat käyneet itse läpi sen saman ja joskus on helpompi "jutella" ventovieraiden kanssa.

Sinun täytyy nyt yrittää keskittyä itseesi ja uskoa tulevaisuuteen vaikka tiedän että se tuntuu mahdottomalta. Itsekin ajattelin että en ikinä enää ole onnellinen mutta tällä hetkellä asiat ovat ihan hyvin. Ostin asunnon ja keskityn nyt täysillä lapsiini, olen parempi äiti kun olen yh.
Toivotan sinulle voimia, niitä tulet varmasti tarvitsemaan, mutta usko pois jonain päivänä se aurinko paistaa risukasaankin...🙂🌻

Hei!

Laitanpas minäkin jonkinlaisia ajatuksia. Olen ollut naimisissa 23v ja kesäkuun alussa vein eropaperit, siis harkinta-aika menossa. Oman asunnon olen hankkimassa. Minä olen se, joka eron on laittanut vireille ja siihen on omat syynsä, joista olen tänne joskus omana viestiketjuna kirjoittanut.

Välillä on pelkotiloja, mm. käyvätkö lapset minua sitten katsomassa (nuorin 18v). Ja aivan pohjaton väsymys vaivaa. Vihantunteita minulla ei ole, mutta voihan niitä sitten tulla kun omassa asunnossa olen, mutta omalla kohdalla en kuitenkaan usko. Tarvin omaa rauhaa ja turvaa. Minulla oikeastaan pohjaton väsymys on ainut elämää vaikeuttava asia.

Puhumista suosittelen. Itse olen puhunut todella paljon ja saanut paljon tukea. Puhu ystävillesi, sukulaisillesi ja avioeron kokeineille tutuille. Sieltä mitä todennäköisemmin saat kannustusta. Ainakin minun kohdalla kaikki ovat tukeneet minua, eikä kukaan ole antanut negatiivista palautetta.

Kun omaan asuntoon muutan, jotenkin täytyy saada elämään sisältöä. Tai minulle voi käydä väsymyksen kanssa, että makaan vaan sängyllä / nukun. Ero ei missään tapauksessa ole helppo, ei minullekaan vaikka eron vireille olen laittanut.

Toivon sinulle jaksamista ja aurinkoa elämään.

Hei Miia68 ja muut!

Omasta traumaattisesta erostani on jo aikaa, mutta juuri siksi voin kertoa miten sitä käsittelin ja edelleen ’työstän’. Mies jätti minut, 4 1/2 vuotiaan ja 8 kk:n ikäisen vauvan täysin yllättäen ja muutti heti toisen naisen kanssa yhteen; ’kuin pommina taivaalta’ tuli meidän eromme kaikille meidät tunteneille ja minulle🤕! Meiltä oli kuollut toinen lapsi, oma äitini sairasti muistinmenetystä, ja isäni oli juuri (1 1/2 kk aiemmin) kuollut yllättäen. -Ilmeisesti tämä ’koko sotku’ oli syynä, että olin tavallaan shokissa 2 vuotta; en pystynyt käsittelemään eroa ollenkaan vaan se jäi ’kaiken muun’ (eli surun ja arjen, jossa oli jotenkin jaksettava sekä omien lasten että välillä myös sairaan äidin kanssa ns. ’pakolliset’) alle. Vasta lähes 5 vuoden päästä tajusin, että eroakin pitäisi jotenkin ’työstää’; olin 4 päivän eroleirillä ja myöhemmin muutaman kuukauden ’erokurssilla’. Molemmista oli tosi paljon hyötyä eli sellaisille kannattaa hakeutua sitten kun itsellä on se tarve. Ihan itsekseen ei tule edes ajatelleeksi tai tajunneeksi tuntevansa monia tärkeitä asioita tai omia käyttäytymismalleja tm.

Itseäni on ’pitkässä erotyöskentelyssäni’ lohduttanut erään toimittajan sanominen siitä, miten hänen eroprosessinsa kesti 8 vuotta. Jotenkin se auttoi, että en ollut ainoa, en yksin sellainen, jolla se oli niin mielettömän vaikeaa. -Jokaisen kohdalla on varmaan hyvin yksilöllistä, miten tunteet tulevat (pettymys, suru, viha, ikävä, jne); erokurssin ’askelmissa’ käsitellään eri tunteita. Itse käsittelin paljon surua kurssin aikana, vihaa on ollut vaikeampi tuntea. Sitä on kyllä ollut😠; niinkin että ajatuksissa olen ’halunnut räjäyttää entisen mieheni talon’. Onneksi ajatukset ja tunteet saavat tulla ja mennä, tunteet ovat aina totta! Painajaisunissa käsittelin syvimpiä surun ja vihan tunteita (sain niiden kautta tiedon tunteitteni syvyydestä ja voimakkuudesta).

On hienoa, jos sinulla, Miia, on ystäviä joiden kanssa voit puhua erostasi ja siitä seuranneista tunteista. Puhu niin kauan ja paljon kuin puhututtaa, jos vain kuuntelijoita riittää. Itse en alkuun (shokin vuoksi) pystynyt puhumaan, joten ajan myötä tunteet hautautuivat ’kaiken muun alle’ ja niiden esille kaivaminen on ollut työlästä. Onneksi ne kyllä ajallaan ovat tulleet, mutta ’selviämiseen’ on mennyt mieletön aika ja vieläkään en ole ’selvinnyt kokonaan’. -Minäkin onneksi jonkin verran kirjoitin silloin alkuunkin. Sitten kun oli ’pimeintä’ en jaksanut edes kirjoittaa, mutta minulla kun ’kaikki’ ei johtunut erosta, en silloin edes tiennyt mitä milloinkin surin, itkin, raivosin tai miksi halusin kuolla (sitten ajallaan päätin korvata kuolematoiveet ’haluan elää’ -ajatuksilla, mikä auttoi minua sen pahan ’tavan’ muuttamisessa).

Ajan myötä löytänet tapoja olla ajattelematta koko asiaa, jos ja kun siihen pystyt, mutta ei sitä minusta pidä väkisin yrittää. Se tuntunee sitten ihmeeltä: että voi unohtaa edes hetkeksi ja hiljalleen pitemmiksi hetkiksi ja myöhemmin lähes kokonaan☺️. -Toki sellaisten ’juttujen’ tekeminen, mistä itse pidät tai tiedät pitäneesi (nythän et ehkä pidä mistään) saattavat viedä ajatukset pois erosta.

Kirjoitat, Miia, ’...minun täytyy sopeutua eroon. Mutta kyllä se on todella rankkaa. Ei voi syödä, ei nukkua ilman lääkkeitä ja täytyy ponnistaa hirveästi että saa arki-askareet ja lasten hoitamiset hoidettua.’ -Sellaistahan se on! Itse en ensin pystynyt olemaan edes kotona vaan olin ystäväperheessä lapsineni. En halunnut kertoa kenellekään... Vein lapsia hoitoon muille, kun tarvitsin aikaa itselleni. Myöhemmin sitten lasten isänsä luona olemiset olivat myös todella vaikeita minulle (kun tuntui siltä, että olin yhden lapsen sijasta menettänyt kolme!) vuosikausia.

Kannattaakin tehdä sellaista, mikä saa voimaan paremmin😉. Minä jopa opettelin käymään tanssipaikoilla ja tanssimaan eron seurauksena, vaikkakaan ensimmäiseen puoleen vuoteen en ajatellut koskaan tarvitsevani miestä mihinkään. Jotkut naiset jäävät ’miesvihaan’ loppuelämäkseen, mutta en usko sen olevan hyvä kenellekään. Tosin jotkut myös alkavat elää ’hyvin vapaamielistä’ elämää siitä kuitenkin kärsien. -Koin tanssipaikoilla olleeni ’löytöretkellä mieheen’; hyvin valaiseva ’retki’, vaikkakin aika surullinen kaikenkaikkiaan☹️. Tanssi, musiikki, ihmiset auttoivat minua; toivat myös esiin monia tunteita (koko tanssimusiikin sanojen moninaisuus!). Liikunta ja nauru olivat jossain vaiheessa riittävä syy mennä tanssipaikalle; tosin joskus pelkän musiikinkin oli riitettävä!

Onko sinun enää kuunneltava miestäsi😑❓? Minä jouduin juuri entisen miehen ’haukkumisten ym.’ vuoksi lopettmaan kaiken yhteyden häneen (kaikin tavoin on yrittänyt olla yhteyksissä, mutta minulla on oikeus olla hyväksymättä huonoa kohtelua!). Olet aivan hyvä äiti, vaikka menetkin baariin!

Joku lienee sanonut, että vain kivun kautta voi kasvaa. Se ei lohduttane pahimman kivun hetkellä, mutta ehkä joskus... Uudet ihastukset aikoinaan itselleni olivat ’suuria ihmeitä’; että voin vielä TUNTEA ihastusta, rakastumista jopa. Mutta niissä ehkä suurimpana oli oma tarve niihin tunteisiin, sillä ihastuin usein ’vääränlaisiin miehiin’. Tai sitten se juuri oli, mitä tarvitsin? Jotenkin siitä kaikesta (näin jälkikäteen minulle ihan päättömästäkin!) selvisin. -Ohjeena kuulin useammalta, ettei kahteen vuoteen eron jälkeen ollut hyvä ’sitoutua’ uudelleen. Minulla ei ollut siitä pelkoa oman moraalini ja miesten ’vapaamielisyyden’ ja sitoutumattomuushalun vuoksi. -Ne miehetkin varmaan näkivät ja tajusivat minun ’sekaisinoloni’. Baareissa lienee paljon ihmisiä, jotka ovat todella sekaisin. Onneksi sekin kuuluu elämään! -Elämä kolhii😟. -On tosi hienoa saada miesten huomiota osakseen, etenkin hylättynä naisena, vaikkakaan miesten huomio sinänsä ei minua naisena muuta mitenkään. Itsestäni sisältä hyvä tai paha oloni lähtee. Sen kanssa sitten voin ’tehdä hommia’ hiljalleen ’kasvaakseni tasapainoisemmaksi’ ihan eri tavalla kuin nuorena, olen kokenut.

Voimia ja uskoa auringonpaisteeseen pilvien takanakin! Miia, saat olla väsynyt, pettynyt, ja yleensäkin tuntea kaikkia tunteitasi! Sinulla ei ole kiire minnekään...vai onko?

🙂🌻Kuinka tänäaikana aletaankin puhumaan erosta mielestäni joskus liiankin löysin perustein. Toisen naama vaan kyllästyttää ja se on syy siinä.
Ei kai sitä kokoaikaa jaksa olla kiinnostava ja kiinnostava.
Toisaalta olen itse ajatellut kuinka tärkeää olisi yhdessä tai yksi käydä terapiassa ei vaan keskustelemassa vaan esim. harrastuksissa.
Käydä avioliitto leirillä tms. joista olen kuullut että ovat avioliitolle hyödyllisiä.

Itse purin pahaaoloani huutamalla (niinkuin metsäkansa joskus "kivikaudella") sekin helpottaa.
Tekeminen helpottaa, harrastukset, koira, kirjoittaminen, ystävät (joihin en ihan ensin itse turvautuisi ovat puolueellisia monet jne)
On hyvä hiljentyä esim. kirkko.
Uuteen suhteeseen tuskin kannattaa heti sännätä, en näe sitä järkevänä, se vaan sotkee entisestään tunne elämää jos sitä vielä onkaan.
Pitkä tai lyhyt suhde kun siihen on sännätty varauksetta jättää jälkensä ja on koettu, masennus on varma. Kamppailua tämä elämä on monessa muussakin asiassa niin tässäkin. Kaikesta selviää kunhan jaksaa ponnistella.🙂👍