Hei! Erostasi on vasta hetki, joten vielä ei ole syytä vajota epätoivoon. Mitä jos totuttelisit ensin elämään itseksesi? Olet vielä nuori, mihinkään ei ole kiirettä. Kaikenlaisia mukavia juttuja voi tehdä myös kavereiden kanssa ja siinä ohessa vaikka tutustua samanhenkisiin ihmisiin. Ehkä seurustelukumppanikin jossain vaiheessa löytyy, kun on sen aika.

Hei frc75.

Epätoivo ja pelko tuli kirjoituksestasi esiin. Musta tuntuu että kiirehdit kohti uutta parisuhdetta. Itse olen eronnut, jopa toista eroa työstän tai mietimme omissa asunnoissamme miten tämä harkinta-aika päättyy. Omat lapseni sain ensimmäisen aviomieheni kanssa. Itse olen nyt 43-vuotias ja jälkikasvuni on 21- ja 22-vuotta. Olin liittojen välissä vuosia yksin, toki seurustelin välillä. Uuteen liittoon lähdettiin ruusuisin ajatuksin ja niin rakastuneina. Miehellä myös kaksi lasta, nyt 12- ja 22-vuotta. Kahden perheen yhdistäminen yhdeksi on erittäin vaikeaa niin ettei ketään oirehtis. Meillä isommat sopeutui mutta monta kinaa ja isoakin riitaa miehen kanssa käytiin siitä että kohdeltiinko kaikkia aina tasapuolisesti. Tämä pienin ei ollut vielä ihan käynyt edes vanhempiensa eroa mielessään läpi ja sen läpikäynti kun alkoi, alkoi myös kapina melkein kaikkea kohtaan. Hän asui luonamme joka toinen viikko. Elämä meni vääntämiseksi minun ja miehen pojan välillä ja isäkään ei tilanteesta vähiten kärsinyt.

Halusin kertoa vähän taustaa omista kokemuksista ja niiden perusteella neuvon, älä missään nimessä pidä kiirettä. Jos se ihana nainen löytyy, pitäkää suhde omana ilman että sekoitatte lapsia siihen, mahdollisimman pitkään. Panosta täysillä lapsiin silloin kun luonasi on ja anna heille aikaa löytää paikkansa ja itsellesi myös.

Etsitään ne pienet ilot ja yllätytään suurista. 🙂🌻

Kiitos kommenteista, vaikkei niistä varsinaisesti parempi mieli tullutkaan.

Epätoivo ja pelko täyttävät todellakin sydämeni. Tällä hetkellä ajatus siitä, että panostaisin lapsiini täysillä tuntuu aikalailla utopialta. Minulla meni vuosia ennen kuin pystyin edes jollain tasolla kohtaamaan heidät, enkä ole ollenkaan varma, pystynkö koskaan rakastamaan heitä niin kuin isän kuuluisi. Yritin ennen eroa kovasti tsempata tässä, jotta perhe-elämä olisi toiminut, mutta jälkikäteen ajatellen tein tämän siksi, että pitää enkä siksi, että haluaisin.

Vaikka tiedän, että olen itse valintani tehnyt, en pysty päästämään irti ajatuksesta, että lasten takia oma elämäni jää/jäi elämättä.

Toivoisin elämääni jotain aivan muuta kuin lasten roudaamista harrastuksiinsa, legoilla rakentamista tai pyöräilemään opettamista. En jostain syystä nauti näistä asioista vaan haluaisin itse kokea kaikkea uutta, seikkailua ja jakaa nämä toisen aikuisen kanssa.

Mitään ikään tulee, aika harvasta suusta kuulee, että 40-vuotias on nuori 🙁

Juuri nuo uusioperheen vaikeudet ruokkivat entisestään epätoivoani ja pelkojani. Umpikuja sielläkin.

En tiedä, mitä pitäisi tehdä.

Kuulostaa ikävältä! Jos vuoroviikkosysteemi tuntuu sinusta ikävältä, niin voisitko neuvotella entisen vaimosi kanssa asiasta? Olisiko mahdollista, että hän haluaisikin huoltajuuden kokonaan itselleen ja sinä näkisit lapsia harvemmin? Joku varmaan tuomitsee tällaisen "epätasa-arvoisen" käytännön, mutta nämähän ovat kahden ihmisen välisiä sopimuksia. Lasten hyvinvointi on tietysti huomioitava, kun niitä on tullut hankkineeksi. Mitä uuteen parisuhteeseen tulee, niin saatat hyvinkin löytää kumppanin, jolla on samat intressit kuin sinulla. Kaikki naiset eivät halua lapsia, eikä kaikille puolison lapset ole ongelma. Katsele rauhassa ympärillesi, niin yritä nauttia elämästä niin hyvin kuin nykytilanteessa pystyt. 🙂👍

Kuule, nyt on kasvun paikka vihdoin ja viimein.

Olet aikuinen mies, olet isä.

Se on ensisijainen olomuotosi.

Nyt on turha vinkua ja pakoilla vastuuta. Lapsesi ovat ihan oikeita ihmisiä, älä aliarvio heidän tarpeitaan. Lapsi tarvitsee isän, vaikka tässä tapauksessa isä ei kertomasi mukaan tarvitse lasta. Siis kolmea lasta.

Et ole uhri, niin kuin elämäntarinassasi annoit ymmärtää olevasi.

.. ja jos ihan oikeasti tilanteesi on sinulle kestämätön, .. mene ja elä sitä haaveilemaasi vapautta, mutta tule kertomaan 20 vuoden päästä, mikä sitten elämässäsi on tärkeintä. Siinä vaiheessa ymmärrät kyllä, miten paljon olet menettänyt, kun et jaksanutkaan rakennella leegoilla joka toinen viikko vaan halusitkin Oman Elämän.

Hei,

@Opaque: Kiitos kannustuksesta, tulee tarpeeseen! 🙂

@Kartastrofiina: Kiitos viestistäsi ja kannanotostasi, vaikka se olikin aikalailla kärkäs ja arvosteleva. Arvostan kuitenkin, että ilmaisit mielipiteesi.

Yhteiskunnassamme näyttää vieläkin olevan valloillaan ajatus, että kasvaminen tarkoittaa perinteistä hanki-lapset-ja-asetu-alas -mentaliteettia. Monelle tämä toki varmaan sopii, enkä halua missään nimessä ottaa kantaa siihen, mikä on "oikein" tai "väärin" tässä suhteesa.

Minulle kasvu on ollut sitä, että olen tajunnut olevani itse oman elämäni keskiössä. En tarkoita, että olisin narsisti tai muutenkaan itsekeskeinen saati itsekäs ihminen. Olen vain ymmärtänyt sen, että jos jätän itseni viimeiseksi ja omat tarpeeni huomiotta, seuraa siitä pitemmän päälle synkkyyttä sekä itselleni että kaikille ihmisille ympärilläni.

En ole uhri, enkä näin sanonut. Kaikki elämäni asiat ovat omin valintojeni - tai pikemminkin tässä tapauksessa valitsemattomuuden seurausta.

En aliarvioi lasteni tarpeita, vaan pointtini on siinä, etten minää osaa tai oikeastaan tahdokaan olla heille isä. Olen 9 vuotta yrittänyt "kasvaa" isän muottiin siinä onnistumatta. En halua pakoilla vastuutani ja siksi olen vuoroviikkoisä tai siis yritän olla.

Syy, miksi olen tässä, on juuri tuo Kartastrofiinan mainitsema 20 vuotta. Minua pelottaa ajatus siitä, että tuon ajan jälkeen tajuan jotain suurta ja huomaan missanneeni elämäni ja ennen kaikkea tulevat vuoteni.

Mutta minua pelottaa myös se, että 20 vuoden jälkeen totean, että elin taas kerran jonkun toisen elämää ja että sitä suurta valaistusta ei tullutkaan. Tämä jälkimmäinen ajatus pelottaa minua tällä hetkellä huomattavasti enemmän.

Itse asiassa juuri tuon 20 vuoden takia kirjoitinkin.

Omat lapseni ovat nyt 20, 21 ja 23. Kun heidän isänsä lähti toteuttamaan omaa elämäänsä, olivat 5 kk, 1,6 v ja 3v. Jälkeen päin ajatellen selvisimme kaikesta keskenämme hyvin eikä maailma siihen avioeroon pysähtynyt.

Kuinkas siinä sitten kävi lasten ja isän suhteessa ? Nyt tiedän. Ehkä saat tästä jotain evästä omiin ratkaisuihisi.

Jokainen lapsi koki ihan henk.koht kriisin siinä rippikouluikäisenä. Jokainen kävi omalla tavallaan läpi hylätyksi tulemisen tunteen, oman luonteensa ja persoonansa tyyliin. Osasivat siis ihan itse ottaa kontaktin maailman tuuliin kadonneeseen isäänsä ja yrittivät hakea vastauksia.

Prosessia oli raskasta seurata, mutta siinä vaiheessa oli ihan selvää minulle, että se liittyy lasten oman kasvamisen prosessiin ja heidän on se pakko käydä läpi. Tuskin oli helppoa isällekään eikä tosiaan ollut !!!

Jokainen loi omanlaisen suhteensa sitten isäänsä, jonka löysivät. Ja oikeasti, lapset näkevät aika terävästi asioiden ytimeen. Tämä nimenomainen isä ei ole osannut käsitellä omaa osuuttaan tässä omien lastensa kasvuprosessissa eli nyt aikuisuuttaan elävien lasten mielestä on nyt siis täysin yhdentekevä heidän elämässään. Mutta on kuule ollut itkua ja surua ja suorastaan vihaa tässä vuosien varrella. Kaikki on käyty läpi ja apua haettu milloin mistäkin instanssista.

Vanhin lapsista, tytär, kertoi juuri odottavansa lasta ja että kertoo isälleen vasta, kun lapsi on maailmassa. Pyysin, että kerro nyt vaan jos suinkin pystyt...koska on niin ainutkertainen juttu. Sanoi, että ei sillä ole mitään merkitystä.

Aika rankkaa, vai mitä. Elämä on aika lyhyt ja pitää elää ihan vaan livenä. Valitettavasti.

Hei Kartastrofiina,

Kiitos kovasti viestistäsi ja elämänkokemuksesi jakamisesta! Arvostan.

Taustatietona vielä: En olisi halunnut avioeroa, mutten missään nimessä syytä ex-vaimoani erosta. Rakkauden puute, erilleen kasvaminen ja oma huono käytökseni (joka johtui siitä, että minulla oli paha olla perheessä ja parisutheessa) ajoivat omille teilleen.

Kiitos, kun kerroit asiat lastesi näkökulmasta. Toki olin tämän tiedostanut ajatuksen tasolla, mutta tietenkin tositarinoilla on toinen painoarvo.

Nyt minua kiinnostaisi suunnattomasti tietää ex-miehesi (tai siis itse asiassa kenen vaan miehen, joka on käynyt läpin saman) versio tarinasta: mitä hän tunsi ja kävi läpi mielessään sekä noiden 20 vuoden aikana että nyt.

Eroa tai eroamattomuutta selviteltäessä kävin läpi ajatuksia laidasta laitaan: muutto toiselle puolelle maailmaa ja uusi alku puhtaalta pöydältä, täysi huoltajuus tai kaikkea siltä väliltä. Sain kerättyä rohkeutta kohdata tilanne ja päädyin lopulta tähän vuoroviikkoasumiseen.

Joku tuossa aiemmin neuvoi, että kannattaisi oppia ensin olemaan yksin ennen kuin alkaa edes parisuhdetta miettiä. Tässä on perää, mutta eron myötä olen huomannut, että itse asiassa olen elänyt yksin ja yksinäisyydessä monta moninaista vuotta ja ettei yksin oleminen ole minulle ongelma. Vapaaviikkoinani olen iloinen ja täynnä energiaa. Toki kaipaan kovasti läheisyyttä, hellyttää ja seksiä, mutta olen oppinut tekemään ihan itsekseni asioista, joista pidän.

Ongelma on se, että mielialani alkaa synkistyä, kun vaihtopäivä lähenee. Ajatus siitä, että seuraavan viikon olen (kuvannollisesti) vangittuna kotiini ja että kaiken vapaa-aikani täyttävät velvollisuus kuulla lasten tarinoita leikeistä, paimentaa heitä arkiaskareissa, ja syyllinen tunne siitä, etten halua legoilla leikkiä tai pelata niitä iänikuisia noppapelejä. En vaan jostain syystä saa minkäänlaisia kiksejä noista asioista. En, vaikka kuinka olen yrittänyt katsoa asioita avoimin mielin.

Kaipaan aikuista keskusteluseuraa, itselleni haastavia asioita. Kaipaan sitä, että voin jonkun kanssa katsoa elokuvan ja keskustella siitä tai väitellä jostain tai edes riidellä ja sopia. Kotiaskareet eivät ole mikään ongelma - pakenen mielelläni hetkeksi laittamaan pyykkiä, imuroimaan tai siivoamaan lasten sotkuja.

Olen myös mielessäni miettinyt, että miten voisin välittää lapsilleni ajatuksen siitä, että jos ei tunne rakastavansa puolisoaan ihan 100% ja oikeasti haluavansa lapsia, ei niitä kannata hankkia. Tämän sanominen omille lapsille ei jostain kumman syystä ole ihan maailman helpoin tehtävä.

Olisin toivonut, että oma isäni, jonka koen olleen lopultakin aika samanlainen kuin minä, olisi tämän uskaltanut minulle aikoinaan kertoa.

Eli sellaista täällä, kiitos "kuuntelemisesta". 🙂

T. Frc.

Hei frc.

Hassua kyllä, pystyn samaistumaan tunteeseesi siitä miten lasten tekemiset eivät vain nappaa. Minulla ei itselläni ole lapsia, mutta haluan kyllä joku päivä omia. Uskon että omien lasten tekemiset sitten kiinnostavat, mutta muiden lapsista en välitä.

Kerrot, että haluaisit matkustella, katsoa elokuvia, tehdä aikuisten juttuja. Mikset tee niitä? Kun alat tehdä sitä, mistä itse eniten nautit, voit sitä kautta kohdata samanlaisia ihmisiä. Oletko matkustellut? Onko sinulla ystäviä? Eihän sinun tarvitse heti kärkeen mitään naista siihen löytää, aloita vaikka jonkun kaverin kanssa reissuilusta. Reissaa Suomessa, laajenna vähitellen, aja toiseen kaupunkiin elokuviin. Myös netistä keskustelu- ja deittipalstoilta voit löytää itsellesi seuraa, ota sieltä vaikka yhden illan leffaseura ja jos ei nappaa niin etsi uusi.

Olet ajatellut muuttaa toiselle puolelle maailmaa. Mikset muuttaisi? Et näkisi enää lapsiasi, mutta toisaalta et myöskään halua nähdä heitä. Hienoa, että olet kohdannut tilanteen ja päättänyt kantaa vastuusi, mutta nyt siirrät myös katkeruutesi oman elämäsi menettämisestä lapsillesi. En tiedä mikä olisi lasten kannalta parempi, isä joka on väen vängällä läsnä ja myöhemmin purkautuu, miten katui hetkiä heidän kanssaan, vaiko isä joka lähti, eli elämäänsä kuten halusi ja kantaa myöhemmin vastuun lasten vihan ja hylkäämisen tunteista.
Vaikutat fiksulta ihmiseltä ja uskon sinun ymmärtävän, että jos lähdet omaa elämää elämään, olet lapsillesi velkaa sen että olet heidän tavoitettavissaan, kerrot heille miksi et ole ollut paikalla, miksi lähdit ja hyväksyt heidän mahdollisen vihansa sinua kohtaan. Oletko valmis hyväksymään sen, että kasvettuaan lapset saattavat katkaista välinsä sinuun?

Toisaalta myös sinulla voisi olla enemmän annettavaa lapsillesi, jos menet oman mielesi mukaan. Matkustat ja tuot heille kuvia ja tarinoita muista maista, kerrot missä olet ollut, mitä olet nähnyt. Haluat jakaa sen kaiken toisen aikuisen kanssa, mutta voisit jakaa sitä myös lastesi kanssa. Mieti mitä muita omia kiinnostuksenkohteitasi voisit jakaa lastesi kanssa.
Joku päivä voit kertoa heille, että omia lapsia ei ole pakko hankkia jos ei tahdo ja puolisosta saa erota jos ei ole onnellinen, mutta ehkä tässä vaiheessa he ovat vielä turhan pieniä siihen. Se aika tulee kyllä.

Ymmärrän aloittajan tunteita, mutta en sitä mihin ratkaisuun hän on päätymässä. Sain aikoinaan lapsen. Minulla ei koskaan ollut vauvakuumetta, ei ennen eikä jälkeen. En nauttinut pikkulapsiajasta (paljon tylsää arkirutiinia, joka ei kiinnostanut) ja kun ero tuli, minusta oli ihanaa olla yksin joka toinen viikko ja levätä.

Mutta kun lapsi on minun ja minä olen hänet maailmaan saattanut ja häntä rakastan, olen velvoillinen hänestä huolehtimaan. En olisi voinut kuvitella jättäväni pientä ihmistä, jolle minä olen tärkeä. Lapsi kasvaa koko ajan ja hänestä tulee aina vain mielenkiintoisempi ihminen.

Mutta sanon suoraan, että sinulla on velvollisuutesi ja nyt on kasvamisen paikka lasten suhteen. Sinä voit odottaa, lapset eivät.

Aloittajalle

Suuri valaistus??? Kaipaatko munkkielämää? Haluat rinnallesi kumppanin jolla on mahdollisuus (rahaa??) ja halua (kenestäkään välittämättä?) kokea ja matkustella. Hänellä pitää varmaankin olla ominaisuutena tahdottomuus ja halu tehdä kaikki niin kuin sinä haluat. Onko lapsissasi mitään hyvää? Toivon todella, että käyt läpi jotain 40-kympin kriisiä, joka näkyy täydellisen itsekkyyden muodossa. Ehkä onkin parasta olla hetki yksinään ja nauttia täydellisestä vapaudestaan. Sanotaan, että lapselle riittää yksikin turvallinen, rakastava ja välittävä ihminen.