Pakko päästä avautumaan tästä asiasta tänne. Eli mieheni ja minä olemme olleet yhdessä jo yli 30 vuotta, Joista naimisissa 25 vuotta, mutta nyt tuntuu että suhteemme oli tässä, tai oikeastaan olen jo aika varma siitä. Minkäänlaista keskusteluyhteyttä ei meillä ole. Yleensä päivämme menee niin että yhden päivän riitelemme ja sitten on taas ehkä kaksi parempaa päivää jolloin kaikki pahat asiat mielessä mutta yritän olla riitelemättä ja sitten taas seuraavana päivänä riitelyä koko päivä, ja niin edelleen. Tätä on jatkunut jo 10 vuotta. Suhdettamme rasittaa erityisesti raha-asiat ja siitä useimmat ongelmamme pohjautuvatkin. Kaksi vuotta sitten sain diagnoosin todella vakavasta- usein kuolemaan johtavasta sairaudesta. Sairaudesta on olemassa kaksi muotoa, toiseen voi kuolla jo pahimmillaan parissa viikossa, toista voi hoitaa leikkauksella, mutta siitäkään ei koskaan parannu ja joutuu olemaan hoidoissa joka kuukausi, ottamaan paljon lääkkeitä, ja siinä on myös paljon liitännäissairauksia. Minulla on sairauden jälkimmäinen muoto. Tämän sairauden takia jäin töistä pois, mutta olen nyt vähitellen ehkä palaamassa työelämään, tosin entistä työtäni en voi enää tehdä sillä se olisi liian raskasta. Mieheltäni ei empatiaa heru minua kohtaan ollenkaan. Ainoa asia mitä hän miettii on raha. Kun minulle tehtiin sairaalassa leikkaus, ja sen jälkeen olin saanut keuhkoveritulpan ensimmäinen asia mitä mieheni sanoi -Kai sä palaat töihin kohta? Olin tuosta järkyttynyt, ja varsinkin kun sairauteni on niin vakava että en pystynyt edes töitä miettimään moneen kuukauteen. Tai olisin edes olettanut että mies olisi kysynyt vointiani, mutta ei. Teen kotona kaikki askareet. Pyykkään, teen ruuat, siivoan, hoidan eläimet, hoidan lapsen. Mies vaan ei tunnu arvostavan vaan sanoo vaan että enhän minä koskaan tee muuta kuin lepää kotona. Kerran suutuin niin paljon että lähdin talostamme viikoksi, ja yövyin siskollani. Tämän tein sen takia että huomaakohan nyt mies mitään kun tulee töistä ja ruoka ei olekaan valmiina pöydässä ja pyykit ja koti aivan sotkussa. -Ei huomannut. Mies aina vähättelee minua. Olen muutenkin hänelle katkera monesta asiasta esimerkiksi siitä että meillä on vain yksi lapsi. Tulen isosta perheestä ja itsekin olisin halunnut ainakin neljä lasta. Tämän ainoan lapseni sain vasta 37 vuotiaana, ja hän onkin minulle ainoa ilo elämässäni. Nyt olen siis jo yli 50-vuotias eikä lapsia varmaan enää edes voi tulla. Mies ei halunnut edes yhtäkään lasta mutta suostui tekemään yhden lapsen minun vuokseni. (Tuolloin sentään hän välitti minusta vielä tuon verran) Sekin on minusta outoa, että kun seurustelimme mieskin halusi useamman lapsen, enkä edes olisi koskaan mennyt hänen kanssaan yhteen jos olisin tiennyt että hän ei lapsia halua. Kun menimme naimisiin ja aikaa kului, ja kyselin lapsista, mies vaan sanoi -Odotetaan vielä jonkin aikaa. Kunnes olikin mennyt jo 10 vuotta, ja sitten vasta mies suostui. Raskaaksi tuleminen olikin vaikeaa 37 vuotiaana. Tuntuu että ihan kuin mies olisi vain vedättänyt ja viivytellyt että minä vanhentuisin ja raskaaksi tuleminen olisi vaikeampaa. On raskasta kun näen toisia perheitä joissa on useampi lapsi ja omat unelmat sellaisesta on murskana. Kaikken pahinta on myös se että mies jatkuvasti tekee tyttärelleni selväksi että hän ei ollut hänen kohdaltaan toivottu. Mies huutaa, henkisesti pahoinpitelee minua ja tytärtäni joka päivä. Ero on ollut mielessä jo 10 vuotta, mutta olen yrittänyt vain kestää ja korjata tilanteen. Mutta vaikeaa se on kun miehellä ei ole halua korjata mitään, hänkin haluaa erota. Hän ei ymmärrä että asiat ei vain mene niin että hän haukkuu ja syyttelet minua, ja sitten kohta puhuu taas muita asioita ilman että mitään olisi tapahtunut. Tytärkin sanoo että hän toivoisi mieheni ja minun eroavan, koska riitelemme kirjaimellisesti aina. En halua enää korjata edes asioita eikä niitä pysty edes korjaamaan. On niin monta asiaa mitä olen mieheni takia menettänyt. Olen lopullisen päätökseni erosta jo tehnyt.