Heippa! En tiedä onko tästä apua vuodattaa omaa pahaa oloa täällä, mutta oon valmis kokeilemaan kaikkea josta voi vähänkään apua olla. Tilanne on siis se että ollaan oltu avomiehen kanssa lähes 11 vuotta yhdessä. Alettiin seurustella teini-ikäisinä, minä olin 15 ja mies 16. Molemmat ollaan toistemme ensimmäisiä seurustelukumppaneita. Suhde on ollu vaarassa ajautua karille pariin otteeseen aiemminkin, mutta niistä ollaan selvitty. Mutta koko suhteen ajan meillä on ollu ongelmana se ettei olla kumpikaan osattu oikein puhua ja avautua toisillemme. Myöskään seksielämä ei ole sujunut, satunnaisesti on menny paremmin sillä saralla, mutta useimmiten ei. Suhde on pysynyt koko ajan aika lailla samanlaisena, ei olla edetty mihinkään (asutaan edelleen vuokralla, ei oo lapsia tai naimisiin menty). Kuitenkin ollaan rakastettu toisiamme ja ajateltu että ollaan yhdessä elämämme loppuun saakka. Tai ainakin minä oon ajatellu niin, vaikka vuosien varrella olen joskus asiaa epäillytkin.
Noh, tasan kaksi viikkoa sitten mieheni vihdoin avautui ja sanoi että haluaa erota. Minulle asia tuli täysin yllätyksenä. Vaikka ei kyllä olis pitäny, nyt kun jälkeenpäin mietin asiaa niin tämä on tehnyt tuloaan jo kauan, jotenki oon vaan onnistunu ummistamaan silmäni siltä. Viime kesänä mies mainitsi eron ensimmäisen kerran, mutta kun kysyin asiasta silloin niin mieheni sanoi että ei halua erota, olisi kuulemma jo ajat sitten halunnut mennä naimisiin ja tehdä lapsia. Minä en ollut silloin valmis siihen, mutta yhdessä halusin kuitenkin jatkaa. Viime kesästä lähtien kun mieheni asiasta mainitsi (aiemmin ei oo ollu hajuakaan että miehellä ollut halua mennä naimisiin tai perustaa perhettä), aloin asiaa kypsytellä mielessäni ja pikkuhiljaa aloin jopa toivoa kosintaa ja vauvakuumekin alkoi tehdä tuloa. Mutta sitten kävikin niin että mies ilmoittikin että haluaa kokeilla jotain muuta, olla sinkkuna eika olla kenellekään tilivelvollinen. Ei kuulemma tällä hetkellä voisi kuvitellakaan naimisiinmenoa ja lapsia. Ei kuulemma enää halua minua seksuaalisessa mielessä, tunteet ovat muuttuneet kaverillisiksi. Ihmekös tuo kun ollaan eletty ainakin viimeiset 6 kk niin kuin oltais kämppiksiä.
Pitkiä taukoja seksin suhteen on ollu tässä vuosien varrella useampiakin. Kun se alkuajan kipinä katosi suhteesta, ei kumpikaan oikein osannut pitää kiinnostusta yllä. Mies kyllä yritti jonkin verran, mutta minä annoin useimmiten pakit. Jossain vaiheessa mies sitten lakkasi yrittämästä. Syytin e-pillereitä haluttomuudestani, ja ehkä ne jonkin verran siihen vaikuttivatkin, mutta enemmän vika oli ehkä siinä että olisin kaivannut seksielämään jonkinlaista vaihtelua, jotenkin touhu kävi yksitoikkoiseksi. Emme ole koskaan puhuneet siitä mistä toinen tykkää ja mistä ei. Toinen syy on varmaankin siinä, että olen aika epävarma itsestäni ja omasta vartalostani. Tätäkään en ole saanut miehelleni sanottua ennen kuin nyt. Kaduttaa nyt jälkeenpäin kun olen asian tajunnut, että kuinka pahalta miehestäni on täytynyt tuntua jatkuva torjutuksi tuleminen. Itsekin koin saman pari kertaa viime kevään aikana, ja pahaltahan se tuntui.
Nyt minusta tuntuu että matto on vedetty jalkojen alta ja pohja elämältä kadonnut. Miehellä on oma yritys ja talo odottamassa, jonne meillä on ollut tulevaisuudessa tarkoitus muuttaa. Siihen ajatukseen olen kasvanut jo yli 10 vuotta, joten nyt tuntuu että minulta ollaan viemässä kaikki. Työsopimus nykyisessä työpaikassa loppuu toukokuun lopussa, eikä minulla ole hajuakaan mitä seuraavaksi. Kämppää ei ole vara yksin pitää, etenkään jos joudun työttömäksi.
Minulla olisi niin kova halu jatkaa yhdessä, ja mitä enemmän asiaa mietin niin sitä varmempi olen että haluan jakaa elämäni juuri mieheni kanssa. Vaikkakin hän on satuttanut minua nyt enemmän kuin kukaan koskaan, tiedän ettei hän sitä tahallaan tee. Hän on hyväsydämisin, hellin ja jaloin mies jonka olen koskaan tavannut. Rakastan häntä ihan mielettömästi ja haluan saada tämän suhteen toimimaan, vihdoinkin kun ollaan opittu asioista puhumaan. Uskon että seksielämän ongelmatkin olisi ratkenneet jos vaan oltais asioista puhuttu. Turhaahan se on katua jälkeenpäin, mutta en ole vaan osannut arvostaa sitä mitä minulla on ennen kuin sen menettää. Toista on tullut pidettyä itsestäänselvyytenä. Tosin ollaan molemmat syyllistytty samoihin virheisiin.
Tuntuu vaan niin epätoivoiselta kun rakastaa toista niin paljon ja haluaa olla yhdessä, mutta toinen osapuoli ei vastaa tunteisiin, tuntuu antaneen periksi ja haluaa jatkaa erillään. Vielä asutaan toistaiseksi saman katon alla. Lähtöä mies on tehnyt useampaan kertaan, mutta jäänyt vielä toistaiseksi varmaankin siitä syystä kun huomaa että oon niin rikki tästä. Ikävöin miestäni hullun lailla. Vaikka yöt edelleen nukutaan samassa sängyssä, hän ei kuitenkaan ole oikeasti enää siinä. Läsnä.
Nuorihan minä vielä olen, 27 täytän tänä vuonna. Mutta tällä hetkellä tuntuu että elämä oli tässä, edessä ei ole kuin elämä katkerana ja yksinäisenä. Jos tästä joskus yli pääsen niin uuden (sopivan) miehen löytäminen tuntuu niin mahdottomalta ajatukselta, kun en ole mikään innokas käymään baareissa ja muutenkin viihdyn enemmän kotona. Ei ne miehet kotiovelle tupsahda. Halu asettua aloilleen ja perustaa perhe on kuitenkin niin kova. Mutta nyt en voi edes kuvitella perustavani perhettä kenenkään muun miehen kanssa. Edelleen elättelen toivoa että mies tahtoo jatkaa yhdessä, mutta järki sanoo jotain aivan muuta.
Kaksi viikkoa oon tämän asian takia valvonu öitä, itkenyt enemmän ku koskaan, eikä oikeen ruokakaan maistu. Paino tippui 1,5 kg reilussa viikossa, ennestäänkin olen todella hoikka. Töissä olen edelleen sinnitellyt, ensimmäiset päivät oli tuskaa ja piti käydä vessassa vähän väliä kokoamassa itsensä. Mutta nut olen asiasta muutamalle ystävälle puhunut ja yhdelle työkaverille asiasta sanonut, niin olo on vähän parempi. Mutta edelleen tuntuu se kauhea möykky rinnassa ja mieliala saattaa yhtäkkiä vajota. Yksin oleminen on kaikista pahinta, alkaa ahdistaa, pelottaa ja surettaa.. Olo tuntuu niin epätoivoiselta että selviääkö tästä koskaan…
Nyt ilmoitti mies että on varma eropäätöksestään. Ei osannut perustella sen kummemmin miksi ei enää halua yrittää, sanoi vaan että on liian myöhäistä. Haluaa kokeilla olla omillaan ja kokea sen ettei ole kenellekään tilivelvollinen, kun ei ole sitä saanut koskaan kokea. Ja vaikka halutaan tulevaisuudelta ja parisuhteelta samoja asioita, ei halua enää yhteistä tulevaisuutta minun kanssa... Sanoi että löydän vielä jonkun sopivamman miehen minulle, joka osaa minua arvostaa enemmän. Minä en halua muita miehiä, minulla oli juuri sellainen mies jonka haluan! Miten oon onnistunu ryssimään tämän homman niin totaalisesti?
Aluksi oli olo täysin musertunut, nyt on niin tyhjä olo. Miten tästä osaa jatkaa eteenpäin? Ajatus siitä että joudun jäämään yhteiseen asuntoomme, jossa kaikki muistuttaa miehestäni, ahdistaa. Asun melko pienellä paikkakunnalla, joten uuden asunnon löytyminen ei ole niin helppoa. Omistusasunto löytyisi varmaan jos taloudellinen tilanne olisi turvattu, mutta jos työt loppuvat toukokuussa niin ei siinä paljon asuntolainaa lyhennetä..
Hei Broken.
Voi tuntua siltä että elämä kaatuu, ja mielessä pyörivä ajatusten sekamelska vahvistaa sitä tunnetta, mutta tosiasia on se, että elämäsi jatkuu huomennakin. Paras tapa toimia on että selvität mikä on varsinainen syy suhteen loppumiselle, eli ei mikään selitys, vaan oikea ongelma, jonka myötä voit sen myös ratkaista tulevaisuuttasi varten.
Kirjoitat että ero tuli yllätyksenä, mutta jos oikein rehellisesti katsot asiaa, niin voit ehkä huomata että olet koko ajan ollut tietoinen siitä ettei suhteessa ole ollut sitä läheisyyttä mitä te molemmat alunperin toivoitte, vaikka ehkä oletkin vältellyt sen näkemistä. Mistä tämä läheisyyden puute johtuu? Sieltä löytyy varsinainen ongelma, suhteen loppuminen on seuraus siitä. Olen lukenut erästä kirjaa nimeltä "Särkyneiden sydänten aktiivityökirja", ja sen avulla ymmärsin itse parisuhteita ja rakkautta, sekä myös itseäni, erittäin syvällä tasolla, ja olen varma että siitä olisi myös sinulle hyötyä.
Neuvoni on että laita aikaa itseesi ja varsinkin mielen ja ajatusten selkeyttämiseen, muut asiat ovat toissijaisia (sitä ne ovat oikeastaan olleet koko ajan, emme yleensä vain tajua sitä) ja yritä kuunnella itseäsi. Hyvä siitä vielä tulee, jos itse sen teet hyväksi. Tsemppiä sinulle.
Ero on kuin pieni kuolema. Se vie aluksi maan jalkojen alta ja pelkkä ajatuskin elämän jatkumisesta ilman toista rinnalla tuntuu mahdottomalta vaihtoehdolta. Mutta niin pahalta, kuin sinusta tällä hetkellä tuntuukin, tulet selviytymään ja jatkamaan elämääsi. Murenin itse oman kymmenen vuotta kestäneen parisuhteeni kariuduttua ja olin tuolloin varma, etten kykene eheytymään koskaan, mutta toisin kävi.
Aikaa se otti, mutta totesin ajan kuluessa, että pärjään mainiosti. Huomasin myös sen, ettei meitä todellisuudessa oltu tarkoitettu toisillemme. Liian moni asia hiersi välejämme, joita ei edes keskustelemalla saatu ratkaistua.
Komppaan siinä edellistä kirjoittajaa, että ennusmerkit olivat sinun tapauksessasi olemassa, kommunikaation puute ja ehkä myös kieltäytyminen näkemästä suhteenne todellista tilaa, sai sinut turvautumaan ajatukseen, että kyllä tämä tästä.
Vaikkei tällä hetkellä siltä tunnukkaan, elämä tulee jatkumaan. Kuulostaa puhkikalutulta kliseeltä, mutta pitää kuitenkin paikkansa.
Kiitos kannustavista vastauksista. Edelleen on olo surullinen, toisinaan tuntuu että olen uppoamassa niin syvään suohon etten tiedä jaksanko sieltä enää nousta. Mutta viime päivinä olen myös kokenut pieniä valonpilkahduksia, ja ajatellut jopa että ehkä tästä on seurannut jotain hyvääkin. Itsetuntemus on lisääntynyt kun olen miettinyt miksi näin kävi ja mitkä tekijät siihen vaikutti. Aloin kirjata asioita ylös, olen herännyt jopa keskellä yötä kirjoittamaan ajatuksia paperille. Se on auttanut minua työstämään tätä asiaa eteenpäin. Luin myös vanhaa päiväkirjaa yksi ilta, ja silloin tajusin että minun osaltani avoimuuden puute on voinut johtua heikosta itsetunnosta. Minulla on aina ollut kova tarve miellyttää muita ja paljon olen tuhlannut aikaa sen murehtimiseen, mitä muut ihmiset minusta ajattelevat. Olen pitänyt itseäni mitättömänä ihmisenä, hävennyt omaa vartaloa ja pelännyt näyttää omia heikkouksia. Pelännyt sitä että jos näytän miehelleni ja ystävilleni todellisen minäni, he eivät enää minusta välitä. Aina olen sen tiennyt että minulla on heikko itsetunto, mutta en ole aiemmin sitä tajunnut, kuinka laajasti ja elämän eri osa-alueisiin se on vaikuttanut. Niin monelta murheelta olisin voinut säästyä, jos olisin aiemmin tajunnut mistä se vuosia kestänyt paha olo johtuu... Vielä on tämä asioiden työstäminen kesken, mutta tällaisiin ajatuksiin olen tässä vaiheessa päätynyt.
Voi, mullakin jonkin asteen ero edessä. Eroa on tehty useita vuosia, välillä asuttu taas yhdessä, välillä muutettu erilleen. Nyt olen lähdössä ja toivottavasti täm on lopullista, vaikka se tuntuukin hirvittävältä ajatukselta. En vain enää jaksa. Olen lopussa. Kaiken suhteen. Niin paljon asioita jotka hiertävät välejämme. On yritetty pariuhdeterapiaa, on puhuttu... Jotenkin olemme henkisesti jo liian kaukana toisistamme. Olen äärimmäisen masentunut juuri nyt, vain odotan, että mies saa asunnon ja pääsen lähtemään. Kuukausi vielä... Tää on aivan sanoinkuvaamattoman vaikeaa. Väliin tuntuu etten olisi enää edes elossa, olen kuin haamu joka tallustelee täällä ilman päämäärää. Olen sairauslomalla mm, masennuksen vuoksi, kuntoutustuella siis. En jaksa pitää yllä ihmissuhteita, on vain käynyt niin ettei minulla ole enää ketään tällä paikkakunnalla. En edes pysty kirjoittamaan tätä tuska... Ahdistaa niin. Sori purkaus.