Pakko johonkin purkaa tätä asiaa.
Oltu mieheni kanssa yhdessä 7v, noista yhdessä asuttu 6v.

Ensimmäinen välirikko oli 1v kohdalla kun yhteen muuttamien tuli ajanakohtaiseksi, ja mieheni koki, ettei kuitenkaan ole valmis niin vakavaan suhteeseen. Seurasi vuorokaudauden ero, kunnes mies ilmestyi katuvana oveni taakse ja tajusi tehneensä maailman suurimman virheen. Pyysi saada tulla takaisin, ja pian muutime yhteen.

Tästä kului reilu vuoden verran, kun sain selville, että mieheni pettänyt minua melko pian yhteenmuuton jälkeen. Eli kun sain tietää asiasta, oli tapahtuneesta kulunut jo melkein vuosi. Ei kieltänyt, katui. Sanoi sen olleen kertajuttu kaameassa kännissä baari illan päätteeksi. (tiedän neidin jonka kanssa asiat tapahtui, joten asia oli todellakin vain kertaluontoinen , olen jutellut myös hänen kanssaan).
Ei ollut saanut asiaa minulle myönnettyä (en toki osannut mitään epäilläkkään) mutta koki siitä huonoa omaatuntoa, eikä itsekkään voinut ymmärtää miksi tehnyt niin. Ei kuitnekaan halunnut meidän juttua tuhota, joten siksi ei kai saanut asiaa kerrottua, vaikka katui asiaa päivittäin.
Otin muutaman päivän irtaantumisen ja mietin asioita. Tässä vaiheesa, n.2,5v yhdessäolon jälkeen, olin juuri ostanut oman asunnon. Ei yhteistä, koska mieheni mielestä oli liian aikaista tälle. Minulle oli tärkeää saada oma asunto, ei vuokra-asutoa, joten sovimme järjestelyt niin, että minä ostan ja mies on ikääkuin vuokralla. Eli maksaa oman osuutensa kaikista menoista, myös lyhennyksestä.
Muutaman päivän mietittyäni päädyin antamaan anteeksi. Tai ainakin yrittämään. Tunsin itseni tyhmäksi ja sinisilmäiseksi jo tässä vaiheessa, mutta jostain syystä rakkaus tuota miestäni kohtaan ollut järjettömän suuri ja voimakas. Ketää edellisiäni kohtaan en ole tuntenut yhtä voimakkaita tunteita, vaikka tärkeitä ihmisiä ovatkin olleet.
Toki anteeksi antamiseen vaikutti myös se, että pettämisestä kuultuani lähdimme sopivasti tyttöjen kanssa laivareissulle, missä maksoin potut pottuina. Ei ollut tarkoitukseni, mutta näin kävi. Tätä en ole ikinä miehelleni kertonut.

Niimpä muutimme ”omaan” asuntoomme. Päätimme selvitä kaikesta, koska selvisimme pettämisestäkin. Muutama vuosi kuluikin melko rauhallisesti ja mukavasti, toki muutama suurempi riitä esim. minun mustasukkaisesta luonteestani johtuen, ja toisaalta mieheni kyvyttömyydestä puhua asioista. Hänen kun oli aina helpompi räjähtää kaikista henkseleistä ja poistua paikalta kun puhua vaikeista asioista.

Koko yhdessäoloaikamme olen ollut tietoinen, että miehelläni on selvittämättömiä asioita, koulukiusaamista ja epäonnistuneita suhteita (nainen pettänyt jättänyt yms yms). Mutta hän on aina ollut ikäänkuin kuorensa sisässä näistä asioita,minulla esimerkiksi oli hänestä pitkään ”naistenmies” kuva ennekuinopin hänet kunnolla tuntemaan. ja huomasin, etytä esimerkiksi suurta itseluottamusta puhkuva komea naistennaurattaja ei itseasiassa omannut juuri minkäänlaista itsetuntoa.
Olen kehottanut häntä vuosien varrella menemään ammatiilaiselle puhumaan asioistaan, mutta on kuulemma yrittänyt, mutta sieltä työnnetään vaan nappia naamaan.

Noh, suhteeseen palataksemme. Minulla alkoi pikkuhiljaa suhteen edetessä (yhdessä 5-6v tässä vaihessa) tulemaan halua kehittää suhdetta eteenpäin. Tähän luonnollisesti kuuluisi ehkä se yhteinen omistuasunto, kihlat, mahdollisesti avioliitto ja perhe. Mies ei kuitenkaan ollut halukas etenemään, tai oikeastaan kuittasi asian aina, että onko ne nyt just heti kaikki tapahduttava. Lopulta keskutseltu eteni sille tasolle, että hän ei edee ollut varma haluaako koskaan lapsia, tai onko ylipäätään kykenevä isäksi koska tuntee itsensäkin vielä keskenkasvuiseksi ja toisaalta ne selvittämättömät asiat painaa takaraivossa niin paljon, ettei tiedä pystyykö ottamaan vastuuta mahdollisesta lapsesta.

Näitä asioita pyöriteltiin varmaan vuosi. periaatteessa kaikki hyvin. Tehtiin paljon asioita yhdessä, ei juuri tapeltu, seksiä oli runsaasti, arki pyöri. Silit minulla koko ajna takaraivossa että tässäkö tämä nyt sitten oli, suhde ei enää tule etenemään. Silti rakastin suunnattomasti.
Saman vuoden aikana huomasin, että miestä vaivaa joku asia. Välillä ajattelinsen johtuvan minusta, välillä työ stressistä, välillä en todellakaan tiennyt mistä. Hän yritti sitä selvästi peitellä, mutta 7 vuodessa toisen oppii tuntemaan.

Tuli kesäloma. Touhuttiin, tehtiin. Oli kivaa, oli seksiä, oli rakkautta. Silti molemmat tiesi, että jokin nyt mättää. Lopulta saimme mitättömästä asiasta alkaneen riidan päätteeksi sanaiset arkkumme auki. Minä vuodatin omat asiani, pelkoni ettei suhde ikinä etene, toisaalta myös miehen kummalinen käytös, onko jotain taas tapahtunut?
Mies rupesi puhumaan. ensimmäisen kerran tämän suhteen aikana kunnolla, perusteellisesti. Hän on välillä raottanut ennekin mielensä juoksua, mutta sulkenut sen pian muutaman lauseen jälkeen. Mutta nyt mies puhui.
Kertoi rakastavansa, mutta tuntee olevansa koko ajan todella ahdistunut, niin henkisesti kuin fyysisesti. Ei osaa selittää miksi, koska meidän suhde ei hänen mielestään voisi olla parempi. Minä en voisi olla parempi. Eikä hän halua ketään muuta. Mutta hänen on huono olla, ja tuntuu että pää räjähtää. Oli spekuloinut jo pitkään, että voiko olla niin, että jotkut ihmiset on vaan luotuja olemaan yksin, ettei vain pysty olemaan parisuhteessa, vai onko kaikki tämä ahdistus vain hänen omassa päässään, eli onko ne kaikkia maton alle lakaistut asiat elämänvarrelta nyt tursuamassa väkisin esille.
Hän ei ollut osannut aikasemmin puhua asiasta, koska koki, että ei ole minun asiani kuunnella hänen hullun päänsä ja ajatustensa sisältöä.
Puhuimme pitkään, eri asioista, ajatuksista, aikasemmista ongelmistamme ja nykyisistä. Mieheni mielenterveyden tilaa lähes kaikkiin ongelmiimme peilaten.
Esimerkiksi hän ei ollut halukas lapsiin sen vuoksi, että pelkäsi oman päänsä ”terveyttä”, eli jos lapsi huutaa kurkku suorana ja minä perässä niin hän pelkää todella ”flippaavansa” ja hän ei halua tällaista riskiä ja kohtaloa minulle aiheuttaa. Keskustellessamme hän todella ymmärsi, että hänellä on aivan liikaa selvittämättömiä asioita, ja nyt hän oli halukas keskustelemaan asioista ammattilaisen kanssa ja aloittaa päänsä ja asioidensa selvittämisen.
Aluksi sovimme, että katsomme, josko terpautista olisi apua ja pystyisimme suhdetta jatkamaan. Ei mennyt kuin pari päivää, huomasin miehen olevan taas ahdistunut. Itku kurkussa hän sanoie, että edelleen ahdistaa. Hän kuulemma kokee, että vienyt minulta 7 vuotta koska ei ole voinut/ pystynyt suhteessa etenemään ,vaikka tietää että minä haluaisin. Ei kuulemma voi viedä toista 7 vuotta selvitellessään päätään. keskustelimme lisää. En vain ollut valmis päästämään irti. Eikä ollut mieskään, mutta molemmat totesimme saman. Ei tämä näinkään voi jatkua. Päädyimme eroon. Mutta koska päästämisen tuska oli niin kamala, päädyimme kuitenkin, että yritämme hommaa vielä ns. tauon kautta. Muutamme erilleen, mietimme molemmat tahollamme 1-2kk ajatuksiamme toistemme ja tulevaisuutemme suhteen.

Tästä päätöksestä on nyt n. kuukausi. Mies muuttaa omaan asuntoon vasta muutaman viikon päästä. Tämän ajan ollut vanhemmillaan, käynyt viikoittain hakemassa kuitenkni vaatteitaan yms.
Olemme jutellet paljon. Tuntemuksista, voinnista. Molemmat on ihan tohjona. kumpikaan ei muista suhteen huonoja asioita. Silti intämme toisillemme, että näin tämä on tehtävä, koska edelliseen tapaan emme voi jatkaa. Molemmat ovat halukkaita tauko ajatukseen, nimeomaan sillä ajatuksella, että elämme arkea yksinämme, omissa asunnoissamme ja selvitämme ajatuksiamme.
Lähinnä mies haluaa selvitellä päätään, aloitti säännölliset terapeutilla käynnit päätöksemme jälkeen. On sovittu pelisäännöistä, tauon aikana ei ole tarkoitus säätää muiden kanssa. Tai jos jotain tämmöistä on, toiselle reilunmeinigin nimissä asiasta ilmoitetaan, eli kumpaakaan ei jätetä ”riippumaan” suhteeseen jos toinen selvästi jo menossa toiseen suuntaan. Kumpikaan (ei ainakaan myönnä) haluavansa ketään muuta. Molemmillä on ikävä. Jos kuuntelisi vain sydäntään, olisimme palanneet yhteen jo moneen kertaan. Mutta kun nyt pitäisi kuunnella sitä järkeä. Kai.

Tilanne on sekava, aivan kamala. Vuoroin vihaan miestäni, kunnes taas itken sydämeni hajalle kun vaan niin kovasti rakastaa ja ikävöi. Kavereita ja perhettä minulla on paljon, kuuntelijoita ja tukiverkkoa ympärillä.Onneksi, aina on joku joka jaksaa kuunnella tätä yli kuukauden kestänyttä jankutusta.
Toki nyt on välivaihe, mihin jotenkin tottunut. ja toki tuudittautuu siihen että nyt sen toisen vielä näkee viikoittain kun käy jotain kamojaan hakemassa. Mutta kohta mies muuttaa pois, ja ainakin toistaseksi ollaan sovittu ,että yritettäsiini olla pitämättä yhteyttä ainakin kuukauden päivät, jotta ajatus oikeasti selvenisi. Se kun tuppaa menevän aina sekasiin kun toisen näkee, ja ikävä vie voiton.
Mies on myös kertonut suunnitelmasna moneen kertaan: jos kipinä vielä herää tai ikävä ja kaipuu todella vie voiton, niin palaamme yhteen, katsomme sen yhteisen omistusasunnon ja jatkamme suhteessa aivan toiseen suuntaan mihin nyt on menty.
Ihana ajatus, mutta tuudittaudunko tähän liikaa. Sen kuukauden kuluttua odotan miestäni kotiin kun hullu puuroa ja saankin ilmoituksen, että ehkä on parempi jatkaa erillään. Ystävät sanoneet, että yhtälaillahan tuo voi mennä toisinpäin, minä huomaankin viihtyväni yksin. ja tajuan, etttä tuon miehen kanssa en olisi ehkä koskaan saanut mitä haluan tai olisin ehkä joskus, mutta olisin myös voinut joutua ”omaishoitajaksi” hänen selvitelleessään käsittelemättömia asioitaan päänsä sisässä.

Ystävät ja perhe ovat koittaneet myö smuistutella siitä, kuinka kuoppainen tämä koko meidän suhde pidemmän päälle on ollut. Ja kuuluuko suhteen eteen tehdä niin paljon työtä, kun me olemme tehneet, kuuluko sen olla niin hankalaa? Toisaalta vaakakupissa painaa se loputon syvä rakkaus, ja ne hyvät hetket sekä asiat joita kuitenkin on paljon.

Kiitos jos jaksoit lukea. Ainakin tämä kirjoittaminen tuntui jotenkin terapeuttiselta.