Kirjoittelin jo tuonne toiseen ketjuun jotain, mutta jospa nyt aloitan oman ketjun, kun ahdistaa ja haluan jollain tavalla purkaa näitä tunteita ja ajatuksia.
Eli minulle ja miehelle tuli tässä ero juuri joulun alla. En nyt ihan selkeästi tiedä, mikä se perimmäinen syy on, mutta mies on tässä puhunut lähinnä siitä, että kaipaa kavereita ja sosiaalista elämää. Meillä on 11 vuotta takana ja kaksi pientä lasta. Erottu ollaan jo aiemminkin ja päädyttiin takaisin yhteen ja mies on sitten tässä soutanut ja huovannut edes takaisin. Viimeksi, kun palasimme yhteen, niin sanoin, että tämän täytyy sitten olla varma päätös, koska lapset kärsivät tästä kovin, mutta joo…. kestihän tuota nyt hiukan pidempään, reilun puoli vuotta ja taas se hinkuu jotain muuta. Mutta sen nyt olen tehnyt jo selväksi, että tämä oli se viimeinen kerta, takaisin ei ole enää tulemista. Lapsille tämä on rankinta, kun isä on ja ei ole. Tietysti on isä erojenkin aikaan, mutta siis turvattomuutta sekin luo, kun isä välillä asuu täällä ja välillä ei ja ei edes varoita, kun lähtee. Häipyy vaan, haukkuen ja sättien, ja äiti jää itkemään ihmeissään. Ja lastenkin kanta oli selvä, isän pitää asua omassa kodissa ja kun kysyin miksi, niin ”ettei isä kiusaa äitiä, kun se vaan huutaa äidille koko ajan”.
Miehen mielestä tai ainakin siltä tuntuu, että se kaikki syy on meidän parisuhteessa. No en tiedä, olisi nyt sitten edes yrittänyt, mutta kun tulee tänne vain maleksimaan ja kohtelemaan minua huonosti. Ja jos nyt kerran on niin kauheaa, niin miksi ihmeessä tänne pitää tulla sitten koko ajan takaisin toteamaan, että paskaahan tämä. Olen yrittänyt pitää hänet kaukana erojen jälkeen, mutta hän todella todella sinnikkäästi änkeää itsensä takaisin elämääni. Ja miksi, rikkoakseen minut taas, kun en kelpaa…
Tietysti mietin, että onko se minusta sitten niin kiinni. Minä olen kyllä muuttunut valtavasti ensimmäisen eron jälkeen, totaalisen toiseksi ihmiseksi, mutta silti se sama tyytymättömyys vain vaivaa miestä. En tiedä mitä hän oikein haluaa, tietäneekö itsekään. Ei ainakaan minua, se nyt on jo varma. Elin toivossa, kun mieskin aloitti terapian ja käytös muuttui kohti parempaa, mutta joo, se taisi olla harhaa sekin. Ei tässä yksin voi yrittää.
Kaikista eniten tämä sattuu siksi, että minulla on ollut todella raskas syksy muutenkin, työ-, raha- ja terveysasiat painavat ja sitten pitää vielä miehenkin siihen päälle lätkäistä tämä. Juu, kyllä, hienoa tukemista sekin. Enpä olisikaan kaivannut tukea ja apua vaikeassa tilanteessa. Kuten minä häntä olen ymmärtänyt ja tukenut, niin ei, eihän se toisin päin voi toimia. Lähinnä hän on koko ajan vain vähätellyt minun ongelmiani. Niin eihän se olekaan paha asia, kun häätö melkein kohta uhkaa ja kuitenkin koskee se hänenkin lapsiaan.
No, parempi siis ilman. Hyvä asiahan tämä ero on, mutta sattuu se silti. Tämä on nyt aikamoisessa tunnekuohussa kirjoitettu. Juuri, kun miehen kanssa viestittelin ja tämä tuosta kavereiden kaipuusta kertoilee. Ihan kuin perhe-elämä estäisi. Hän on saanut mennä ja tulla täysin vapaasti. En ole estänyt illanistujaisia, en mitään. Mutta silti näköjään perhe on esteenä. No hyvää sosiaalista loppuelämää vain sitten, eipä tarvitse minulle enää tulla itkemään sitä omaa yksinäisyyttä. Senhän piti tällä ratketa.
Huoh, sainpas vähän ulos tätä tuskaa…
Moi Tiedonvalta.
Kuulostaa siltä, että siellä on tiedostamattomia asioita, jotka mylläävät ilman, että niitä osaa tai pystyy hallitsemaan. Ne jos tulisivat näkyviksi, ääneen sanotuiksi, niin niistä sais kiinni ja ne ehkä selittäis asioita. Aina ei vaan käy niin hyvin, vaan elämää vaan jatketaan.
Parivaljakko ei oikein etene, jos molemmat ei mene eteenpäin. Aikansa tietysti voi odotella jos haluaa ja pussissa on tärkeitä yhteisiä asioita.
Eksäni oli edes-takas soutaja ja huopaaja. Ja sitten viimein neljännellä kerralla heilautti itsnsä irti meidän suhteesta, kun sai siihen kolmannen osapuolen, jonka kanssa nykyään seurustelee. Siihen mä hajosin ja ehkä lopulta vast ymmärsin, että hänellä tosiaan oli paha olla meidän suhteessa. Vaikeaksi teki asian se, että hän halusi yhteen, kihloihin vielä kuukausi ennen tuota tapausta.
Oikeastaan tulee mieleeni sanoa vain, että kiitos kun jaoit ja että yritä kuunnella itseäsi. Mitä itse haluat elämältä ja parisuhteelta - haluatko soutajaa ja huopaajaa? Ja jos lapset viestittävät, että isän ei kuulu asua kotona, niin siinä on kaksi viestiä sisällä kenties. Ehkä ei kannata katkaista välejä kokonaan, vaan ottaa välitauko, viheltää peliä poikki ja hakea apua.
Kannustan hakemaan apua itsellesi, täyspäistä aikuista keskusteluapua kaiken mylläkän keskellä. Puhu kenelle tahansa luottoihmiselle, jos et saa ammattiapua nyt juhlapyhinä ja onhan noi palvelevat päivystävät kriisipuhelimet olemassa, missä on myös ammattilaisia auttamassa. Mua helpotti paljon yhden kriisipuhelinavun keskusteluapu kriisimme alkuvaiheessa ja jo vähän ennen sitä sinne soitin.
Jos miehelläsi on jokin sellainen tiedostamaton häpeän kokemus tai asia, joka vaivaa häntä, muttei saa sanotuksi tai tiedosta, niin sehän saa ihmisen käyttäytymään omituisesti.
tulee edelleenkin mieleen, että kahden ihmisen liittoutuma, suhde, on kahden itsellisen jollain tavoin omillaan seisovan ihmisen vapaaehtoinen yhteenliittymä, eikä kahden lapsuuden tarpoeitaan tähän aikuisten suhteeseen projisoivan "aikuisen lapsen" tunneheijastusta, mutta eihän me olla ehjiä ja kokonaisia koskaan, kasvukykyisiä kyllä ja kasvu, oikea kasvu ja oppiminen ei useinkaan käy suit sait helposti ja kevyesti.
Melkoista painia elämän kanssa sielläkin. Toivon että jaksat. Toivon että haet apua - itsellesi ainakin. Toinen on vastuussa aikuisena omista valinnoistaan ja hyvinvoinnistaan. Lapset voivat paremmin, kun huomaavat, että toinen aikuinen, siis sinä siinä lähimpänä vaikka alat ensin huolehtia itsestäsi, tarpeistasi, unelmistasi, arkipäivästäsi ja omasta hyvinvoinnistasi.🤨