Ero 27 vuoden jälkeen
Paljon olen lukenut palstan kirjoituksia avioerosta ja sen tuottamasta tuskasta. En ole näköjään yksin.
Jokainen aamu on minulle voitto. Toisaalta, mietin monesti aamuisin, mitä hyvää tämä päivä voisi minulle tuoda. En näe yhtäkään syytä ja silti on noustava töihin. En enää mieti itsemurhaa, ihana koirani on ainoa syy, miksi en ole niin tehnyt.
Oikeastaan avioero prosessina ei ole vaikea, vaan se, miten luulit tunteneesi miehesi läpikotaisin. Petos, selkään puukotus, pettäminen kaikkien näiden vuosien jälkeen, kun olen kannatellut häntä vaikeuksien yli, on minulle nyt liikaa. Liittomme on ollut upea, olimme unelmapari, kunnes pari vuotta sitten alkoi alamäki. Jotenkin vieraannuimme. Kovat rahahuolet (mieheni joutui takausvelan maksajaksi) viimeiset kymmenen vuotta söivät suhdetta. Minulla ei riittänyt enää voimia vaalia suhdetta. Autoin häntä ja tuin vaikeuksissaan. Kukaan ei kuitenkaan auttanut auttajaa. Väsyin.
Viime kesänä velkasaneeraus päättyi ja luulin, että nyt voimme alkaa elämään normaalia elämää. Toisin kävi. Emme lähentyneet enää, elimme yhdessä vain tavan vuoksi. Seksi ei enää sujunut. En yksinkertaisesti halunnut enää miestäni. Mieheni viikosta toiseen toistuvat mökötysjaksot, laiskuus kotitöiden tekemiseen, jatkuvat vierailut pornosivustoilla ja syyttelyt siitä, että minä olen syypää hänen vaikeuksiinsa sängyssä, koska olen niin kylmä, johtivat marraskuun alussa siihen, että pyysin eroa. Eron hakemiseen liittyi paljon muutakin, mutta se on tekstiä, jota täällä ei voi julkaista. Heppoisin perustein en eroa hakenut. Ero oli viimeinen asia, mitä halusin. En vain nähnyt mitään muuta vaihtoehtoa pysäyttää se kamala kierre, missä elimme. Olin satavarma, että mieheni olisi halunnut jatkaa, olisi edes kysynyt, että mitä hän voisi tehdä toisin jne. Hänen vastauksensa oli aivan luokaton: Ai, haluutsä erota? Okei. Siltä istumalta tiesin, että paluuta ei enää ollut. Emme riidelleet vaan ihan sulassa sovussa päätimme erota.
Kahden viikon kuluttua kysyin mieheltäni, että yritämmekö vielä pelastaa tämän avioliiton. Hän suostui. Yritetään vielä. Olin helpottunut. Elämä muuttuisi paremmaksi. Ei se muuttunut. Minä huomioin mieheni enemmän kuin ennen ja tein töitä, että meillä olisi syytä jatkaa. Mieheni alkoi kuitenkin yhtäkkiä vaatimaan minulta sellaisia asioita makuuhuoneen puolella, mitä en halunnut tehdä. Kävelyt naapurin rouvan kanssa tihentyivät ja jouluaattona mieheni sitten päätti lähteä. Ei sanonut mitään, että ei enää tule takaisin. Oli kylmäävä tunne aamulla huomata, että peti oli koskematon. Avioliittomme oli siinä.
Ihana, luotettava, epäitsekäs, aina minut huomioonottava mies oli muuttunut itsekkääksi hirviöksi. Muutto naapurin naisen luo kävi nopeasti. Meillä ei ole lapsia ja se on ollut miehelleni vaikea asia. Olemme käsitelleet asian jo 20 vuotta sitten. Hän toi eräänä iltana asian esille hyvin ikävällä tavalla. Hän sanoi vakavalla naamalla: ”Olen menettänyt sinun takiasi elämässäni niin paljon kun et ole antanut minulle lapsia”. Se oli isku vyön alle. Olin voimaton. Naapurin naisella on pieni poika ja tietysti mieheni hakee sieltä sitä perheyhteyttä, mitä meillä ei koskaan ole ollut. Luulin asian jo selvitetyksi, mutta eipä ollutkaan. On aika rajua kuulla näin 54-vuotiaana, että olen ollut riittämätön vaimo.
Joulupäivänä mieheni tuli hakemaan tavaroita ja jäi sitten ovensuuhun seisomaan. Voin kuulemma olla ensi viikon ihan yksin, että hän tulee sitten vasta viikon kuluttua takaisin. Jäin ihan oikeasti suu auki tuijottamaan häntä. Että mitä ? Hän oli uuden mielitiettynsä kanssa suunnitelleet asian niin, että mieheni asuisi joka toisen viikon minun luonani ja joka toisen hänen luonaan, kun poika olisi isänsä luona. No, siinä vaiheessa osoitin jo ovea.
Se minun tuntemani mies ei olisi koskaan käyttäytynyt näin, mutta niin vain kävi. Mitä ihmettä on voinut tapahtua? Se ihminen, jota olen rakastanut koko aikuisikäni, oli poissa.
Joudun käsittelemään kahta asiaa yhtä aikaa; mieheni petollisuuden ja ystävän selkäänpuukotuksen. Ja jotta asia ei olisi näin yksinkertainen, joudun työskentelemään yhdessä mieheni kanssa, olemme yrittäjiä. Näen mieheni joka päivä ja viikonloppuisin hänet yhdessä naisensa kanssa. Toipumiseni on kovin hidasta…
Ystäväni kehottavat minua olemaan välittämättä, mutta jokainen, joka on käynyt läpi kipeän eron, tietää, että se ei vain onnistu. Kaipaan niin kauheasti nyt vertaistani ihmistä, jolle voisin puhua. Ei ystäviä voi pitää terapeutteina loputtomiin. Kunnan tarjoamat palvelut olen jo käyttänyt. En koe, että sain sieltä mitään konkreettista apua. En edes itkenyt niinä kertoina, kun kävin juttelemassa terapeutin kanssa.
Olen armollinen itselleni. Ymmärrän, että tämä vie aikaa. Olen vain niin kärsimätön. Haluan aloittaa uuden elämäni mahdollisimman pian. Ja samalla tiedän, että minun pitää olla yksin vielä pitkään, jotta eheydyn.
Apua Siskot! Ja Hyvät Miehet !
Ero 29 vuoden jälkeen... Tulossa ainakin?
Mies muuttuu, itse muuttuu. Mutta mihin toiselta katoaa se tunne? Rakkaus? Sitoumus? Ja vaikka sitten viime kädessä luja tahto mennä yhdessä eteenpäin. Kun joskus on kuitenkin rakastettu? Kai?
Itse muutin itsekseni vuodenvaihteen jälkeen. Juupas-eipäs -suhteemme pettämisen jälkimainingeissa ja osin sen myös liian pitkään jatkuessa sai minut niin väsymään, että kun minä olisin tarvinnut tukea, mies alkoi väistellä. Itse koin myös, että yhteisen elämän varrella olen ollut miehen tukena monissa vastoinkäymisissä ja nyt olisin tarvinnut itse tukea.
No vaille jäin. Opettelen elämään yksin. Onneksi on ystäviä ja jo aikuiset lapset. Mutta olen myös kärsimätön. Milloin tämä huono fiilis loppuu? Jälleen kaksi vuotta? Sen verran kulunut pettämisen tultua ilmi.
Toisaalta olen onnellinen omasta pienestä kodistani. Ja onnen pisaroita yritän kerätä jokaisesta päivästä...
☺️❤️
Santeli2,
ìtsekäs hirviö', sellaisen löysin minäkin viereltäni 30 vuoden avoliiton jälkeen. Meilläkin oli unelmaliitto ulospäin katsottuna ainakin. Lapsia oli, ja ehkä heidän vuokseen sinnittelin viimeiseen asti hirviön kanssa. Ajattelin aina, että nyt tulee nuo juhlat ja sitten ne, ja lapset on niin pieniä. Minut herätti ajatus siitä, että minulla on vain yksi elämä. Miksi pilaan sen jonkun kanssa joka ei minua rakasta. Hirviöksi muuttumisen sai aikaan minun käsitykseni mukaan huono itsetunto, yrittäjyyden paineet (ovatkohan yrittäjät yliedustettuna ero- ja pettämistilastoissa) ja runsaan alkoholinkäytön aiheuttama personallisuuden muutos. Mutta itsessään mies ei löytänyt mitään vikaa, kaikki oli aina jonkun muun vika. Enimmäkseen vika oli minussa. Myös narsismin piirteitä hänellä oli.
Sain tarpeekseni tallomisesta ja hommasin oman kämpän salaa mieheltä. Se oli ainoa keino päästä eroon tuhoavasta liitosta ja mielenterveyden menetyksestä. Otti koville, mutta nyt olen onnellinen omillani. Hän olisi halunnut jatkaa entiseen malliin; salaamista, pettämistä(?? ei tunnustanut, mutta epäilen), deittisivustoilla käymistä, uhkailua erolla (vaikka ei olisi eronnutkaan). Tunnistan exäni käytöksen tuosta miehesi ajatusmallista: olen viikon sinun luonasi ja sitten viikon toisen luona. Eli pidän sekä `ullan että pullan', jos vaikka toisen kanssa ei onnistukkaan. Alä hyvä ihminen suostu tuollaiseen. Äläkä mieti itsemurhaa, olet liian arvokas monelle. Yrityksestä pääsee varmaan eroon, joko sopimalla tai tuomarin avulla. En tiedä miten sidoksissa olet yritykseen, mutta sen takia ei kannata hulluksi tulla.
Voimia sinulle ja pidä pää kylmänä vaikka tunteet vellovat sinne ja tänne!
Lohdun sanoja Siskot. Kiitos niistä. Tuntuu ihan uskomattomalta, miten elämä on kuitenkin nyt kantanut minua tänne asti. Olen käynyt viime viikkojen aikana aivan pohjalla, käsitellyt näitä kipeitä asioita omalla tavallani. Olen tuntenut raivoa, raivoa, joka kumpuaa jostain niin syvältä, että en tunnista itseäni. On oikeastaan aika pelottavaa nähdä, että meistä jokaisesta löytyy myös se "pimeä" puoli, joka tulee esiin, kun tuska on suurin. Terapeuttini sanoi, että anna sen tulla. Raivoa se pois ja anna jonkun muun tulla tilalle. Minulle kävi juuri niin. Sydämessäni on nyt syvä suru ja mitä ihmettä, myös toivo. Ehkä se anteeksianto vielä joskus tulee, mutta nyt ei ole vielä sen aika.
Olen viime päivinä suorastaan nauttinut elämästäni. En enää pilaa yhtäkään päivääni siihen, että suren miestä, joka kohteli minua niin kaltoin. Hän ei ole minun arvoiseni enkä enää edes halua häntä takaisin. Vasta nyt huomaan, kuinka vähän olen huolehtinut itsestäni kaikkien näiden vuosien aikana. On mahtavaa tulla kotiin töistä, missä ihana koirani odottaa aina iloisena. Minun ei tarvitse miettiä ruoanlaittoa, ei kaupassakäyntiä, ei siivoamista, ei pyykkäämistä ja mikä parasta, minun ei tarvitse tehdä yhtään mitään ! Liikunta on ollut minulle pelastus näiden viikkojen aikana. Vaikeimpina aikoina kävin myös öisin kävelemässä. Kävelin lujaa, täysillä. Monta kilometriä. Kotiin tultuani menin suihkuun ja takaisin nukkumaan. Pikkuhiljaa uni parani ja nyt kävelen kävelemisen ilosta aamuisin, päivisin ja illoin. Edelleen lujaa, mistä johtuen kuntoni on noussut ja paino pudonnut ihannemittoihin. Muutin myös ruokavalioni. Alkoholi heti pois. Mieheni halusi aina syödä lihaa, minä taas halusin kasviksia ja vihanneksia. No, sekin ongelma on nyt sitten poistunut🙂 Ja kroppa kiittää.
Kerroin, että olemme yrittäjiä ja että joudumme työskentelemään yhdessä. Moni on sanonut, että ei tule onnistumaan. Mutta kyllä onnistuu, mutta aikaa siihen meni. Työmme on mielenkiintoista ja vaikka avioliitto on ohi niin työtäni en hänen anna viedä. Kaikki oli kiinni asenteesta. Eli suhtaudumme toisiimme kuin työtovereihin. Ei mitään henkilökohtaisia keskusteluja, ihan neutraaleja juttuja. Jätin murjottamisen ja puhumattomuuden ja aloin keskittymään työhöni. Se auttoi. Miksi ihmeessä tuhlaisin energiaani moiseen mieheen ?
Tunnen, että elämä voittaa. Suunnittelen kaikenlaista, mitä en ennen ole uskaltanut tehdä. Haluan lähteä etelään, otan reiät korviin, otan tatuoinnin, lähden paikkaamaan ruostunutta espanjankielentaitojani, käyn kirjastossa, sisustan kotia jne. Mieheni siirsi viikonloppuna kirjat pois tästä asunnosta (asunto on onneksi minun) ja se jos mikä antoi minulle voimaa. Hän on vihdoinkin pois täältä ja voin keskittyä hemmottelemaan itseäni. Ihan yksinkertaiset asiat voivat vaikuttaa positiivisesti ja voimaannuttavasti. Olen niin monessa sopassa keitetty nainen, että en anna myöskään tämän asian horjuttaa minun uskoani siihen, että tämä on askel johonkin uuteen ja parempaan.
Minua on ehkä kaikkein eniten auttanut se, että olen pitänyt päiväkirjaa siitä päivästä lähtien, kun mieheni jouluaattona päätti lähteä. Olen kirjoittanut joka ikinen päivä. Päiväkirja on avoinna tuossa edessäni, jotta voin kirjoittaa siihen heti, mitä mielessä liikkuu ja tuntuu. Tänään olen kirjoittanut vain hyviä asioita, koska päiväni oli erittäin hyvä. Aurinko paistoi koko päivän ja siinä järven rannalla seisoessani koiran kanssa vedin syvään henkeä ja sanoin ääneen: MINÄ SELVISIN!
Hei,
Tuo on ollut sinulle vaikeaa, mutta varmasti huomaat kun aikaa kuluu että elämä jatkuu ehkä parempanakin. Itse olen kokenut avioliitossani niin monenlaista, että se ero olisi ollut parempi ratkaisu, joskaan ei enään. Koska en ole terve, ja pelkään yksinäisyyttä ja sitä miten
selviän 9v. lapsen kasvatuksesta yksin, vaikka käytännössä yksin häntä kasvatankin.
Olen nuoruudestani asti asti kokenut huononmuutta, ja sitä että en ole tarpeeksi hyvä, kenellekään. Lapsena äitini sairasteli, ja koin turvattomuutta. Menin nuorena naimisiin, nuoren miehen kanssa joka oli seurustelun ajan kiltti ja avoin, mutta avioiduttuamme hän muuttui sulkeutuneeksi, jos kaikki ei mennyt niin kuin hän halusi, hän oli ei puhunut minulle mitään pariinviikkoon kunnes minä pyysin häneltä anteeksi tekemätöntä, koska halusin mykkäkoulun loppuvan. Liittomme eteni, saimme lapsia, koin itseni kaikessa huonoksi, koska koskaan en saanut hyvää palautetta mistään. Jossain vaiheessa sairastuin paniikkihäiriöön, johon sain lääkityksen ja ne loppuivatkin, söin muutaman vuoden lääkettä ja pystyin lopettamaan lääkkeen. Lasteni ollessa päiväkoti ikäisiä menin töihin ja opiskelin ammatin, ja sain töitä. Olin hyvä työssäni, sain hyvää palautetta ja sitä kautta itsearvostukseni nousi. Kotona en edelleenkään ollut muuta kuin piika joka teki kaikki työt mutta ei saanut koskaan mitään arvostusta naisena, äitinä ym. Olin jokaisessa riidassamme väärässä ja minä aina pyysin anteeksi vaikka minua olisi loukattu kuinka paljon. Nyt ymmärrän henkisen väkivällan jota mieheni käytti, hän omisti minut. Vieraiden silmissä hän oli mukava ja lupsakka. Kukaan ei olisi uskonut miten hän minua kohteli.
Kunnes tuli aika että petin häntä, tapasin miehen joka arvosti minua, tapailin häntä reilun vuoden , harvoin., sain arvostusta ja kauniita sanoja, hyväksyntää.. jota en ollut saanut. Nautin tuosta ajasta suunnattomasti, mies olisi halunnut minut luokseen asumaan kuin myös nuorimman lapseni. Kunnes mieheni epäilyket heräsi, jäin kiinni. Kerroin miehelleni että haluan erota, mutta hän ei uskonut minua, hän käänsi asiat täysin nurinkurin, hän soitteli ystävälleni, valehteli minusta ja teki minusta henkisesti sairaan,enhän muuten olisi häntä pettänyt, ihanaa miestä. Hän muuttui kiltiksi ja aivan ihanaksi, hän kehui minua ja sanoi rakastavansa. paitsi että hän katkaisi kaikki minun ystävyyssuhteeni jotka tiesivät tästä miehestä, suhteestani. Ja niin jatkoin avioliitossani koska minulla ei ollut voimaa erota miehestäni. Nyt olen tilanteessa että olen sairas, kroonisesti kipeä, yritän jaksaa elämää mieheni kanssa koska koen että minulla ei enään ole muuta mahdollisuutta. Olen katkera hänelle, joskaan en näytä sitä. Toisaalta syytän itseäni että roikun liitossa jossa olen onneton. Hän on alistanut minut täysin, koen itseni uhriksi. Tämän lisäksi minulla ei ole ketään kenen kanssa voisin jutella rehellisesti luottaen. Ystävänikin petti minut tuossa tilanteessa. Toivon että joku jaksoi lukea, kiitos.. Jatkan kirjoittelua kunhan taas jaksan, tunteeni tulevat pintaan muistellessani menneitä. Toivottavasti kirjoitukseni ainakin herättää jonkun huomaamaan, että vaikeuksia on monellaisia.
Välillä olen jopa ajatellut Olenko minä narsisti vai mieheni? hän on hyvin minut alistanut.
😮😳
Heti Santeli2. Paljon on samaa kokemassasi, kuin omassani. Aistin kirjoituksestasi hädän jo järkytyksen sellaisena kuin sen itsekin koin. Ja sellaisen jyräämisen tunteen, kun toinen ajaa eron läpi keinoja kaihtamatta. Toivottavasti olet jaksanut raskaasta tilanteesta huolimatta. Lainasin kirjoitustasi vapaasti verratakseni niitä omiini.
[Vapaasti lainaten omaani]
Jokainen aamu on minulle aamu muiden merkityksettömien joukossa.
Mietin monesti aamuisin, mitä hyvää tämä päivä voisi minulle tuoda.En näe yhtäkään syytä ja silti on noustava töihin kun ei muutakaan merkityksellistä ole.En enää mieti itsemurhaa.Aikuinen lapseni on ainoa syy, miksi en ole niin tehnyt. Oikeastaan avioero prosessina ei ole vaikea, vaan se, miten luulit tunteneesi miehesi läpikotaisin. Petos, selkään puukotus, pettäminen kaikkien näiden vuosien jälkeen. Liittomme on ollut upea, olimme unelmapari, kunnes pari vuotta sitten alkoi alamäki. Jotenkin vieraannuimme. Kovat työpaiheet meillä molemmilla ja yhteisen ajan puute söi viimeiset kymmenen vuotta suhdettamme. Minulla ei riittänyt enää voimia vaalia suhdetta. Autoin häntä ja tuin omalla kustannuksellani.Hän ei kuitenkaan auttanut kun olisin itse sitä kipeimmin tarvinnut.Väsyin.
.......
Haluaisin käyttää loppujakin sanojasi oman prosessini läpikäymiseen jos sinulle käy? Tänään on lopetettava jo käytävä nukkumaan. Voimia aamun
🙂🌻🙂🌻
Hei elämää oppimassa !
Jos sanoistani on vähääkään apua sinulle niin tekstini on käytettävissä ihan vapaasti.
Voimia sinullekin.