Ero 20 vuoden jälkeen
Mies ilmoitti kolme viikkoa sitten että haluaa eron. On kuulemma jo n. vuoden verran miettinyt, mitä haluaa elämältä ja mitä saa tältä parisuhteelta. Ensimmäiset varoitukset minulle tulivat pari kuukautta sitten, kun alkoi puhumaan että haluaisi enemmän reissata, irtautua maallisesta omaisuudesta ja mennä sinne minne milloinkin tuntuu hyvältä. Olin valmis lähtemään mukaan, kun ei minuakaan tässä työt eikä muu pidätä. Mutta sitten joulukuun alussa ilmoitti että se on tässä, haluaa avioeron.
Tuntuu ihan käsittämättömältä, että toinen haluaa 20 vuoden yhdessäolon jälkeen avioeron. Ei halua taistella, ei yrittää, ei parantaa suhdetta tai lähteä terapiaan. Rakastaa kuulemma vielä minua ja välittää, mutta ei silti halua jatkaa parisuhdetta. Olemme hänen mukaansa liian erilaisia ja hän joutuu kantamaan liikaa vastuuta kaikesta. Eikä halutkaan ole koskaan kohdanneet, minulle on aina riittänyt paljon vähempi kuin hänelle ja hän tuntee, etten halua häntä vaikka olen yrittänyt selittää, että kyse on minun halujen määrästä, ei hänen haluttavuudestaan.
Olen tässä asiassa täysin yksin. Siinä olemme aina olleet erilaisia, että mies on sosiaalinen ja ystävystyy helposti. Hän on jutellut tästä asiasta useiden ystäviensä kanssa, saanut tukea ja purkaa asiaa heidän kanssaan. Minä olen erakko, en päästä ketään lähelle miestäni lukuunottamatta. Eli minulla ei ole ystäviä, ei edes kavereita. Ei ketään jolle puhua tästä asiasta tai jolle soittaa kun ahdistaa. Eilen kävin puhumassa terapeutille, koska oli vain pakko päästä puhumaan jollekin muulle kuin miehelle. Se helpotti vähän eilistä iltaa. Mutta samaan aikaan säälin itseäni. Miten olen päästänyt itseni tähän jamaan, ettei minulla ole yhtään ystävää ja joudun maksamaan terapeutille siitä, että pääsen puhumaan jonkun kanssa.
Mies yrittää olla tukena. Tietää että on ainoa ystäväni, ainoa jolle voin puhua tunteistani. Yrittää kuunnella ja tukea, mutta vaikea erottaa tässä asiassa kumppania ja ystävää. Kun mies tukee liikaa, alan pyörittämään ajatuksia mahdollisesta yhteen palusta. Ja jos mies ei tue, olen täysin yksin.
Tämä sattuu ihan hirvittävästi ja tulevaisuus pelottaa. Tuntuu että elämä on nyt vain kituuttamista seuraavaan minuuttiin. Itken melkein koko ajan kotona, töissä yritän olla reippaana ja keskittyä jotta saisin siellä kolmasosan päivästä kulumaan ilman itkua. En ikinä uskonut että me olemme se pari joka eroaa. Olemme aina olleet pari, joka on pystynyt puhumaan, olemaan avoimia toisille, tasapainoinen pariskunta joka on 20 vuoden aikana hitsautunut yhteen. Tuntuu niin epäreilulta, että olen joutunut tähän, joudun aloittamaan elämäni alusta.
Asumme edelleen samassa talossa. On paljon käytännön asioita joita pitäisi alkaa hoitamaan mutta en vain jaksa. Pitäisi miettiä mitä tehdään talolle, mitä kissoille, koiralle jne. mutta ei vain pysty. Sukulaisillekin pitäisi kertoa, mutta en halua tehdä sitä ennen kuin pystyn pitämään itseni edes jotenkin koossa. Tällä hetkellä se on mahdotonta, kun tuntuu että koko elämä on murskana. Ja toisaalta haluan vielä vähän leikkiä ”normaalia”, olla miehen seurassa kun vielä pystyn. Tiedän että pidemmän päälle se ei ole hyväksi, jossakin vaiheessa on vain pakko repäistä itsensä omilleen ja lähteä rakentamaan omaa tulevaisuutta, mutta nyt on vain niin paljon helpompaa passivoitua ja jäädä vähäksi aikaa tähän tilanteeseen ja tähän taloon, oli hyväksi tai ei.
En pysty sanomaa mitä sinun pitäisi tehdä, mutta voin avata vähän mitä itse tein.
Mieheni halusi myös ottaa minusta eron 20 vuoden jälkeen, tosin hänellä oli toinen nainen mukana kuvioissa. Ja elimme pitkään tässä saman katon alla kun hän seurusteli toisen naisen kanssa ja me jaoimme kotimme kavereina ja kämppiksinä (taloudellisista syistä).
No mitä minä sitten tein, oli aloin elämään omaa elämääni ja tein kotona muutoksia kodille, itselleni ja tein kaikesta oman näköistäni. Jonka mieheni huomasi ja sanoinkin että olet tehnyt täällä sinun näköistäsi kotia. Kun muutuin ja aloin olemaan hänelle se kaveri jota hän "halusi" ja kävimme myös ulkona muutaman kerran kavereina, minä kävin jopa tapaamassa tuota hänen uutta naistaan. Annoin hänelle tilaa mennä omia menojaa ja tehdä mitä lystää, vaikka se todella satutti minua ja minulla oli todella rankat ajat silloin. Lopulta sanoin suoraa että kyllä tämä meidän avioliitto on nyt päättynyt...
Niin johan tuli uusi ääni kellon ja mies palasi takaisin ja sanoi että ei tuo uusi suhde edes loppuvaiheessa antanut mitään hänelle ja hän oli ihmetellyt että mitä hän oli oikein ajatellut kun oli halunnut jättää minut.
Toki vieläkin minulla tulee flash backkejä tuosta elämästä ja siitä kuinka olimme erillään ja mitäs jos tuo mies löytää taas jonkun uuden tai se vanha uusi tuttavuus tulee taas elämäämme. Ja olemmekin puhuneet tuosta ajasta ja hän puhuu tuosta toisesta naiseta minulle tosi avoimesti ja yritän puhua hänen kanssaan siitä ihan neutraalisti jotta saadaan sekin asia käsiteltyä pois. Tosin eilen sitten kysyin että haluaako hän kuulla minun tarinani tuolta ajalta niin johan hiljeni. Siihen hän ei ole valmis.... eli paljon pitää meidän antaa miehille vapautta ja luottamusta, mutta entäs myö?
Tosin meillä on edelleen jonossa aika pariterapiaan, jonne siis pyysin mieheni silloin pahimpaan aikanaan vain minua varten, että hän voisi viime töikseen tulla minun tueksi edes sinne jotta voimme olla parempia ystäviä. Ja hän lupasi tulla.
Toivotan siulle todella paljon voimia ja jaksamista tämän asian kanssa. Onneksi siulla on tuo terapeutti jolle voit puhua asioista (itse en koskaan sitä hankkinut, vaan kuormitin työkavereita ja sisarruksia sekä omaa lastani).
Elämä hymyilee vielä joku päivä ja se on silloin parasta aikaa elämässä.
Täältä myös isot tsempit! Minun tarina on tuossa toisessa aloituksessa 14 vuoden jälkeen. Tosi tuttua ja meilläkin toinen nainen sieltä takaa paljastui. Vuoden verran meilläkin mies miettinyt eroa. Minä tein toisin ja heitin hänet ulos vaikka olisi halunnut meilläkin jatkaa kotona kämppiksenä ja pitää suhdetta samaan aikaan. Sukkelasti sormuskin mieheltä hävisi sormesta parissa viikossa vaikka edelleen ollaan harkinta-ajalla.
Sulla on pitkä ja todella raskas prosessi edessä. Voimia siihen ❤️
leijonasielu: Meillä taitaa olla sama edessä eli elo ainakin jonkin aikaa saman katon alla, ihan käytännön syistä. Mietin vain kuinka järkevää se on itseni kannalta. Kun kuitenkin takaraivossa on ajatus, että josko mies voisi lähteä pariterapiaan, harkita vielä yrittämistä. Kannattaako minun jäädä tähän itseäni kiusaamaan vai olisiko parempi lähteä, jotta "paraneminen" voisi alkaa. Nytkin ollaan viettämässä joulua, kahdestaan, ja olen jo valmiiksi ahdistunut että mitä tästä tulee. On vaikea päästää arkirutiineista irti, kun on niihin niin tottunut. Ja on vaikea vetää rajoja, miten toisen kanssa voi olla, kun ei olla enää pari.
Kolmenmamma: olenkin lukenut tarinasi ja saanut siitä voimia. Olet tosi vahva nainen. Minusta ei vielä sellaista vahvuutta löydy, mutta uskon että kun pääsen ajassa ja elämässä eteenpäin, niin minunkin jalat alkavat taas kantamaan.
Mies ilmoitti, että on sittenkin valmis vielä yrittämään. Nyt järjestellään asumiset niin, että kummallekin on oma tilansa talossa, yhdessä ei nukuta ja muutenkin yritetään sopia "säännöt" miten tästä eteenpäin. Vaikeaa tämä on, välillä on parempia hetkiä mutta välillä on synkkää. Terapiassa aion ehdottomasti jatkaa, olen tunnistanut tässä kuukauden aikana niin paljon asioita itsestäni, joita haluan selvittää ja joitakin asioita joita haluan muuttaa. Ja sen olen ainakin päättänyt, että nyt haen niitä töitä joita haluan tehdä, mikä käytännössä tarkoittaa työpaikkaa 100km päästä kotoa. Miten se sitten vaikuttaa meidän tilanteeseen, jää nähtäväksi. Mutta olen ymmärtänyt, että minun pitää olla itsekkäämpi ja tehdä niitä asioita joita tykkään tehdä eikä vain mennä toisen mukana.