Hei vaan.

Tilanteesi kuulostaa kurjalta, mutta epäilen vahvasti että kyseessä olisi epävakaa persoonallisuus. Olen itse epävakaa ja omaan elämääni se vaikuttaa eniten siinä että pelkään menettäväni ihmisen.

Viimeiset kolme vuotta olen pelännyt että minua petetään tai minut jätetään, olen ollut vainoharhaisen ilkeä tyyliin mies ei vastaa puhelimeen heti niin illalla piikitän "ketäs kävit panemassa" hyvinäkin hetkinä alan heti ajatella että nyt on liian hyvää ollakseen totta.

Meillähän meni sitten siihen että pahin pelkoni pettämisestä tapahtui.... mutta ei siitä sen enempää.

Ennen diagnoosia, mies saattoi soittaa minulle, olin ihan normaali, soitti uudestaan 10 minuutin päästä ja raivosin pää punaisena puhelimeen. epävakaudessa tunnetilat vaihtelee nopeasti. Kun mies aikaisten aamuheräämisten takia menee ajoissa nukkumaan ja itse valvon niin tavallaan unohdan sen olemassa olon. eli on vaikea hahmottaa niitä ihmisiä joita ei näe. Olin jatkuvasti ärtynyt, olot vaihteli kyynisestä ilkiöstä raivopäähän, kaikki vastoinkäymiset tuntui siltä että niistä ei selviä, kaikki sattuu ihan täysillä.

Minulla ei ollut niinkään hyviä päiviä vaan hyviä hetkiä päivässä, vaan ei pitkiä. Nyt elän ilman lääkitystä, psukoterapia on ollut ihan ehdoton, oman ajatusmaailman ymmärtäminen, ja rauhoittumiskeinojen löytyminen varsinkin petetyksi tulon jälkeen on ollut apu selviytymiseen. Epävakaus myös monesti helpottaa vanhemmiten.

En todellakaan tiedä miten sinun tulisi toimia, jos ette pysty puhumaan nin miettisin antaako suhde sinulle ja lapsillesi niin paljon että olet valmis myös satuttamaan itseäsi?

paljon voimia sinulle!

Hei,
Tarinasi tuntui monelta osin niin tutulta, että ajattelin, onko sama mies kyseessä. Kerron lyhyesti oman tarinani:
Elin noin 10 vuotta sitten uusperheessä pari vuotta aika pian sen jälkeen, kun lasteni isä oli minut jättänyt. Suhde oli monella tapaa vaikea, enkä ole koskaan voinut niin huonosti kuin sen suhteen loppuaikoina. Mies kykeni viemään minua taivaasta helvetin porteille ja takaisin hetkessä. Usein epäilin omaa järkeäni, niin nopeasti todellisuus muutti muotoaan. Miehessä oli ikään kuin kaksi persoonaa, valloittava, ihana tyyppi sekä itsekeskeinen, piittaamaton hirviö. Loppua kohti tuo ihana tyyppi näkyi yhä harvemmin. Mies teki myös tuota samaa, kuin sinä kuvasit: veti luokseen, työnsi pois, erottiin, veivattiin, palattiin yhteen... Ja lopuksi yhden eron jlk sitten muutettiin yhteen.
Tämä sama mies palasi elämääni pari vuotta sitten. En halunnut tavata häntä pitkään aikaan, mutta mies maanitteli ja lopulta 1,5v. jälkeen suostuin. Tapailimme viime syksynä muutaman kerran ja mies vaikutti kaikin tavoin muuttuneelta. Kuluneen 9 vuoden aikana hänellä oli ollut kaksi kariutunutta avoliittoa. Hän maalaili ihanan kuvan siitä, kuinka näiden suhteiden ja ylipäätään elämänsä pohtimisen myötä oli tajunnut, että juuri minä olin hänen elämänsä nainen. Ihan samoin kuin sinullakin Aamu, myös minä olin aarre, ihana, kaunis, viisas, toin rauhan miehen elämään jne. Mies puhui, kuinka hän nyt on valmis sitoutumaan ja haluaa elää ja vanheta minun kanssani, kuinka täydennämme toisiamme ja saamme toisissamme kaiken. Ja minä hölmö lankesin muutaman tapaamisen jälkeen tähän kauniiseen satuun ihan täysillä. Koin, että kaikki menneet vaikeutemme yhdessä ja erikseen oli ollut pakko käydä tätä uutta yhteistä loppuelämän onneamme varten. Alku olikin ihanaa, sain huomiota, koin olevani rakastettu ja hiljalleen aloin luottamaan ja heittäydyin suhteeseen koko sydämestäni. Meillä oli ihania tulevaisuuden unelmia, lapset olivat molemmilla lentämässä pesästä. Tuntui, että mies oli kuin taivaan lahja, kohtalon johdatus ja saapui elämääni uudestaan juuri oikealla hetkellä.
Kesän tullessa huomasin pientä etäisyyttä ja ajoittaista viileyttä. Pistin sen kuitenkin miehen työstressin ja kiireiden piikkiin, sillä hän itse oli kyseisestä ajasta jo varoitellut etukäteen. Mies soitteli kuitenkin päivittäin, yhtään riitaa ei ollut, juttu luisti ja aina oli kivaa, kun nähtiin. Mutta, ihan kuin sinullakin, myös minä koin olevani yhä enemmän vastuussa miehen mielialasta, jaksamisesta jne. Yritin olla vaivaamatta omilla asioillani, kun mies oli niin stressaantunut ja aina väsynyt.
Tuli kesäloma, meillä oli ihania suunnitelmia, varattuja hotelleita, teatterilippuja jne. Menin miehen luo (myös me asumme eri paikkakunnilla) suurin odotuksin, valtaosa kesälomasta kun oli tarkoitus viettää yhdessä. Toisen yhteisen kesälomapäivämme iltana mies ilmoitti täysin yllättäen, että suhde oli tässä. Samana päivänä olimme halailleet, suukotelleet, kävelleet käsi kädessä ja miettineet mitä tarjoamme seuraavana päivänä vieraillemme. Mies oli kuulemma miettinyt asiaa kuukauden verran ja todennut, ettei tunne minua kohtaan tarpeeksi intohimoa. Lisäksi sanoi, ettei pysty sitoutumaan ja toisaalta kuitenkin olisi halunnut kiinteämmän suhteen.
Shokissa lähdin ajamaan takaisin kotiin keskellä yötä. Soitin tämän jälkeen kerran, mutta mies oli hyvin kylmä puhelimessa, aivan kuin toinen ihminen. Kirjoitin yhden sähköpostin, johon en saanut mitään vastausta. Minulle jäi setvittäväksi jo sovittuja kyläilyjä, maksettuja hotelleja jne., eikä mies näistäkään kysynyt sanallakaan. Tämän jälkeen miehestä ei ole kuulunut mitään.
Pahoittelut, etten osannut kirjoittaa lyhyesti. Mutta omalla tarinallani halusin osoittaa, ettet ole yksin. Minä ainakin ymmärrän hyvin, mitä käyt läpi! Minulla tuosta shokista on aikaa nyt pari kuukautta ja vaikeaa on edelleen. Itse luulen, että vaikeinta on se, kun en pysty ymmärtämään tätä. Ihan kuin tässä olisi kaksi eri todellisuutta, jotka eivät kerta kaikkiaan voi kuulua samaan tarinaan. Olenko menettänyt järkeni vai mistä on kysymys? Mihin se huomaavainen, avoin, vilpitön mies katosi? Miksi hän jaksoi maanitella minua 1,5v., houkutteli luottamaan, lupasi taivaat ja maat, palvoi ja ihaili - ja sitten kerrasta poikki, hus vaan, ei enää kiinnostakaan, lähde menemään.
Ymmärrän täysin tuon halusi selvittää asioita, ainakin saada aikaan "paremman eron". Itsekin edelleen välillä toivon, että mies ottaisi yhteyttä ja tämä ero osoittautuisikin virheeksi, vääräksi todellisuudeksi ja saisin sittenkin mahdollisuuden palata siihen alun ihanuuteen. JÄRJELLÄ tiedän, ettei se niin ole, mutta tunteet... Toisena päivänä olen itselleni raivoissani, miksi minä olin niin naiivi ja sinisilmäinen, että lankesin samaan p*skaan kaksi kertaa. Miksi uskoin ihmeisiin, miten olin niin typerä?
Sinulle sanoisin, että anna miehen mennä, et sinä hänen kanssaan saa koskaan vakaata, tasapainoista suhdetta. Tekin olette yrittäneet jo kaksi kertaa, mikä sen nyt muuttaisi eheäksi? Pelkään, että satutat itseäsi vain uudestaan ja uudestaan tuon tyypin kanssa. Samalla tiedän, kuinka tuskalliselta tuntuu luovuttaa lopullisesti. Uskon kuitenkin, että se on paras ja itse asiassa ainoa hyvä ratkaisu.
Toivottavasti et pahastunut, kun kirjoitin niin pitkästi omasta tarinastani. Kuten sanoin, halusin kertoa, että todella ymmärrän. Toivon sinulle roppakaupalla voimia ja vahvuutta mennä eteenpäin! Pura täällä, minä ainakin kuuntelen!

Kiitos vastauksista! Se jollakin tavalla lohduttaa,että en ole ainoa maailmassa jolle käy näin. Viime viikonloppuna mietin jatkuvasti,että miten toimia. Laittaako viestiä kyseiselle miehelle vai ei. Kyselin kavereiden mielipiteitä ja pohdin ja mietin. Hänestä ei siis edelleenkään ole kuulunut mitään. Viime vuosi tuntuu kuin unelta. Ihan kuin sitä tai miestä ei olisi ollut olemassakaan. Itse ole aina pyrkinyt olemaan rehellinen ja sitoutunut parisuhteissani enkä ole valmis antamaan helposti periksi. Siksi onkin vaikea ymmärtää miten joku ihminen/mies voi toimia niin oudosti! Puhuu ja viestittelee rakkauttaan ja sitten yhtäkkiä höpöttää ihan absurdeja asioita. Vääristelee ja kääntää kaiken nurinpäin ja sitten täysi hiljaisuus! Tämä on todella vaikea hyväksyä,unohtaa ja päästä eteenpäin. En todellakaan olisi tarvinnut tällaista epävakaata parisuhdetta avioeroni jälkeen.

Välillä syyllistän itseni ja mietin,että minussa täytyy olla jotain vikaa koska parisuhteeni eivät onnistu. Kärsin vuosikausia henkisestä väkivallasta avioliitossani ja nyt tämän miehen kanssa kävi näin. Olen ilmeisesti liian luottavainen,sinisilmäinen ja uskon ihmisistä liian hyvää. Luulen,että koska itse olen rehellinen ja sitoutunut niin kaikki muutkin ovat. En ole koskaan tehnyt tällaisia temppuja kenellekään miehelle. En kestä tällaista täydellistä hiljaisuutta,ihan kuin mies olisi hävinnyt maan päältä!

Älä Inari71 sure,oli hyvä lukea kirjoituksesi ja siinä oli paljon yhtymäkohtia omaan elämääni. En todellakaan pahastunut. En ymmärrä mikä ihmisiä vaivaa koska he pystyvät tällaiseen käytökseen. Luulisi,että he ovat muutenkin sekaisin mutta minun tämä minunkin miesystäväni ilmeisesti toimii ihan normaalisti työelämässä ja läheisten kanssa ja silti puhuu ihan pöllöjä ja sekoilee ihmissuhteissaan. On todella vaikea uskoa ja luottaa enää kehenkään mieheen. Minun on pakko suojella itseäni ja lapsiani koska tämä on todella rankkaa. On ollut niin paha mieli viimeisen kuukauden aikana ja se on heijastunut kaikkeen. Aamulla ensimmäisenä ja illalla viimeisenä mietin tätä tilannetta. Minusta hän on minulle velkaa jonkinlaisen selityksen mutta en voi odottaa koko loppu elämääni,että hän soittaa.

Luulen,että kerään rohkeutta ja pyydän vielä kerran,että hän voisi tavata minut jotta voisin jutella hänen kanssan kunnolla. Sitten asia olisi selvitetty ja voisin jatkaa elämääni. Jos on pahasti sairas niin tuskin vastaa minun yhteydenottopyyntöihin. Se on sitten pakko hyväksyä ja yritettävä unohtaa hänet.

Kiitos vielä tuesta🙂

Hei Aamu, miten voit? Oletko ottanut yhteyttä mieheen?

Ymmärrän hyvin tuon tarpeesi saada vastauksia, sillä kipuilin (kipuilen) edelleen saman asian kanssa. Enenevästi olen kuitenkin ajatellut sitäkin, että mitä ne vastaukset muuttaisivat? Mikä olisi sellainen vastaus, joka tekisi nämä teot ymmärrettäviksi tai loogisiksi? Itse olen omissa pohdinnoissani päätynyt siihen, että edelleen joku pieni, hento ääni sisälläni kuiskii, että saisin mieheltä vastauksen, jossa mies kertoisi olleensa mielenhäiriössä ja tajunneensa nyt, kuinka järjetöntä hänen toimintansa oli, ja että hän nyt on valmis korjaamaan kaiken, tästä eteenpäin kaikki on vakaata ja tasapainoista jne. Jatkokysymyksenä olen sitten itseltäni kysynyt, kuinka todennäköistä tämä on. Ja jos näin tapahtuisikin, kuinka uskottavaa se olisi, että NYT tosiaan kaikki muuttuisi, kun koko miehen historia todistaa toista… Vastaukset näihin kysymyksiin ovat todella kipeitä tosiasioita itselle myönnettäväksi.

Tähän liittyy myös tuo sinun tunteesi siitä, kuinka mennyt alkaa tuntua ihan unelta. Myös minä mietin usein, olenko vain kuvitellut kaiken? Olenko nyt menettänyt järkeni enkä enää tiedä, mikä on totta ja mikä kuvitelmaa? Koska eihän se, mitä meillä oli, voi kerta kaikkiaan kadota ja lakata olemasta yhdessä hetkessä. Meillähän oli kahden aikuisen hyvin toimiva parisuhde, jossa ei ollut kiire mihinkään, ei tarvetta tehdä isoja päätöksiä, ei mitään erityisiä ongelmia, ei riitoja, ei suuria näkemyseroja. Ei minun mielestäni kerta kaikkiaan yhtään mitään sellaista, mikä selittäisi tarpeen/ halun shokkierolle ja sitä seuraavalle täydelliselle hiljaisuudelle. Ja kun ei mies itsekään osannut sanoa mitään erityistä syytä erolle. Ja kun mies nimenomaan oli saavuttanut luottamukseni sellaisilla puheilla, jotka hän sitten itse yhdessä hetkessä mitätöi toimimalla täysin vastakkaisesti niihin kaikkiin nähden. Olenkin piinannut itseäni lähes henkihieveriin yrittämällä ymmärtää, mitä ihmettä tapahtui ja miksi. Olen yrittänyt miettiä kaikkia mahdollisia skenaarioita, miksi mies toimi niin kuin toimi. Muistella kaikkea tapahtunutta, jokaista sanottua lausetta, elettä, ilmettä, kaikkea…

Jossain kohtaa ymmärsin, että tää pohtiminen tekee mut vain hulluksi. Ei mun aivoillani tapahtuneesta saa loogista millään. Käänsinkin ajatteluni väkisin siihen, että aloin kysymään itseltäni, että haluanko todella miehen, joka toimii noin? Miehen, joka antaa ymmärtää kaiken olevan hyvin, on itse aktiivinen yhteydenpidossaan, ja sitten, yhdessä hetkessä kylmästi ja täysin ennalta arvaamattomasti murskaa kaiken. Vieläpä (minun kohdalla) hetkellä, jota olimme molemmat (niin luulin) odottaneet, juuri yhteisen kesälomamme alussa, jota varten olimme tehneet paljon suunnitelmia, varauksia, sopineet tapaamisia ystäviemme kanssa jne. Voisiko se mies, jonka kanssa luulin olevani suhteessa, toimia noin? No ei, minähän luulin olevani parisuhteessa huomaavaisen, avoimen ja rehellisen miehen kanssa. Oli siis pakko myöntää, että olin täysin erehtynyt miehen suhteen, olin luullut hänestä jotain aivan muuta. Tämän asian ymmärtäminen siirsi minua selviytymisprosessissani monta pykälää eteenpäin, vaikka se totuus oli todella, todella kivulias myöntää. Lakkasin tämän jälkeen kuitenkin (pääosin) pohtimasta miehen motiiveja, sillä tajusin, etten niitä voi ymmärtää, ja jos yrittäisin miehen kanssa keskustella, todennäköisesti se synnyttäisi vain lisää kysymyksiä ja hämmennystä.

Hiljalleen tämän jälkeen lakkasin myös ikävöimästä miestä. Suru ja ikävä muuttuivat pettymykseksi siitä, että mies ei ollutkaan sellainen kuin olin luullut. Tajusin ikävöiväni siis illuusiota, joka kyllä oli todella kaunis, ihana. Samalla tajusin kuitenkin, että erohan itse asiassa pelasti minut katastrofilta, johon olin päätä pahkaa syöksymässä. Kun tajusin, ettei mies ollutkaan muuttunut, hain ”aseekseni” ne muistot meidän ensimmäiseltä kierrokselta. Kysyin itseltäni, olisinko todella halunnut elää ne uudestaan? Silloin 10 vuotta sitten nimittäin voin todella huonosti, epäilin silloin(kin) omaa mielenterveyttäni ja järkeäni. Onneksi muistan edelleen kirkkaasti myös sen, kuinka sekä järki että mielenterveys palasivat samalla hetkellä, kun miehestä erosin… Myös sulla, Aamu, on kokemusta siitä, kuinka ahdistavaa sinulla on ollut tämän miehen kanssa. Muistat, miten rumasti hän on sinua kohdellut, miten epäluotettavaksi ja arvaamattomaksi hän on osoittautunut. Kysynkin sinulta, kaipaatko tosiaan häntä, vai sitä ihanaa haavekuvaa miehestä, millaiselta hän aluksi vaikutti.

Näiden miesten persoonassa on jotain todella syvällä olevaa kummallisuutta, rikkinäisyyttä. Eiväthän he vaikuta pintapuolisessa yhteydenpidossa millään lailla ”hulluilta”, pärjäävät työelämässä ja muutenkin elämässä ulkoisesti. Läheisessä suhteessa heidän käyttäytymisensä ja toimintansa on kuitenkin hyvin kaksijakoista: joko ihanaa tai kamalaa, mitään keskimääräistä, seesteistä ei ole. Eilisen todellisuus ei olekaan totta enää tänään. Musta muuttuu valkoiseksi ja taas takaisin mustaksi. Palava rakkaus, palvonta ja ihailu muuttuvat yhdessä hetkessä täydelliseksi välinpitämättömyydeksi, julmuudeksi ja kylmyydeksi. Onko siis ihme, että me epäilemme tämän kaiken keskellä järkeämme, omaa mielenterveyttämme? Minun psykoterapeuttiystäväni sanoi minulle kerran, että pyrin normaaliin ihmissuhteeseen ihmisen kanssa, joka ei ole normaali. Ehkä vähän karusti ilmaistu, mutta lohdullinen sikäli, että emmehän me ole viallisia, jos odotamme kumppanilta vakautta, tasapainoisuutta ja avoimuutta. Ei siinä ole mitään epänormaalia. Ja myös minä sitoudun kaikkiin ihmissuhteisiini lujasti ja kuvittelen muidenkin tekevän niin. Sen takia meidän kai onkin mahdotonta ymmärtää, miten joku toinen toimii noin puokkoilevasti ja arvaamattomasti.

Vaikka tää nyt sattuu ja tekee kamalan kipeää, muista Aamu, että sä voit vielä saavuttaa kaipaamasi parisuhteen. Mies siinä tuskin onnistuu. ”Mun” miehellä on takanaan pitkä lista kariutuneita parisuhteita. Lisäksi miehellä on joukko poltettuja siltoja takanaan myös muihin ihmissuhteisiin liittyen, useita kavereita, mutta ei yhtään läheistä ystävää. Ainakaan sellaista, jossa miehen itsensä mielestä ei olisi jotain vikaa… Näin jälkeenpäin onkin pakko todeta, että olihan se todella naivia ajatella, että juuri nyt, mun kanssani, asiat yhtäkkiä olisivatkin pysyvästi toisin. Toisaalta se, että luottaa ihmisiin ja uskoo heistä hyvää, on kuitenkin ihan hyvä ominaisuus ja luo mahdollisuuden hyvään parisuhteeseenkin. Itse yritänkin muistuttaa itselleni, että tämä ero itse asiassa antoi minulle mahdollisuuden saada vielä joskus sellainen tasapainoinen ja vakaa suhde, jota kaipaan. Ja vaikka nyt yksin olo tekee kipeää, se on kuitenkin parempi tilanne, kuin ahdistus parisuhteessa, loputon yrittäminen miellyttää, tsempata ja tukea miestä, ja samalla koko ajan pelätä, mitä tämä päivä tuo tullessaan.

En tiedä, auttavatko nämä omat pähkäilyni sinua Aamu mitenkään. Tarinasi on kuitenkin niin monelta osin samankaltainen kuin omani, että ehkä saat kuitenkin ajatuksistani kiinni.

Paljon jaksamista sinulle!

Hei Inari ja kaikki muut! Tuntuu hyvältä ja lohdulliselta kun täällä saa kommetteja muilta. Tänään pitkästä aikaa tunsin iloa ja onnellisuutta. Työkavereiden kanssa oli töissä tosi mukavaa ja yhdessä työskentely sekä "hassuttelu"teki hyvää! Hetkeksi pystyin unohtamaan sydänsuruni ja nauramaan. Lasteni kanssa touhuilu auttaa myös vaikka heidän kanssaan ainoana aikuisena onkin välillä haastavaa.

Pikkuhiljaa tämä mies on painumassa kauemmas ajatuksissani. Joka ilta kun menen nukkumaan niin ajattelen häntä mutta parin päivän ajan olen tuntenut vähemmän tuskaa. Olen puhunut hänestä hyville ystävilleni ja se on auttanut minua järkeistämään tätä asiaa. Kirjoitat niin samoista asioista Inari kuin mitä minä pohdin! Oliko tämä mies vain illuusio,haavekuva jostain mitä itse halusin? Olen koko ikäni etsinyt rakkautta ja hyväksyntää. Olisin halunnut olla naimisissa ja pitää yhdessä aviomieheni kanssa huolta perheestä. Avioero oli hirveää ja lasten "jakaminen" pahinta mitävoin ajatella. Olen edelleen ex-aviomieheni käytöksestä rikki ja haavoittunut. Vuosi sitten kun tutustuin tähän mieheen hän tuntui niin ihanalta ja sai minut taas tuntemaan naiseksi. Luulin sinisilmäisyydessäni että hän on tavallinen suomalainen mies joka osaa rakastaa ja olla tasa-arvoinen kumppani.

Nyt tajuan että minulla itselläni on haavekuva vahvasta miehestä johon voi luottaa eikä hän häviä yhtäkkiä minnekään. Olen nähnyt sen "terveen"puolen tässä miehesså jolloin hän on kaikkea sitä mitä toivoin mutta sitten on se toinen sairas puoli jota en ymmärrä ja se jopa pelottaa minua. Olimme tosi tiiviisti yhdessä vuoden ajan ja nyt hän on hävinnyt elämästäni. On niin hullua että en yhtään tiedä mitä hän puuhailee. Se loukkaa että häntä ei kiinnosta pätkääkään mitä minulle kuuluu. Ensin puhuttiin päivittäin puhelimessa ja viestiteltiin ja nyt...ei mitään! Toisaalta olen helv....tin vihainen hänelle ja toisaalta kaipaan häntä. Ja inhoan itseäni kun edelleen en osaa päästää irti hänestä☹️

En ole vieläkään uskaltanut ottaa häneen yhteyttä. En edes tiedä mitä pelkään. Kyllä minä kestän jos hän torjuu minut. Mies itse kertoi aiemmin että jos hän kyllästyy eikä halua suhdetta jatkaa niin hän luovuttaa samantien eikä halua "taistella" suhteen eteen. Eli jos minä olisin käyttäytynyt samalla tavalla kuin hän niin mies ei olisi halunnyt edes yrittää pelastaa suhdetta. Se vähentää arvostustani häneen ja niinkuin sinä Inari ajattelen että eihän mies enää pysty sanomaan tai tekemään mitään mikä auttaisi. Pelkään vaan sitä että en koskaan enää uskalla luottaa kehenkään ja minusta tulee katkera vanha nainen joka vihaa koko maailmaa. En halua sellaista! Olen välillä tosi kateellinen kun joillakin on hyvä parisuhde missä ihmiset toimivat normaalisti. En mielestäni ansainnut tällaista ja tuntuu että kiltteyttäni ja hyväuskoisuuttani on käytetty hyväksi.

Kiitos Inari kun jaat alämääsi ja ajatuksiasi🙂 Yritetään "rämpiä"eteenpäin ja ehkä valo vielä löytyy. Kuten aiemmin kerroin tänään oli hyvä päivä ja muiden ihmisten nauru tarttui minuunkin🙂

Kiva kuulla, että valoa, iloa ja naurua alkaa löytyä sinunkin elämääsi! Selviytymisprosessi on aikamoista vuoristorataa, mutta noi hyvät hetket antaa aina valtavasti voimia mennä eteenpäin ja uskoa tulevaan.

Osaatko Aamu sanoa, miksi ylipäätään haluaisit ottaa mieheen yhteyttä? Mitä saisit siitä? Lähinnä mietin sitä, että kuinka paljon se ehkä vaan haavoittaisi lisää sinua, kun kaikki taas levähtäisi uudestaan eteesi? Itsestäni olen huomannut sen, että pelkästään miehen ”näkeminen” fb:ssa jonkun yhteisen tutun päivityksessä, saa minussa kummallisen tunnereaktion aikaan. En tiedä, mitä tekisin, jos mies yhtäkkiä ottaisikin yhteyttä. Oksentaisin varmaan…

Jaan niin ajatuksesi myös tuosta pelosta, ettei enää koskaan voi luottaa kehenkään. En ole koskaan puhunut luottamuksesta, avoimuudesta ja rehellisyydestä niin paljon kuin tämän miehen kanssa. Ja kuinka sitten kävikään… Toiminta oli täysin päinvastaista kuin puheet… Ei kuitenkaan auta kuin uskoa siihen, että muunlaisiakin miehiä löytyy. Hirveän riskin sitä kuitenkin ottaa, kun toisen ihmisen päästää elämäänsä. Ehkä vanha viisaus ”jos joku tuntuu liian hyvältä ollakseen totta, se ei ole totta” pitäisi ainakin ottaa ohjenuoraksi.

Törmäsin muuten tällaiseen tekstiin ja tunnistin siinä omaa tilannettani:
http://www.healingeagle.net/Fin/Vaknin/faq68.html

En väitä, että mies on narsisti, vaikka tuo juttu narsisteja käsitteleekin. Eittämättä miehen toiminta on narsistista, mutta minulla ei ole kykyä eikä halua diagnooseja kenellekään jaella. Tuo juttu kuitenkin sanoitti ja selitti paljon ensinnäkin sitä, miksi mieheen koukutuin, ja toisaalta sitä kipua ja hämmennystä, joiden kanssa olen hylkäyksen jälkeen kamppaillut.

Aamu, sä suret sitä, että kaipaat edelleen miestä, etkä osaa päästää irti. Älä siitä itseäsi säti, eikös se ole ihan inhimillistä, kun on kuvitellut elävänsä hyvässä parisuhteessa kivan miehen kanssa - ja sitten toinen yhtäkkiä toimiikin törkeästi ja sen jälkeen katoaa. Kirjoitin Nannukan caseen omaa tarinaani siitä, miten tästä samasta miehestä kykenin 10 v. sitten irtautumaan – ja toisaalta nyt uudestaan lankeamaan. Eli jos naiiviudesta kisataan, niin kyllä mä saan korkeammat pisteet 😳

Kirjoitin Nannukan caseen myös sen, kuinka vapautuneeksi alan itseni nyt, pari kuukautta hylkäyksen jälkeen, tuntea. Ihan kuin alkaisin herätä jostain unesta. Usein minusta tuntuu, että mies ”kaappasi” minut omaan maailmaansa, jolloin minä hukkasin valtavan osan itsestäni. Jotenkin mies sai minut uskomaan siihen, että juuri hänen kanssaan pääsen maanpäälliseen paratiisiin, ja juuri me kaksi yhdessä olemme jotain valtavan suurta ja ihmeellistä. Näin jälkikäteen en tunnista itseäni ollenkaan noista suureellisista ajatuksista. Minulle kun riittäisi ihan vaan tavallinen, kahden keski-ikäisen vakaa ja tasapainoinen suhde, jossa olisi läheisyyttä, jatkuvuutta ja molempien hyvä olla. Jotenkin mies kuitenkin osasi minut koukuttaa niin, että takerruin kynsin ja hampain kiinni niihin alun kauniisiin sanoihin ja ihaniin hetkiin, ja ihan yhtä päättäväisesti kieltäydyin näkemästä niitä pieniä merkkejä, jotka miehen olisivat entisekseen paljastaneet jo ennen hylkäystä. Tässä sitä on kyllä paikka melkoiselle itseruoskinnalle, jota tällä hetkellä käyn. Ehkä kuitenkin jonain päivänä pääsen vielä sopuun itsenikin kanssa.

Kyllä me tästä eteenpäin mennään toinen toistamme tukien, eiks vaan? Vertaistuessa on kyllä voimaa 🙂🌻

Kiitos mielenkiintoisesta keskustelusta!

Laitoin itse juuri avauksen omasta eroshokistani kun oli niin kova tarve purkaa ajatuksia, mutta sitten törmäsinkin tähän ketjuun, jossa tuntuu olevan kysymys pitkälti samantyyppisistä asioista kuin omassa (juuri päättyneessä) suhteessani.

Suhteemme oli siis loppuaikoina juuri edellisissä viesteissä kuvatun kaltaista vuoristorataa. Mies kuitenkin viimeisessä keskutelussamme puhui jotain sellaista, että hänellä on ikään kuin kaksi persoonaa, joista toinen käyttäytyy täysin irrationaalisesti ja toinen yrittää pitää yllä kulissia onnesta ja normaaliudesta. Olenkohan minäkin siis joutunut epävakaan persoonallisuuden uhriksi?

Juuri nyt toki ikävä on suunnaton ja tekisi kauheasti mieli kertoa ettei tuo ongelma meidän suhdettamme voi pilata jos taistelemme sitä vastaan yhdessä. Kertomuksenne kuitenkin saivat minut ajattelemaan asiaa vähän toiseltakin kannalta, eli jos suhde jatkuu, niin tuskakin jatkuu...

Hei taas!

Minun tilanteeni on edelleen sama eli en ole pystynyt ottamaan entiseen miesystävääni yhteyttä. Lähetin hänelle yhden sähköpostin missä oli lasteni kuvat yhdestä tapahtumasta mutta hän ei reagoinut siihen mitenkään. Sekin loukkasi minua,tämä totaalinen hiljaisuus ja se,että minut on kokonaan suljettu hänen elämästään ja ehkä myös ajatuksistaan. On edelleen vaikea ymmärtää sitä,että vuoden ajan olimme päivittäin yhteydessä puhelimitse ja näimme joka viikko ja nyt ei mitään!Täällä kirjoitettiin hyvin, että persoonallisuushäiriöisellä ihmisellä on ikään kuin kaksi persoonaa. Eli se terveempi ja sairas persoona. Minäkin "kidutan" itseäni niillä ihanilla muistoilla kun mies oli "normaali" ihana itsensä. Ikään kuin en tajua vieläkään,että eihän tämä parisuhde voi mitenkään toimia kun toinen on näin sairas eikä halua hoitoa. Olen varmasti hänelle täysin yhdentekevä ja ns.hävinnyt hänen mielestään kokonaan pois. Se ajatus on kurja ja satuttaa tosi paljon. Minä en pysty unohtamaan ja vaan poistaa toista ihmistä elämästäni vaan tämä toipuminen vie aikaa. Välillä tuntuu,että mies on mennyt jo kauas pois ajatuksistani kunnes se taas yksinäisellä hetkellä palaa.

Tunnen itseni typeräksi kun joka päivä edelleen odotan,että mies lähettäisi edes viestin. Olen jäänyt jumiin ajatuksiin hänestä eikä minua kiinnosta kukaan muu mies. Ei niitä muita ehdokkaita ole kyllä näkynytkään ja tuntuu,että minulla ei ole enää mitään annettavaa kenellekään miehelle. Olen muuttunut kyyniseksi enkä usko enää pysyvään parisuhteeseen. Surullista mutta ihme on jos vielä joskus olen onnellisessa ja tasapainoisessa parisuhteessa☹️

Mietin päivittäin omaa sokeuttani että en tajunnut mitään merkkejä miehen luonnehäiriöstä. Olin vaan niin rakkauden huumassa ja siinä ihanassa vääristyneessä onnellisuuskuplassa kun minua rakastettiin ja pidettiin hyvänä ja ihanana naisena. Se oli hirveän avioeron jälkeen toinen ääripää kun toinen mies halusi juuri minut ja selitti,että "rakastaa minua juuri tuollaisena kuin sinä olet". Olen ollut täysin sokea ja kiroan nyt omaa typeryyttäni!

Minulta on turha kysyä parisuhdeneuvoja,en itsekään ymmärrä miksi minulle kerta toisensa jälkeen käy näin. Olen ollut liian hyväuskoinen haaveilija ja nyt olen muuttunut kiukkuiseksi keski-ikäiseksi tätiksi joka ei enää usko rakkauteen. Ihailen kyllä pitkiä avioliittoja joita ystäväpiirissäni on paljon mutta samalla olen kateellinen kun itse olen ilman miestä. En haluaisi hoitaa lapsiani yksin ja nukkua yksin ja olla ilman parisuhdetta. Pitäisi olla kiitollinen kun on terveet lapset,koti ja työpaikka mutta välillä miettii elämän tarkoitusta...

Mitäköhän tämän ex-miesystäväni saisi pois mielestä? Minulla ei taida olla muuta vaihtoehtoa kuin aika. Ehkä se helpottaa kun tarpeeksi aikaa kuluu ja tekee muita asioita. Tuntuu,että koko viime vuosi meni hukkaan,ei tämä parisuhde minua mitenkään opettanut missään tai "jalostanut" minua ihmisenä,päinvastoin. Hirveää ajan tuhlausta ja tunnen itseni typeräksi kun olin niin auki tälle miehelle ja kerroin kaikki asiani. Ehkä se on oppi tästä masentavasta rakastumisesta,että en ole enää hyväuskoinen ja niin naiivi. Ja olen myös oppinut varovaiseksi,toivottavasti!

Voimia kaikille omissa parisuhde "sotkuissaan". Ihmiset kyllä sotkevat,loukkaavati,pettävät ja tekevät ihan mitä vaan ja se on kurjaa. Pitää vaan yrittää uskoa itseensä!

Moikka Aamu ja muut!

Jaan Aamu niiiin täydellisesti noi kokemuksesi, että ihan hirvittää.

Se hämmennys, että ensin ollaan tiiviisti yhdessä, päivittäin soitellaan, puhutaan loppuelämän suhteesta - ja sitten yhtäkkiä etukäteen varoittamatta kaikki loppuu ja sen jälkeen on vain täydellinen hiljaisuus. Ei kuulu edes hyvän jatkon toivotusta, ei mitään. Luulen, että ainakin mulla nimenomaan tämä tapahtuneen käsittämättömyys on se, mikä jumittaa. Kun ei vaan voi ymmärtää, että luotettavaksi luultu ihminen toimii näin. Mä ainakin välillä epäilen omaa järkeäni ja mietin, olenko kuvitellut kaiken? Onko mitään suhdetta koskaan ollutkaan? Olenko nähnyt vain unta? Vai olenko jossain psykoosissa? Niin hämmentävältä tällainen tuntuu. Ja sen takia myös minä odotan jossain mieleni sopukoissa edelleen miehen yhteydenottoa. En oikeastaan siksi, että häntä kaipaisin, vaan siksi, että se toisi jonkun järjen tähän tapahtuneeseen. Älä siis Aamu tunne itseäsi typeräksi, kun odotat ja kaipaatkin – mun mielestä se kertoo vain siitä, että sulla on terve näkemys ihmissuhteista, kunnioittavasta käyttäytymisestä toista kohtaan ja kyky läheisyyteen. Ilmeisesti näiltä meidän miehiltä se vaan valitettavasti täysin puuttuu.

Ja arvaa vaan, kuinka naiviksi mä itseni tunnen, kun menin luottamaan mieheen, jonka jo edellisestä elämästä tunsin. Silloin entisessä elämässä olin vieläpä aivan varma, että miehellä on persoonallisuushäiriö. Miten ihmeessä olin niin tyhmä, että uskoin hänen muuttuneen? No, varmaan siksi, että periaatteessa kaikki, mitä mies puhui, olisi VOINUT olla totta ja oli sikäli uskottavaa. Ja siksi, että hän jaksoi pehmittää mua toista vuotta, osoitti siis pitkäjänteisyyttä ja sitä, että oli tosissaan. Ja tuntui niin suloiselta olla haluttu ja rakastettu.

Varoitusmerkkejä en halunnut tai osannut nähdä. Toisaalta, niihin merkkeihinkin oli selitys, joka olisi VOINUT olla totta. Yhtenä esimerkkinä miehen ihmissuhteet. Miehellä ei ole oikeastaan yhtään hyvää ystävää, kavereita kylläkin, mutta kaikissa on jotain vikaa miehen mielestä. Lisäksi miehellä on melkoinen joukko poltettuja siltoja takanaan. Miksi tämä ei soittanut kelloja päässäni sen suhteen, ettei mies kykene minkäänlaisiin pitkiin ihmissuhteisiin? Että edes ystävänä kukaan ei ole hänelle ”riittävä”? No siksi kai, kun hän niin vakuuttavasti puhui siitä, kuinka on muuttunut, katuu nyt poltettuja siltojaan, muuttumisensa takia ei oikein viihdy enää entisten kavereidensa kanssa, mutta ei ole löytänyt uusiakaan. Toisena esimerkkinä miehen itsekeskeisyys parin viimeisen viikon aikana: oli vain hänen asioitaan, hänen töitään, hänen aikataulujaan, hänen stressiään, hänen unettomuuttaan jne. Tämä oli AIVAN suoraa toisintoa sieltä edellisestä elämästä. Miksi tämäKÄÄN ei soittanut mulla kelloja? Siksi kai, koska mies oli varoitellut minua monta kertaa ko. ajasta, että silloin hänellä on kauhea kiire ja stressi. Tämä itsekeskeisyyden ilmeneminen mua sentään kyllä hiukan vaivasi, mutta ajattelin odotella rauhassa ja katsoa, miten loma vaikuttaa mieheen. Ajattelin, että väliaikaisesti se on ihan ok. Yritin olla itse kauhean joustava, mukava ja pyrin olemaan kuormittamatta miestä mitenkään. Ajattelin naivisti myös, että se on varmaan vastavuoroista, mies joustaa sitten vuorostaan mun takia. Arvaa vaan, kuinka tyhmäksi tunnen itseni tämän takia, varsinkin, kun jälkeenpäin olen tajunnut, että oikeastaan olin itse ko. aikaan paljon suuremman paineen alla kuin mies… Ehkä Aamu, tämäkin kertoo kuitenkin siitä, että haluamme uskoa ihmisistä hyvää ja luotamme ihmisten rehellisyyteen ja vastavuoroisuuteen – kai se on ihan hyvä ominaisuus kuitenkin?

Ja kysymykseesi siitä, miten miehen saa pois mielestä. Ei kai siihen auta kuin aika? Edelleen itselläni on päiviä, jolloin olen hämmentyneen epäuskon vallassa – onko mulle tosiaan käynyt näin? Toisina päivinä olo on tosi haikea, silloin kait suren sitä, ettei se illuusio vakaasta miehestä ja tasapainoisesta loppuelämän suhteesta ollutkaan totta. Joinakin päivinä taas olen itselleni tosi vihainen siitä, että olen omaa tyhmyyttäni itseni tällaiseen jamaan saattanut. Onneksi kuitenkin useimmat päivät ovat jo ihan hyviä ja nuo epäuskon, pettymyksen, haikeuden ja vihan tunteet hiljalleen laimenevia. Eli sanoisin kyllä, että aika auttaa.

Toistaiseksi olen kyllä vahvasti sitä mieltä, että uuteen suhteeseen en ikinä enää lähde, niin hirveän riskin siinä ottaa. Ei elämässä näemmä auta uskoa ja luottaa kuin itseensä. (Toisaalta, ei mulla ole hajuakaan siitä, mistä niitä miehiä edes löytäisi, jos niin haluaisi. Kaikki elämäni miehet ovat löytäneet mut, mutta eipä niitä ole koskaan jonoksi asti ollut, ihan yksikseen olen saanut vuosikausia olla…) Tunnistan hyvin myös tuon ajoittaisin pohdinnan elämän tarkoituksesta, samalta se itsestänikin välillä tuntuu. Kyllähän sitä väistämättä jotain vaille jää, kun vuodesta toiseen yksin taivaltaa, mutta parempi kuitenkin näin kuin huonossa suhteessa. Klisee, mutta totta.

Tsemppiä meille kaikille!

Moi
Haluaisin kertoa myös omaa tarinaani, vaikka ei ole teidän juttuihinne verrattavissa.... kyseesssä oli hyvin lyhyt suhde, mutta juuri osastoa "liian hyvää ollakseen totta."
Olen eronnut vuosia sitten ja tullut myös sen jälkeen kertaalleen rumasti jätetyksi, ja jättänyt itsekin - mutta kuitenkin keskustellen ja ystävänä pysyen tämän toisen miesystäväni kanssa (ensimmäinen kieltäytyi kaikesta yhteydenpidosta, vaikka mun piti olla hänen elämänsä nainen.. tiedätte tyylin - tästä on yli 3 vuotta aikaa ja ajattelin että olen jo valmis uuteen)
Mies teki juuri kuten nuokin: ylisti, korosti minun erityisyyttäni, oli hellä ja rakastava.
Kunnes sitten kaikki yhteydenpito loppui kuin seinään. Laitoin hänelle yhden vähän närkästyneen sähköpostin, jossa vaadin selitystä. Ei mitään.
Tuntuu tosi pahalta, kun nimenomaan vuosien jälkeen tuntuu että avauduin ja luotin. Ja hän piti oikeutenaan vain kadota, jättää selittämättä asiat.
En ymmärrä, miksi aikuiset ihmiest käyttäytyvät näin. Olen itse hyvin rehellinen, suora ja keskusteleva. Olisin hyväksynyt eronkin, en jää roikkumaan - tätä on vaikeaa hyväksyä. Tuntuu todella siltä, kuin sydän olisi särkynyt... ja vieläkin jokainen tekstiviestiääni muistuttaa minua siitä, että ehkä mies palaa... joku minussa ajattelee, että ehkä jotakin sattui, mutta olen nähnyt tällaista niin usein, monien ystävien elämässä: pelkkiä katoamistemppuja, että tiedän että se on juuri niin. Ehkä hän tapasi toisen, ehkä hän kyllästyi. Julmaa, surullista, haikeaa. Olen yksinhuoltaja ja kovin stressaantunut mm. työstressistä ja taloudellisista kysymyksistä, sanoinkin joskus miehelle että ihanaa ajatella, että joku on vihdoin "mun puolella" ja tarkoitin nimenomaan henkistä tukea.
Ja näin tässä kävi 😭 pyrin kuitenkin ajattelemaan, että hyviäkin ihmisiä on. Mulla on perjantaina terapia, haluan ottaa siellä esiin tämän, miksi minua on niin helppo vedättää, miksi uskon kaiken epäaidon puheen ja palvomisen. Olenko pohjimmiltani niin yksin ja epävarma?

Hei taas kaikille! Päivät kuluvat eteenpäin enkä edelleenkään ole kuullut ex-miesystävästäni mitään. Joka päivä ajattelen häntä ja se sattuu edelleen. Viime viikolla keksin "kuningasidean" eli lähdin katsomaan häntä. Hän siis asuu eri kaupungissa kuin minä. Marssin suoraan hänen työpaikalleen ilmoittamatta etukäteen. Mikä typerä virhe! Mies olikin työmatkalla enkä päässyt edes näkemään häntä. Tunsin itseni suurimmaksi idiootiksi mitä voi olla! Olin tullut täysin turhaan pitkän matkan eikä ollut muuta vaihtoehtoa kuin lähteä kotiin. Joku päässäni naksahti paluumatkalla ja olin aivan sekaisin. Yritin soittaa miehelle monta kertaa ja lähetin viestejä mutta ei mitään vastausta. Hän siis tiesi,että olin käynyt hänen työpaikallaan. En saanut seuraavana yönä ollenkaan unta ja olin hermoromahduksen partaalla. Jotenkin pystyin menemään töihin ja nyt kun tapahtumasta on viikko oloni on onneksi tasoittunut.

Jos aion elää vielä normaalia ja hyvää elämää niin minun on pakko päästää tästä miehestä irti. Hänen muistonsa tuhoaa minut enkä voi tehdä sitä lapsilleni. En vain voi ymmärtää miten ihminen voi käyttäytyä noin julmasti,että ei vastaa mihinkään ja häviää vaan!! Hänen on pakko tietää kuinka paljon se satuttaa minua. Minulla on hyväksikäytetty olo ja viime vuosi tuntuu ihan hirveältä,ne kaikki suuret tunteet,rakkaudenosoitukset,hellät sanat ja teot. Inhottavaa! Olen jotenkin kuollut sisältä,en halua enää koskaa rakastua ja luottaa kehenkään. Tunnen itseni maailman yksinäisemmäksi ihmiseksi vaikka tiedostan,että en ole ainoa nainen jota kohdellaan huonosti.

Onneksi minulla kolme tervettä ihanaa lasta joita voin rakastaa ja ihania ystäviä. Se ei voi kokonaan korvata miehen puutetta mutta auttaa. Toisaalta olen katkera kun minua on kerta toisensa jälkeen käytetty hyväksi. Olen typerän naiivi kun luotan miehiin ja sitoudun täysillä parisuhteeseen. Nuorena tyttönä haaveilin ihanasta miehestä ja perheestä enkä olisi koskaan uskonut,että keski-iässä minulla oli takana kaksi avioeroa ja vielä tämä viimeinen ihmissuhde katastrofi. Tällä hetkellä minulla ei ole mitään annettavaa yhdellekään miehelle.

Toivon sydämestäni,että saavutan joskus mielenrauhan ja voin elää onnellista elämää. Paras on luottaa vain itseensä,muuta ei voi ja elää yksin. Voimia kaikille ja toivottavasti muut eivät ole niin katkeria elämälle kuin minä.

Hyvää loppusyksyä kaikesta huolimatta🌻🙂🌻

Hei Aamu ja mukava kuulla kuulumisiasi - vaikka ne ei pelkästään mukavia ollutkaan.

Ymmärrän niin kovin hyvin sua ja sun tuntemuksia. Kun tää vaan kerta kaikkiaan on niin käsittämätöntä. Että ensin ollaan ihastuneita ja rakastuneita, tehdään ja touhutaan yhdessä, suunnitellaan ja haaveillaan ja tehdään tulevaisuuden suunnitelmia - ja sitten vaan pam, yhtäkkiä kaikki loppuu ja toinen katoaa kertaheitolla, varoittamatta elämästä täysin. Se pistää todellisuudentajun koetukselle ja saa epäilemään omaa mielenterveyttään.

Mun mielestä toi sun "sekoaminen" on tosi inhimillistä! Itsekin voisin kuvitella, että olisin jossain vaiheessa voinut toimia samoin. Yrittänyt pakottaa toisen reagoimaan, selittämään tekoaan tai ylipäätään edes osoittamaan, että on olemassa. On kyllä melko mahdoton ymmärtää, miten toinen, joka vielä hetki sitten oli se rakastava kumppani, voi toimia noin. Ettei vastaa mitään edes viestillä. Että voi noin täysin dissata toisen. Vaikka varmaan tajuaa, kuinka paha toisella on olla. Käsittämätöntä.

Aamu, pystytkö ajattelemaan niin, että onpa helpotus, että tuollaisesta epävakaasta tunteettomasta kusipäästä pääsi eroon. Kuka meistä haluaisi jakaa elämäänsä noin piittaamattoman ihmisen kanssa? Että pahinta on se jäätävä pettymys, että lupaavalta tuntunut mies osoittautuu noin suureksi pettymykseksi. Ja sen pettymyksen suremiseen menee tietenkin aikaa. Mutta onpa kuitenkin onni, että eroon moisesta pääsi.

Mulla on tällä hetkellä omasta shokkierostani lähes 4 kk ja kyllä mies on edelleen mielessäni lähes päivittäin. Enää en kaipaa häntä yhtään eikä olo häntä ajatellessani ole mitenkään ahdistunut. Ehkä päällimmäisin tuntemus on hämmästys - että ei oo todellista, mitä tapahtui. Usein tätä hämmästystä seuraa pelkästään hymähdys ja ajatus, että tulipahan taas kokemus koettua. Ja että jopas tuli tehtyä melkoinen virhearviointi. Yritän siis sanoa, että kyllä se kipu väistyy ja olo kohenee. Sitä en kyllä vielä yhtään osaa sanoa, milloin voisin ajatella edes teoriassa uskaltavani kehenkään tämän jälkeen luottaa. Että kyllä tämä sellaista perusluottamusta on nakertanut voimakkaasti.

Itseäni auttaa myös vahva usko siihen, että hylätyksi tulemisesta huolimatta olen taatusti paremmassa jamassa kuin mies. Minähän osoitin kykeneväni sitoutumaan ja rakastamaan ja olemaan onnellinen, vaikka mies ei täydellinen ollutkaan. En siis haikaile kuuta taivaalta tai tarvitse toista korjaamaan itseäni. Pystyn olemaan onnellinen ja ehjä ihan vain omana itsenäni, yksinkin. Mies sen sijaan (omienkin sanojensa mukaan) tuntee usein tyhjyyttä ja odottaa toisen ihmisen täyttävän sen, mikä tietenkin on mahdotonta. Mies hakee ja hakee, mutta ei näin ollen koskaan löydä pysyvää onnea. Hänen ei ole hyvä olla yksin, mutta pitkäaikaiseen suhteeseenkaan hän ei kykene, sillä kukaan ei pysty hänen sisäistä tyhjyyttään täyttämään kuin sen lyhyen ihastumisen hetken. Sitten taas tyhjyys iskee ja on vaihdettava suuntaa, etsittävä uutta tyhjyyden tunteen poistavaa... Kuinka kuluttavaa.

Eihän ystävät, lapset, työ tai harrastukset hyvää suhdetta korvaa, mutta toisaalta se, että on noita kaikkia, on paljon. Näin ainakin itse yritän itselleni uskotella. Ja useimmiten uskonkin siihen. Vaikka jotain ehkä puuttuu, on kuitenkin tasaisen hyvä olla.

Toivotan Aamu sulle oikein ihanaa kaamosaikaa! Sytytä kynttilöitä, kääriydy vilttiin ja hemmottele itseäsi! 🙂🌻

Kiitos Inari71 kun kirjoitat,saan sinulta paljon tukea ja lohdutusta! Vointi tasoittunut ja sain tänään puhua pitkään ystäväni kanssa. Hän kysyi miksi tämä kyseinen mies niin paljon "koukuttaa" minua? En osannut edes vastata. Olen luonteeltani sellainen,että en kestä montaa tällaista parisuhde-sekoilua. Menen niin helposti rikki sisältä jos olen täysin sitoutunut ja jos minut jätetään ja minua kohdellaan huonosti. Jään silloin jumiin omien ajatusteni kanssa enkä pääse eteenpäin.

Haluaisin elämältä rauhallisuutta ja sellaista normaalia perhe-elämää missä ei koko ajan satutettaisi toisia. Kun lapseni ovat isällään minulla on heitä hirveä ikävä ja minun on edelleen vaikea hyväksyä,että en saa olla heidän kanssaan joka päivä. Äitiys on minussa tosi vahva tunne ja vahvasti olen aina tuntenut myös muissa ihmissuhteissani. Minussa on varmasti paljon vikoja,olen kärsimätön,äkkipikainen ja kova "höpöttämään" mutta samalla ihmissuhteet ovat tärkeintä minulle enkä voi uskoa,että olisin niin hirveä kumppani,että minun kanssani ei voisi elää,olla ja rakastaa.

Kaipaan turvallisuutta ja sitä,että minut hyväksytään ja minua rakastetaan. Niin kai jokainen ihminen haluaa? Äitini sanoi minulle,että olen joutunut kokemaan kaiken liian rankasti ja minulla on todella huono tuuri miesten kanssa. Ei sitä oikein voi tietää naimisiin mennessään millaisen ihmisen kanssa sitä loppujen lopuksi on. Joillakin ihmissuhteet onnistuu ja joillakin ei. Olet Inari oikeassa siinä,että nämä meidän onnettomat miehemme ovat tyhjiä sisältä eivätkä loppujen lopuksi onnistu missään ihmissuhteissaan. Ehkä pitäisi sääliä heitä mutta samalla olen todella vihainen siitä,että he omassa sairaassa päässään saavat meidät naiset rakastumaan heihin ja sitten he vain tuhoavat ja hylkäävät.

Viime vuosi miehen kanssa satuttaa edelleen. Typerästi mietin millainen mies oli kun hän oli "kunnossa". Muistan vieläkin sen kosketuksen ja tunteen. Juuri siksi en edes pysty ajattelemaan ketään muuta miestä. Olen tunnetasolla kiinni tässä miehessä ja sekin saa minut raivostumaan itselleni! Hän jatkaa elämäänsä toisessa kaupungissa,hän on poistanut minut kokonaan aivojensa kovalevyltä. Tuntuu silti oudolta,että tällainen ihminen pystyy jatkamaan normaalisti,käymään töissä jne. Nyt on kulunut kohta kolme kuukautta kun viimeksi näin hänet. Hän tietää,että kävin hänen työpaikallaan ja silti täysi hiljaisuus. Jos hän nyt yhtäkkiä ilmestyisi jostakin niin menisin varmaan ihan sekaisin. En ilosta vaan hämmennyksestä ja ehkä jopa vihasta. En tietenkään voi olla hänen kanssaan,rikkinäinen luonnehäiriöinen ihminen.

Loppuvuosi lähestyy,kynttilät,peitto ja lämpö kuulostavat Inari hyvältä. Jostain pitää saada voimaa jotta arvostaisi ja huolehtisi omasta itsestään. Viime syksynä olin onnellinen miehen kanssa ja nyt olen allapäin,yksinäinen,vihainen ja surullinen. Pitäisi osata luovuttaa ja päästää irti ja levätä. Olen ollut monta kuukautta jumissa tämän miehen ja muiden asioiden takia ja se näkyy minussa. Ilo on kadonnut jonnekin ja päivät kuluvat suorittaessa. Minunkin on todella vaikeaa melkein mahdotonta enää luottaa yhteenkään mieheen. Ns.normaalit ovat löytäneet oman puolisonsa jo aikoja sitten. En enää jaksa aloittaa alusta kenenkään kanssa ja taas pelätä milloin joku mies taas sekoaa ja alkaa käyttäytyä oudosti. Minun pääni ei kestä enää yhtäkään tällaista kokemusta. Joten taitaa olla parasta olla itsensä ja lastensa kanssa. Eihän sekään ole huono vaihtoehto??

Mielenrauhaa ja valoa kaikille
🙂

Hei Aamu, toivon, että löytäisit iloa ja valoa elämääsi! Tuntuu niin raivostuttavalta, että ihmiset vaan piittaamattomasti satuttavat toisia, jättävät savuavat rauniot jälkeensä ja porskuttavat huoletta eteenpäin.

Vaikka itse voin tällä hetkellä ihan hyvin, tuntuu, että joku tärkeä palanen elämästä puuttuu ja se puute jäytää hiljaa taustalla. Välillä on olo, että on täydellinen kummajainen, kun aina ja ikuisesti vaan vetää tätä elämäänsä yksin eteenpäin. Toiveesi turvallisuudesta, hyväksynnästä ja rakkaudesta on niin inhimillinen ja jaan sen ihan täysin. Ehkä siksi muulla oli tunne, että mies täytti ainoan vajeen elämässäni. Elämä tuntui niin ihanan täydeltä ja liki täydelliseltä. Itselläni vaikutti varmaan myös se, että tarina ”uudestaan toisemme löytämisestä” oli hieno. Hurmaannuin siitä liikaa. Luulin löytäneeni juuri sellaisen miehen ja saaneeni sellaisen suhteen kuin olin aina toivonutkin. Ja juuri sillä hetkellä, kun sille oli lopultakin tilaa. Tunne, että me olemme kuin toisellemme luodut ja vaikeat vaiheet elämässä kasvattaneet meitä tähän suhteeseen, oli juovuttava. Vaikka nyt jälkeenpäin tajuankin, että mieshän se tätä ”satua” mulle syötti ja menin siihen mukaan ja aloin vielä itse fantasioida suhdetta, sattuu sen kuvitelman menettäminen lujaa. Ja paluu siihen entiseen ihan-hyvään-elämään on vähän vaikea.

Enkä mäkään niin loistokkaasti muutenkaan ole irti päässyt. Itse ajattelen, että se johtuu ennen kaikkea siitä, ettei mun järki edelleenkään ymmärrä tapahtunutta, koska hylkäys oli vaan niin kertakaikkisen absurdi. Kesken mukavan lomapäivän, ilman mitään riitaa, tulevia, yhdessä sovittuja matkoja, tapahtumia ja kyläilyjä odotellen yhtäkkiä nukkumaan mennessä toinen vaan ilmoittaa, että suhde onkin nyt ohi, ei muuta kuin keskellä yötä ajamaan kotiin. Ja sen jälkeen täydellinen hiljaisuus. Mun näkökulmasta kaikki jäi kesken, päättyi varoittamatta siinä vaiheessa, kun luulin, että ollaan vasta nousukiidossa. Kaikki jäi puhumatta, eikä mulla ole aavistustakaan siitä, miten, miksi ja milloin muutuin ihanasta aarteesta nobodyksi, jolla ei ole mitään merkitystä. Mulle jäi vain loputon määrä kysymyksiä ja ymmärrys siitä, että olin tehnyt hirveän virhearvion toisen suhteen. Mun pää ei saa näitä palasia sopimaan edelleenkään toisiinsa, ei sitten millään, ja sen takia kai ne jatkavat päässä pyörimistään. Eikä tällä ole mitään tekemistä sen kanssa, että tätä täydelliseksi kusipääksi osoittautunutta miestä kaipaisin.

Olen miettinyt paljon myös tuota koukuttamista. Mä vähän luulen, että se kuuluu ”taudin kuvaan”. Mä olen lukenut aika paljon narsistisesta ja epäluuloisesta persoonallisuushäiriöstä. En edelleenkään väitä, että näillä miehillä välttämättä mitään persoonallisuushäiriötä on, ehkä he ovat vain vastuuttomia kusipäitä, mutta joka tapauksessa olen saanut sanoitettua persoonallisuushäiriöiden avulla itselleni esim. juuri tuota koukkua. Kyökkipsykologina olen ajatellut niin, että moottorina suhteessa näillä miehillä toimii se heidän sisäinen tyhjyytensä ja yritys täyttää sitä. Sen takia ihastumisen huuma, ”saalistus” ja suhteen kiihkeä alkuvaihe on kaikki hyvin intensiivistä ja toimii heille tyhjyyden täyttönä. Meille ”uhreille” se vaihe on ihana, nää miehethän ovat silloin kuin suoraan sadusta, lämpöä ja läheisyyttä riittää. Hiljalleen kuitenkin jokaisessa suhteessa alkaa arki koittaa, alkuhuuma laantuu ja silloin suhteen kait pitäisi asettua seesteiseen olotilaan, kumppanuuteen. Tässä vaiheessa ilmeisesti näiden tyyppien sisäinen tyhjyys alkaa taas nostaa päätään, jolloin nää tyypit odottavat, että kumppanin tehtävänä on edelleen saada olo tuntumaan eheältä. Ja kun se ei tietenkään onnistu, tyyppi päätyy siihen, että kumppanihan on pettymys eikä suhde olekaan riittävä, ei muuta kuin luiskaan.

Kertoohan tää varmaan myös meistä. Ehkä meissä on sellaista rakkausvajetta ja kumppanin kaipuutta, että olemme alttiita näille tyypeille? Myös minä olen luonteeltani luottavainen ja hyvin sitoutuva. Mihin ikinä lähdenkään (ihmissuhteet, työ, harrastus..), lähden täysillä, sitoudun 100 %:sti, enkä helposti anna periksi. Näin kävi myös tässä suhteessa. Vaikka varoittavia merkkejä alkoi olla, osaa niistä en halunnut nähdä, osan kyllä huomasin, mutta ajattelin antaa ajan kulua. Ajattelin, että kokonaisuushan elämässä ratkaisee ja olen valmis hyväksymään myös negatiivisia asioita, sillä eihän kukaan ole täydellinen.

Shit happens, mutta porskutetaan me kuitenkin vertaistuen avulla eteenpäin!
🙂👍

Hei teille!

Kirjoitanpa tähän hieman omaa tarinaani. Olen 46v. mies, eronnut edellisestä suhteesta ja tapasin itseäni reippaan kymmenen vuotta nuoremman naisen 1,5 v sitten.
Näimme yöelämässä ja tunsimme ääretöntä vetoa toisiimme ja aloimme samantien hyvin intensiivisen ja kiihkeän seurustelu suhteen. Vaikka erostani oli alle 6kk tämä nuori nainen vei minut mennessään samoin tein.
Hänellä oli ollut traagisia seurustelu suhteita, eristämistä,väkivaltaa ja yli korostunutta kontrollointia edellisessä suhteessaan. Ja minä olin sitten se pelastava prinssi, kerrankin kunnollinen,komea ja joka suhteessa luotu hänelle. Olin todella otettu nuoren, kauniin ja todella puoleensa vetävän naisen kehuista ja huomiosta.
Samoin voin sanoa, että meidän seksi elämä oli ja on ollut taivaallista. Emme ole sen suhteen kumpikaan aivan "normi " pariskunta ja tästä olemme olleet todella onnellisia. En koskaan ole tavannut seksin suhteen yhtä avointa, ymmärtäväistä ja halukasta naista. Eli suhteemme kuulostaa täydelliseltä unelma liitolta!
Mutta hyvin nopeasti kuvioon astui mustasukkaisuus. Minua vaadittiin katkaisemaan kaikki välit exääni, siis ihan kaikki. Teksti viestikin ihan vaikka hänen entisten tavaroiden hakemisesta oli liikaa. Joulukortti exältä ja hänen lapseltaan oli kauhea rikos. Puhelin laitettiin " syyniin " ja se olisi pitänyt olla mieluummin julkisesti luettavissa. Avoimuuden nimissä siis. Lähes jokainen kaveri oli entinen "pano " tai sitä panoa vähintäänkin suunniteltiin hänen kanssaan. No, olen luopunut vähistä ystävistäni ja oikeastaan kieltänyt heitä lähettämästä edes viestejä. Mutta omasta mielestään kumppanini ei ole mustasukkainen, vaan minä kieroilen hänen selkänsä takana ja siksi hänen pitää tarkkailla. Samoin kaikki tapaamiset tai ulkona käymiset ilman häntä aiheuttavat riidan ja kuulustelun.
Seuraavaksi ihmetystä herätti huomion hakuisuus. Ihminen tarvitsee huomiota, mutta jatkuva ylikorostunut tarve olla keskipisteenä on minusta outoa. Joskus käynyt niin, että keskustelen muutaman minuutin toisen ihmisen kanssa ja hups, hän ottaa ja häviää, koska olen jättänyt hänet huomiotta. Samoin hän on erittäin kaunis ja tietää sen itsekin, mutta tarvitsee silti mieluiten kehumista ja palvomista tämänkin asian suhteen alituiseen.
Aika nopesti suhteeseen löytyi myös riidat, eli hän suuttuu / möksähtää pienistäkin asioista ja suuttuminen tarkoittaa usein raivoamista. Kohtauksen jälkeen usein eristäytyy, käskee minun lähteä ja laittaa vielä puhelimensa kiinni.
Nykyään nämä kohtaukset toistuvat viikon tai vähintäin kahden välein ja ovat useinkin rankkoja. Saan kuulla kaikkein pahimmat solvaukset ja panettelut, mitä ihminen voi suustaan päästää. Tietysti tunnen itseni loukatuksi, mutta miehen pitäisi ne kuulema kestää, eikä heittäytyä marttyyriksi. En itsekään ole pyhimys tai virheetön, mutta usein olen aivan suu auki ihmeissäni, miten hän on tämänkin asian voinut käsittää aivan väärin. Selittelyt eivät koskaan auta, hän on aina oikeassa ja minä syyllinen. Ja nämä syyt ovat useinkin aivan naurettavia, ehkä 5 vuotiaat lapset voisivat niistä kinastella.
Kuningas alkoholi on myös kuvioissa. Alkuaikoina kiinnitin huomiota, että hänellä alkoi helposti viikonlopun " rentoutumis " putki. Mutta hänellä touhu menee helposti överiksi ja loppu tulos on täysi katastrofi. Baarissa käyminen menee siihen, että minä muka vilkuilen muita naisia tai vaikka jollekin sanon jotain. Ja sehän on selvää pettämisen yritystä ja kapina on valmis. Hän lähtee monestikin yksin jatkamaan matkaa ja taas muutaman päivän " ero " on käsillä.
Kuukausi sitten tapahtui se, mitä pelkäsin. Olimme kaveri porukalla syömässä ulkona ja hän otti taas överit viiniä. Seurue sai tarpeekseen ja poistui paikalta. Myöhemmin minunkin käskettiin painua v...tuun ja irtaudin minäkin hänestä.
Parin tunnin päästä menin hotellille ja heti alkoi kauhea tenttaus, missä olen huorautunut ja nyt saat jätkä pataasi. Suoraan isku silmäkulmaan ja täysillä päälle. Aivan raivona hakkasi minua ja lopulta otti tuolin, millä alkoin huitoa. Jouduin ottamaan hänet hallintaan, mutta samalla puri käden verille ja repi kaulan kynsillä. Itse en ole koskaan joutunut vastaavaan, enkä halua joutuakaan. Aamulla asia kuitenkin sovittiin ja se ei saisi koskaan toistua. Alkoholi ei sovi hänelle yhtään, mutta haluaa kuitenkin ottaa ja nyt olen huomannut, että on tehnyt riidan, jolla saa minut pois ja pääsee " rentoutumaan ". Asiaa kysyessäni kommentoi vain, että kai ihminen voi pari kolme siideriä ottaa. Tosin tiedän, että hän ei koskaan voi jättää ottamista noin vähälle.
Joka tapauksessa olen aika rikki tämän naisen kanssa. Itselläni ottaa fyysisen ja psyykkisen terveyden päälle tämä elämä. Täyttä vuoristorataa...ensin huumassa huipulle ja hetken päästä pää edellä betoniin. Olemme yrittäneet erotakin, mutta aina vaan palataan yhteen. Hän osaa olla aivan ihastuttavan rakastava ja rakastettava, kunhan on toipunut näistä suuttumuksistaan. Turhauttaa vain, koska tietää, että onni kestää vain viikon ja sitten minusta tulee taas se ääliö, jonka on hävittävä hänen elämästään välittömästi. Silti ei vain haluaisi myöntää itselleen taas epäonnistuneensa näin raskaasti. Olen hakenut itse ammattiapua ja jokainen on suositellut minulle eroa, koska mitään normaalin rajoissa olevaa suhdetta tällaisen kumppanin kanssa ei saa koskaan. Tai sitten olisi vain kestettävä tämä oikuttelu, mutta jaksaako sitten kuitenkaan olla haukuttavana kovinkaan kauan.
Ja kumppanin mielestä suhteessa pitäisi edetä, mennä kihloihin ja suunniteella yhteistä taloa. Toki sopisi muuten, mutta viikon välein muuttuvat mielialat eivät oikein tue näitä suunnitelmia. Alitajunnassa jäytää tunne, että tästä ei hyvää seuraa, mutta irti pääseminen/ päästäminen on tuskallisen vaikeaa.
Tässäpä sitä pähkäilllään, ei ole hänestä pariin päivään mitään kuulunut, joten katsotaan miten tämä " ero " vaihe etenee? Siihen en ota kantaa, mikä häiriö naisella on, mutta kaiken järjen mukaan ei tämä voi kyllä normaalia käytöstä olla?
Jos, jollain kohtalo toverilla on kokemusta, niin viisaita neuvoja kuunnellan kyllä!😯🗯️