Ymmärrän tunteesi eijaksaenää, yhdeksän vuotta on pitkä aika painia. Itse olen puolisoni kanssa seitsemättä vuotta ja monen vuoden ajan painin ymmärtämättä minkä kanssa. Olin aina kuvitellut, että keskimäärin ihmiset toimii suunnilleen samalla tavalla, mutta kun ei koskaan voi luottaa toiseen ja tietää mistä tuuli illalla puhaltaa, niin se vie voimia. Lisäksi toisen impulsiivisuus, pettämiset, huijaamiset ja patologinen valehtelu ovat vieneet taloutemme perikatoon ja luottamuksesta ei voi enää puhua. Puhalletaan yhteen hiileen ja ollaan samassa veneessä on lähinnä kidutusta kun toinen vain upottaa venettä ja puhaltaa niitä hiiliä jalkojeni alla ja sitten jälleen sovitaan kuinka toimitaan ja hoidetaan parisuhdetta ja mikään ei muutu.

Kuinka saitte diagnoosin ja oliko siitä varsinaisesti apua? Puolisoni on käynyt monilla psykologeilla, mutta lopettaa ja vaihtaa aina jos keskustelut menee liian henkilökohtaisiksi ja osuu arkoihin paikkoihin. Hänellä on selvä kärsimys näytelmä jonka esittää uusille henkilöille ja tällä tavalla naamioi itsensä valheiden verkon taakse. Hänellä on diagnoosi masennuksesta ja sen avulla hän jäikin neljäksi vuodeksi kotiin jättäen kaiken vastuun itsestään ja lapsistaan minulle. Minulle hän valehteli joutuneensa työkyvyttömyyseläkkeelle syövän takia ja olevansa liian sairas työelämään, mutta muuta elämää se ei varsinaisesti haitannut. Alkoholia kuluu kivun lievitykseen ja unohtamiseen ja urheilusta saa dopamiinia.

Itse koen, että puolisoni oikea diagnoosi olisi epävakaa persoonallisuus tai huomionhakuinen persoonallisuus. Hän myös välittää vain omista tarpeista, vaikka usein naamioi niitä meidän tai lastensa eduiksi. Ei tunne katumusta tai lohduta jos rikkoo toista. Silloinkin lähinnä on surullinen itsensä puolesta. Anteeksi on kirosana ja nöyristelyä, joten sitä en hänen suustaan kuule tai että valheita koskaan käsiteltäisiin lukuisista lupauksista huolimatta.

Olen lopettanut painimisen, mutta eroaminen on silti vaikeaa, sillä koukun nielleenä on vaikea pyristellä irti.

Hei peruskallio. Me löysimme hyvän psykiatrin, joka veti ryhmäterapiaa ja ottaa myös vastaan yksityispotilaita. Eli siis hän on psykiatri, ei psykologi. Hypnoosia hän käyttää suht paljon ja kun yksitysistunnot alkoi, niin aluksi miehelläni meni tosi hyvin, mutta nyt siis on tullut taantuma ja minulla alkaa olla voimat loppu. Vakuuttavasti psykiatri on sanonut, että kyllä hän sinut parantaa, mutta se ottaa aikaa. Ryhmäterapia oli myös hyvä, se kesti noin puoli vuotta, nyt näitä yksityis käyntejä on ollut kesäkuun alusta alkaen, mutta nyt siis tullut taantumus. Ihan ensiksi mieheni oli psykologilla josta ei ollut mitään apua, vasta nyt on löytynyt oikea ihminen hoitamaan miestäni.
On todella vaikeaa löytää kunnon terapeutti. Sinun tilanteesi kuullostaa myös todella vaikealta. Voimia sinulle!

Tutulta kuulostaa. Mies on masennuksen ja persoonallusuushäiriön vuoksi eläkkeellä. Pääosin epävakaa mutta myös huomionhakuinen. Pohjimmiltaan kiltti ja älykäs. Epävakaus tekee sen, että elämä on välillä kuin munankuorilla kävelyä. Mielentila saattaa muuttua minuutissa. Välillä erityisesti pienessä humalassa saattaa möläyttää ihan mitä tuuli suuhun tuo. Monet ystävät ja sukulaiset suututtanut epäkorrektilla käyttäytymisellään. Myös erittäin kummallisesti huomionhakuinen, voi pukeutua tilanteeseen sopimattomasti tai esiintyä tosi äänekkäästi. Ei jotenkin ymmärrä tai osaa rajoittaa käytöstään aina. Meillä on teini-ikäinen lapsi. Lapsen kanssa saattaa myös riitaantua ja silloin taantuu ikäänkuin lapsen tasolle itsekin, ei pysy aikuisen roolissa. Kaikki tämä on jotenkin ajoittaista, välillä on ihan normaalikin. Tulevaisuutta on tosi vaikea suunnitella. Minä teenkin perheessämme kaikki ratkaisut. Olen ostanut talomme, auton,veneen, mökin ja teen suurinpiirtein kaikki duunit ruoanlaitosta koneiden huoltoon. Joskus tuntuu, että pärjäisin paremmin yksin. Mutta toki meillä on paljon hyviäkin hetkiä ja samanlainen huumorintaju. Jos olisin itse hitusenkin heikompi, en pystyisi tätä rekeä näinkin menestyksekkäästi vetämään.

Martsalta osuvasti sanottu, että elämä on kuin munanuorilla kävelyä. Koskaan en tiedä mistä mieheni suuttuu ja kun hän suuttuu alkaa raivoamien minulle, se on aivan järkyttävää tulee vaikka mitä solvausta ja sama levy jää pyörimään paikalleen.
Miehelläni on myös tapana haukkua minua sellaisista asioista jotka ärsyttävät häntä hänen omassa persoonassaan kuten.....sinulla ei ole yhtään ystävää, kuvittelet olevasi täydellinen....ja vaikka mitä, eli mieheni peilaa minuun tunteita, joita ei itsessään hyväksy. Hänen ajatusmaailma on täysin mustavalkoinen. Minussa hän näkee vain negatiivisiä puolia.
Minun hakkumiseni jälkeen hän masentuu täysin. Vetäytyy työhuoneeseen itkee ja säälii siellä itseään, henkeä myös ahdistaa. Sitten alkaa minulle valitus, että hänestä ei ole mihinkään, hän pilaa kaiken jne....kuullostaako tutulta?

Moi eijaksaenää! Oletteko joskus puhuneet näistä työhuoneeseen vetäytymisistä ja siellä itkemisestä? Mitä psykiatri sanoo? Voi olla myös osa persoonallisuushäiriöön liittyvää huomionhakuisuutta. Oletteko saaneet yhdessä sovittua rajoista, joita ei ylitetä? Tällaisia on mielestäni fyysinen ja henkinenkin väkivalta. Joskus antamalla anteeksi ja ymmärtämällä toisen sairautta mahdollistaa tilanteen ja sairauden jatkumisen. On oltava rajoja, joiden ylittäminen johtaa esimerkiksi eroon. Ja sitten niistä on pidettävä kiinni. Helppoa se ei ole, on helpompaa uskoa siihen, että toinen muuttuu. Meillä esimerkiksi oli aikaisemmin joskus teatraalista huomionhakuisuutta ja uhkailua itsensä vahingoittamisella. Siihen olen sanonut, että joko tuo loppuu tai sitten loppuu parisuhde. Ja se loppui. Olen myös sanonut, että ihan oikeasti en pysty pitämään ketään hengissä. Voin tukea, auttaa, kuunnella, olla mukana terapiassa ja jakaa elämäni toisen kanssa puolisona, mutta hengissä en voi pitää. Oma rajani menee siinä, että jos toinen uhkaa väkivallalla itseään tai toisia kohtaan, niin eroan. Sitä en hyväksy. Ei aikuinen niin paljoa lapsesta eroa, kyllä yhdessä sovitut rajat on joskus hyväksi aikuisellekin. Puolin ja toisin tietenkin. Jos parisuhteen alussa tulee epätervettä rajoittamista tai huomionhakuisuutta kannattaa juosta karkuun. Elämästä ei tule helppoa tällaisessa parisuhteessa. Pystytkö enjaksaenää pitämään huolta itsestäsi? Onko sinulla omia harrastuksia ja omia ystäviä? Mitä tapahtuu kun lähdet omiin harrastuksiin? Meillä ainakin oli vuosia vaikeaa ja usein sitten johti tällaisiin tunteenpurkauksiin, jos olin vaikka viikonlopun harrastusreissussa. Nykyään jo helpompaa.
Toinen juttu joka rasittaa. Mies aloittaa, tai ei edes aloita vaan ainoastaan suunnittelee monenmoista. Mutta ei ryhdy toimeen. Nytkin pitäisi rakentaa uudet raput, mutta mitään ei tapahdu. Miten teillä, pystyykö miehesi hoitamaan työnsä? Entä kotityöt?