Tarvitsisin nyt todella ulkopuolisten näkemystä perhetilanteeseen. Toiminko osaltani oikein vai väärin.
Olemme olleet naimisissa pian 20 vuotta, eläkkeellä jonkumpikin eli varttuneempaa väkeä. Puolison aikuinen, nelikymppinen, lapsi hiertää kuvioissa, on ollut hyvin vaikea ihminen aina.
Puoliso kertoo avoimesti lapselleen kaikki mitä me teemme yhdessä, esim. jos olemme käyneet ulkona syömässä, pikku lomalla tms. Yleensä aina tästä seuraa katkeria puheluita, miksi isä ei vie häntä koskaan lomalle, risteilylle tms. Niinpä isä suorastaan hädissään järjestää pikimmiten lapselleen samat huvitukset. No, minulle kyllä aivan sama, meillä on erilliset raha-asiat.
Lapsi ei kykene käymään töissä, ei suostu siihen että töissä annetaan palautetta tai pitäisi kulkea töissä määrättyyn työaikaan. Työstä haluaa tietyn palkkatason ja jos ei sitä saa, riitelee ja lähtee lätkimään. Ajautuu konflikteihin, aiheuttaa riitoja.
Sukujuhlissa tai kyläillessään saattaa tutkia vieraiden takin taskut, näpistää lääkkeitä, kosmetiikkaa yms. Kun kärähtää, saattaa käydä väkivaltaiseksi, huutaa. Pari kertaa on jouduttu poistamaan juhlista tai muut lähteneet mutta tämä jää. Muutamiin minun suvun juhliin on tämän vuoksi jätetty kutsumatta, kukaan ei halua näin epävakaata ihmistä ”esiintymään”. Tätäkään ei ymmärrä, raivoaa kun kuulee että esim ristiäiset on järjestetty eikä kutsua tullut, hän olisi vain kahvit käynyt juomassa. Ei pääse tallaisista yli, saattaa jankuttaa muutaman vuoden.
Hyvin usein vaatii että muut hakevat ja vievät häntä, vetoaa että sen verran pitää toisten olla kohteliaita ja avuliaita. Kuitenkin odotuttaa itseään jopa tunteja, taas huutaa ja raivoaa jos asiat ei mene kuten hän määrää.
Meillä käydessään ivaa ja virnuilee isälleen, on erittäin ilkeä. Tekee pahaa katsoa sivusta kun mies on aivan kuin ei kuulisi ollenkaan, kääntää selän ja puuhii muuta. Vakio on myös kylässä iskevät kivut ja säryt, olisiko jotain lääkettä antaa. Pidän lääkekaapin lukossa vierailujen ajan. Mies kulmat kurtussa kysyy lapsensa kuullen, miksi olen kaapin lukinnut. Joskus on lääkkeitä kadonnut, mutta mies ei ymmärrä lainkaan miksi hänen lastaan epäilen.
Olen niin uupunut tällaiseen, että nyt olen tehnyt periaatepäätöksen etten halua tavata tätä lapsukaista. Tai ainakaan en osallistu mihinkään missä hän olisi mukana, läsnä. Tämä päätös on helpottanut elämää, mutta mies ja tämä lapsi eivät ymmärrä tätä lainkaan. Asia on lähes viikottaisen jankutuksen ja lapsen raivon aiheena, ei pääse tällaisesta yli. Mies itse saattaa olla hermostunut ja vihainen lapsensa tempauksista, mutta muut eivät saisi olla, eikä poikkipuolista saa sanoa.
Hei. Meillä taas toisinpäin. Eli mies on kieltänyt lastani tulemasta meille. Lapseni ei varasta, ei riko eikä muutakaan haittaa tee, no tupakoi, muttei sisällä, ei ole töissä yms. Mieheni vain yhtäkkiä näin päätti. Ja kun lapseni aikoi tulla kylään niin kielsi, kysymättä minulta. Syyksi sanoo ettei siedä lastani. Hänellä itsellään ei ole lapsiinsa mitään yhteyttä, suhteemme alussa väitti syyn olevan muissa ei hänessä. Nyt epäilen että syy taitaa olla hänessä.
Erosimme tai mies käski minun lähteä pois. Kovin on raskasta kun monta vuotta asuimme yhdessä ja sitten näin tapahtuu.
Ihmettelen mistä sen tietää että ihminen on mieleltään sairas ja niin kipeä ettei edes omia lapsia halua nähdä? Ja minä, herkkäuskoinen, uskoin tietenkin hänen valheitaan.
Minulla on useampi lapsi, ja yksi on lievästi kehitysvammainen, erikoinen. Häntä ei voi yksin mihinkään jättää, eikä häntä kutsuta sukujuhliinkaan, kun ei koskaan tiedä mitä kohtauksia saa siellä ja pilaa kaikkien mielen, ymmärrän sen ja hyväksyn. Vaikka itse en häntä vieroksu, mutta olen aina varovainen ja tarkka kun olen hänen seurassaan. Eihän sairaudelleen kukaan mitään voi, mutta muut ihmiset voivat ystävällisesti auttaa sairasta lähimmäistään ja ymmärtää. Varastamisesta pitää puhua ja sanoa ettei niin saa tehdä ja siitä tulee rangaistus, ei sitä voi salata, eikä hävetä muiden.
Ymmärrystä näille vammaisille ja rajoja.
Kuulostaapa vaikealta kuviolta Heleä. Olen sitä mieltä, että itsestä on hyvä pitää huolta ja asettaa rajoja sen mukaan, mihin voimavarat riittää. Toki puolison kanssa olisi hyvä keskustella lapsia ja laajempaa perhettä koskevista asioista. Tuulia66, voin samaistua tuohon yllättävään käänteeseen, kun miehesi lähti ja kuinka raskasta se on. Onnistuitte kuitenkin asumaan yhdessä vuosia. Minun ja kumppanini yhdessä asuminen kesti vain kuukausia ja oli suuri järkytys, kun hän halusi muuttaa pois. Olemme kuitenkin vielä yhdessä.
Miesystäväni on sairaseläkkeellä ja hänellä on epävakaa persoonallisuushäiriö. Hän onneksi tiedostaa omat ongelmansa ja tuntee syyllisyyttä siitä, kuinka se minuun vaikuttaa. Yritän helpottaa tuota syyllisyyden tunnetta ja antaa asioiden tapahtua hänen ehdoillaan. Tuntuu rankalta olla se ymmärtävä osapuoli, kun itse en useimmiten saa ymmärrystä osakseni ainakaan häneltä yhtään vaikeammissa asioissa. Ajanvietto minun perheen ja suvun kanssa on hänelle haasteellista ja välttelee sitä, mikä on harmi. Omaan perheeseen ja sukuun hän ei pidä yhteyttä juuri ollenkaan. Minä olen ainut läheinen ihminen hänen arjessa ja välillä hän kaipaa paljon läheisyyttä, välillä ei juuri ollenkaan. Yhdessä olo on yhtä vuoristorataa eikä tulevaisuutta voi oikein suunnitella...Omakin mielenterveys on järkkynyt, mutta se ei poista sitä faktaa, että välitän hänestä enkä halua jättää yksin. Saan myös paljon iloa yhteisestä ajasta ja yhteydenpidosta, silloin kun sitä on.