Olen 46-vuotias nainen ja nuorempana sairastin pitkään vaikeaa masennusta, minkä yhteydessä sain epävakaan persoonallisuuden diagnoosin. Mielestäni masennuslääkitys lisäsi epävakaata käytöstä. Kun toivuin masennuksesta ja sain jätettyä lääkityksen pois, olen kyennyt rakentamaan elämästäni hyvää ja tasapainoista. Ja isot asiat elämässäni ovatkin kunnossa, kuten työ-, raha- ja kotiasiat ja lisäksi minulla on terveet elintavat.

Mutta ihmissuhteet on minulle se vaikea pala. Minulla on kyllä lapsuudesta peräisin oleva vaikea kiintymyssuhdetrauma ja ihmissuhdeongelmani voi nähdä kyllä senkin kautta. Mutta mielestäni tuo epävakaa persoonallisuus myös aina herää henkiin ihmissuhteissa.

Nyt minulla on takana muutaman kuukauden seurustelusuhde ihanan ja kiltin miehen kanssa. Olen tyypillisesti päätynyt vaikeisiin suhteisiin alkoholistien ym. hankalien tapausten kanssa. mutta tämä suhde on tuntunut erilaiselta. Meillä on miehen kanssa hyvin samansuuntainen elämäntyyli ja arvot ja kukaan ei koskaan ole ollut minulle niin kiltti ja huomioiva kuin hän. Hän on minua vanhempi ja hänellä on samansuuntainen rikkonainen ihmissuhdetausta kuin minulla. Senkin olen kokenut yhdistävänä tekijänä. En voisi kuvitella sopivani yhteen henkilön kanssa, joka on ollut 20-30 vuotta saman ihmisen kanssa. Meidän molempien pisimmät suhteet ovat olleet 7-8 vuotta ja sitten on niitä lyhyempiä ja hankalampia suhteita joitakin. Yhdessä suhteessa miehen kumppani oli ollut väkivaltainen häntä kohtaan, mihin suhde oli lopulta päättynyt.

Meillä on tässä seurustelun aikana ehtinyt olla pari konfliktia, jotka on kuitenkin selvitetty hyvin ja aikuismaisesti. Ensimmäinen liittyi tilanteeseen, jossa oltiin sovittu tapaavamme, mutta sitten en jaksanutkaan tavata. Tuo oli suhteen alkuaikaa, jolloin koin, että täytyy laittautua ja skarpata, että pystyy antamaan parastaan uudelle kumppanille. Silloin en jaksanut skarpata, enkä kokenut voivani tavata häntä epätäydellisenä itsenäni. Peruin tapaamisen ja mies otti sen raskaasti. Välimme viilenivät joiksikin päiviksi, mutta seuraavaan viikonloppuun mennessä asia saatiin selvitettyä, minkä seurauksena lähennyimme ja sai vähän laskettua niitä alkusuhteen aikaisia muureja ja oli helpompi olla oma itsensä.

Sitten parin kuukauden seurustelun jälkeen meille oli tulossa mökkiviikonloppu, mutta minulle olikin osumassa kuukautiset juuri viikonlopulle, josta kerroin miehelle. Hän olisi halunnut perua koko mökkireissun, koska seksi on hänelle tärkeää ja häntä harmitti, että mökillä ei olisikaan seksiä. Minä taas loukkaannuin tuosta ja olimme taas konfliktissa. Selvitimme sen taas aikuismaisesti ja lähdimme mökille ja kaikki meni hyvin ja taas lähennyimme.

Seksistä sen verran, että se on miehelle tosi tärkeää, mutta niin minullekin. Sen jälkeen kun seksi tuli mukaan suhteeseemme vajaan kuukauden tapailun jälkeen, sitä on ollut varmaan joka tapaamisella. Olen aiemmissa suhteissani ollut enemmän seksiä haluava osapuoli ja tässäkin suhteessa seksiä on ollut paljon ja siinä valossa ihmettelin miehen oikuttelua tilanteessa, jossa seksiä ei ehkä olisikaan.

Viime aikoina olen kokenut meidän suhteen jotenkin arkipäiväistyneen ja minusta on alkanut tuntua, että mies on alkanut pitää minua itsestäänselvyytenä elämässään. Ja itsestäänselvyytenä, että vietämme kaiken vapaa-aikamme yhdessä. Sunnuntaina meidän piti taas tavata, mutta siitä ei oltu etukäteen sovittu tarkemmin. Mies on koko suhteen ajan laittanut säännöllisesti hyvän yön ja huomenen viestejä ja muutenkin viesteissä sanonut paljon kauniita asioita minulle. Lauantai-iltana ja sunnuntaiaamuna niitä viestejä ei tullut ja sitä ihmettelin ja se harmittikin. Sitten myöhään iltapäivällä mies viestitti monelta tulisi minua hakemaan ja minua ärsytti niin, että olisin halunnut perua tapaamisen. En kuitenkaan perunut, koska silloin kerran aiemmin niin tehdessäni asiasta tuli niin iso kriisi, että en halunnut sitä samaa taas. En halunnut tuottaa miehelle pettymystä, enkä myöskään kyennyt ilmaisemaan omaa harmitustani miehelle. Osittain siksi, koska ajattelin harmistuneeni melko pienistä asioista ja että se olisi ylireagointia.

Menin miehen luokse, mutta olin niin ärsyyntynyt, ahdistunut ja huonotuulinen, että olin siellä omissa oloissani ja mies omissaan, eikä meillä ollut läheisyyttä niin kuin yleensä. Kumpikaan ei kuitenkaan kyennyt puhumaan mitään. Mies varmaankin näki ja aisti huonotuulisuuteni, mutta ei kysynyt siitä mitään. Ja minua vaan ärsytti entistä enemmän, kun olisin toivonut myötätuntoa ja vaikka kysymystä, että ”mikä sun on? ”.

Mies vei minut eilen aamulla junalle, kun menin töihin ja tunnelma oli silloinkin kireä. Kiirekin oli ja kiitin vain nopeasti kyydistä ja pakenin autosta edes pusua antamatta, että ehdin junaan. Normaalisti noina päivinä mies myös hakee minut junalta, ja vie minut ja tavarani kotiin. Yöpymistavarat jätän aina miehen luokse, kun en niitä viitsi töihin kuljettaa. Sen aamun jälkeen kumpikaan ei kuitenkaan viestitellyt päivän aikana mitään. Menin omin voimin töistä kotiin ja yöpymistavarani ovat edelleen miehellä.

Ja nyt sitten siihen epävakaaseen persoonallisuuteen ja miten se tässä on nyt tekemässä kärpäsestä härkästä. Tunnen kuinka siihen häiriöön liittyvä mielen pimeä puoli on vallalla minun mielessä ja minun ajatukset on pimeitä ja synkkiä ja halu tuhota suhde ja syyllistää mies siitä on voimakas.

Sen verran olen elämässäni ollut terapiassa ja muutakin itsetutkimista harjoittanut, että järjellä ymmärrän, että minun pitäisi nyt ottaa vastuu omista tunteista ja toiminnasta ja kertoa miehelle mikä harmittaa ja ahdistaa. Minun olisi ensinnäkin pitänyt kyetä sunnuntaina sanomaan, että nyt ei ole hyvä fiilis ja olla menemättä miehen luo. Mutta en kertonut miltä tuntuu ja sinne sitten menin mököttämään.

Ilmeisesti mieskään ei ole minua viisaampi. Jos olisin saanut eilen viestin, että onko joku hätänä, olisin kyennyt kertomaan miltä tuntuu ja pahoittelemaan omaa osuuttani. Mutta nyt tässä ollaan jossain molemminpuolisessa mykkäkoulussa ja minun ylpeys estää olemasta mieheen yhteydessä. Miehen motiiveista en tiedä, mutta aiemman vaikean suhteensa huomioiden hän ehkä yrittää välttää konfliktia. Ehkä hän toimii pelosta käsin. 

Näin kirjoitettuna tämä tilanne tuntuu niin vähäpätöiseltä, mutta minun mielessä on käynnissä valtava kaaos, psyykkinen hätätila, pimeys, tuhoamisvimma, hylätyksi tulon pelko. Halu sanoa miehelle, että tämä suhde oli tässä, on voimakas. Ja halu syyllistää mies siitä, kun en huonotuulisena saa häneltä myötätuntoa ja kysymystä, että mikä sun on.

Omaan persoonallisuuteeni ja kiintymyssuhdevaurioihin toki liittyy myös syvä häpeä omasta itsestä ja syvä kelpaamattomuuden kokemus. Kun hauraassa kehitysiässä on kokenut oman vanhemman kyvyttömyyden rakkauteen ja turvaan (mekaaninen huolenpito kyllä toteutui), niin tuntuu, että mikään terapia ja aikuisena saatu ”laastari” ei vie pois sitä kokemusta omasta kelpaamattomuudesta ja tunteesta siitä, että en ole rakkauden arvoinen.

Miesystävälläni on omat vaikeat kokemuksensa, enkä häntä käytännössä kovin syvällisesti edes tunne muutaman kuukauden seurustelun jälkeen. Mutta hän on ollut minulle kiltti ja hyvä ja tällä hetkellä tekisi mieli vain jättää hänet ja todeta, että tällainen tunnevaurioinen ja rakastamaan ja rakkautta vastaanottamaan kykenemätön naisenraakile ei ole hänelle oikea ja että hänen on parempi ilman minua.

En tiedä mitä teen. Ahdistaa ja itkettää. Luin keskusteluja epävakaan persoonallisuuden omaavan kumppanien kokemuksista, mutta tässä pieni avautuminen tästä epävakaan näkökulmasta. Tässä hätätilassani toivoisin jotain tukea kuitenkin. Tiedän, että paras neuvo sille toiselle osapuolelle on, että tällaisesta on paras pysyä erossa 😢