Epätoivoinen. Epätietoinen.
Olen lueskellut täällä paljon toisten tarinoita, ja nyt viimein rohkenin itsekin kirjoittaa.
Olemme olleet mieheni kanssa yhdessä kymmenisen vuotta, ja meillä on muutaman vuoden ikäinen lapsi.
Lapsen saamisen jälkeen suhteemme on muuttunut totaalisesti: kaikki läheisyys ja fyysinen kanssakäyminen on loppunut. Täydellisen seksitön, platoninen suhde. Hän on hyvä isä ja hyvä mies, mutta kaipaan elämääni muutakin kuin sisarellista rakkautta, jollaiseen tilannettamme vertaisin.
Kuukausia sitten tapasin miehen jonka kanssa syttyi kipinä ensi hetkestä alkaen. Tunne on molemminpuolinen. Myös hän on perheellinen ja suhde vaimoonsa on hyvin pitkä. Heidän suhteensa muistuttaa paljon omaani: ei seksiä, vaan veli-sisar-suhteeseen rinnastettava tilanne.
Yhteytemme on syventynyt ja johtanut myös fyysiseen kanssakäymiseen. Yhteen kertaan. En koskaan aiemmin ole pettänyt kumppaniani, enkä koskaan sellaista suunnitellut, en edes uskonut kykeneväni sellaiseen. Nyt tunteet kuitenkin veivät mukaan, ja mikä pahinta: en koe tehneeni mitään väärää. Olemme miehen kanssa viikoittain yhteydessä, itse olen yrittänyt hänet saada pois mielestäni, mutta ivan turhaan. Tunteeni häntä kohtaan ovat liian voimakkaat.
Suhteessani olin onneton ennen hänen tapaamistaan, mutta nyt olen entistä onnettomampi.
Tämän toisen miehen kanssa sovimme, että yritämme jäähdyttää tilannetta, mutta aika ajoin kumpikin keksii syitä ottaa yhteyttä toiseen. Tämä on riittänyt minulle. Se on ollut kuin happipullo josta olen saanut hengittää, ja tuntea olevani elossa.
En tarkkaan tiedä mitä tämä mies tuntee minua kohtaan ja mitä hän haluaa.
Odotan ja pelkään mitä taas huominen tuo tullessaan.
Koen, että suhteeni omaan mieheeni on kuollut, eikä voi enää jatkua ennallaan. Lapsikin kärsii tilanteesta. Varmaan meistä kaikkein eniten.
Tänne kirjoittamisen toivon sytyttävän keskustelua ja myös neuvot ovat erittäin tervetulleita. Toivon, ettei kukaan kivitä minua tekojeni ja ajatusteni vuoksi.
Mitä minun pitäisi tehdä?
Miten saan varmuuden toisen miehen minua kohtaan tuntemista tunteista?
Olenko itsekäs jos päätän oman suhteeni ja jatkan elämääni?
Ajattelin nyt itsekin vähän avata omaa elämääni.. Nyt kuukauden olen asunut kahden pienen lapsen kanssa pois kotoa eli asumuserossa. Meillä yhteistä taivalta n.7vuotta ja kaksi lasta. Välillämme oli juuri samanmoista välillä, mies petti kerran (?) viime kesänä ja pitänyt yhteyttä edelleen häneen muka kaveripohjalta..
Mutta siis itse en asiasta yli ole päässyt ja ehkä siksi välit on viilenneet entisestään.. Ensin ajattelin että lasten kannalta on parempi yrittää mutta saman katon alla en pystynyt enää olemaan.. Ahdisti liikaa.. Nyt puhetta ollut pariterapiasta mutta en tiedä siitäkään sitten. Ehkä kumminki pienten lasten takia kannattaa yrittää kaikki keinot.. Voimat on kyllä niin loppu kun vaan voi ☹️
Jaksamista! Kumpa joku joskus antaisi valmiin vastauksen mitä tehdä
Anzq kirjoitti 27.5.2015 14:22
Ajattelin nyt itsekin vähän avata omaa elämääni.. Nyt kuukauden olen asunut kahden pienen lapsen kanssa pois kotoa eli asumuserossa. Meillä yhteistä taivalta n.7vuotta ja kaksi lasta. Välillämme oli juuri samanmoista välillä, mies petti kerran (?) viime kesänä ja pitänyt yhteyttä edelleen häneen muka kaveripohjalta..
Mutta siis itse en asiasta yli ole päässyt ja ehkä siksi välit on viilenneet entisestään.. Ensin ajattelin että lasten kannalta on parempi yrittää mutta saman katon alla en pystynyt enää olemaan.. Ahdisti liikaa.. Nyt puhetta ollut pariterapiasta mutta en tiedä siitäkään sitten. Ehkä kumminki pienten lasten takia kannattaa yrittää kaikki keinot.. Voimat on kyllä niin loppu kun vaan voi ☹️
Jaksamista! Kumpa joku joskus antaisi valmiin vastauksen mitä tehdä
Kiitos Anzq kirjoituksestasi.
Meitä samassa tilanteessa olevia on turhan paljon - niin pettäjien kuin petettyjen puolella.
Kai se vain on niin, että tämä elämä on elettävä, meni se miten hyvänsä: kukaan ei osaa antaa meille vastauksia miten tulisi toimia.
Itseni on vaikea tehdä lopullista päätöstä asian suhteen, vaikka olen sen kai mielessäni jo tehnyt. On kuitenkin vaikea rikkoa perhe, etenkin kun ajattelen lastamme. Mutta kuten aiemminkin olen kirjoittanut: onko lapsen edun mukaista yrittää pitää perhe koossa, jos vanhemmat kohtelevat toisiaan kuin ilmaa? Jos vanhempien välistä rakkautta ei vaikuta enää olevan? Vai voiko lapsesta kasvaa yhtä ehjä ihminen kahdessa kodissa, joissa kummassakin hän saa osakseen rakkautta ja huolenpitoa?
Väistämättä mieleeni nousee sanat: Kaikkea ei vain voi korjata.
Itsekin olen sisältä kovin repaleinen. Enkä tiedä mitä tehdä.
Kiitos teille, jotka olette oman tarinanne jakaneet ja omalla tavalla vertaistukea antaneet. Myös eri näkökulmat ovat olleet minulle tärkeitä.