Hei! halusin kertoa tarinamme. Tapasimme, rakastuimme päätä pahkaa, tapailuvaihe jäi välistä, se oli silkkaa ihanaa hulluutta ja jatkuvaa ikävää kun emme olleet samassa paikassa, yksiselitteisesti siis ei tarvinnut paljon pähkäillä. aika oli kaunista, luonnollisentuntuista ja ihanaa.

Muutimme aika pikaisesti yhteen, näin jälkikäteen mietittynä vähän liiankin pikaisesti. ensimmäinen suhteeni siis ja ensimmäistä kertaa saman katon alla. Ihmettelin omituisia tuntemuksiani, kunnes nyt viimeaikoina tajusin oirehtineeni yhteenmuuttoa joka kaikessa ihanuudessaan kuitenkin taisi tulla liian pian ja vauhdilla. en tätä omistuista olo silloin tunnistanut ja siksi asia onkin nyt inhottavaa jälkikäteen käsitellä (OLISINPA TEHNYT JOTAIN, huoh) noh, kevään 2010 edetessä totuin uuteen asuntoon ja järjestelyyn ja nautimmekin kokoajan yhdessä olosta. aloitin samoihin aikoihin yhteenmuuton kanssa kiireisen kolmivuorotyön. Kesän 2010 alussa saimme ilmoituksen asunnosta joka lähteekin alta ja näin ollen mulla flippasi kunnolla. koin turhautumista, purin sitä tietenkin lähimpään ihmiseen, joka tässä tapauksessa oli hän. kesä meni kauhun sekaisena, olin vihainen koko tilanteesta ja suhtauduin hänen rauhallisuuteensa lähinnä vihaisesti, miten voit olla köllöttää kun asunto menee kohta alta. etsin asuntoa niin tomerasti että koin kai jonkinmoisen burn outin asian tiimoilta, vaatimukset kasvoivat ja lopulta ei kelvennut enää mikään. olin vihainen, stressaantunut ja turhautunut. pelkäsin jo silloin etten palaudu vaikka asunto löytyykin. meidän välillä vallitsi tästä asiasta johtuva kireys, riidat olivat ei mistään kotoisin, täysin huutamisen iloa, kun mikään muu ei välillämme ollut vikana. kodin ilmapiiri meni pahaksi, kärsin omasta kiihkoilustani ja hän koki ettei voi olla enää oma itsensä seurassani. Tämän vuoden alussa päädyimme yhteistuumin ratkaisuun, muutamme erillemme, otamme aikaa oman pään selvittämiseen, katsomme tuoko tulevaisuus meille vielä yhteistä onnea. kliseisesti, korjaamme ensin itsemme, sitten meidät. rakkautta on, tosin sen rinnalla on myös ahdistusta, epätoivoa ja suruakin. Välimme ovat läheiset, pystymme puhumaan. itkimme 2 viikkoa putkeen ennen tätä päätöstä. jatkoin yksin itkemistä sen jälkeenkin. nyt muutosta on 3viikkoa, lyhyt aika. sovimme ettemme kovasti pidä alkuun yhteyttä, jotta oma pää tosiaan selviää. miten se onnistuisi kivutta kun kyseessä kuitenkin ihminen jonka kanssa jaettu kaikki viime vuodet?? en oikein osaa sitä, mutta sinnittelen, jotta oma aika ja tila jonka tarvitsemisesta puhuimme, toteutuu. Olen aivan hajalla, pitäisi keskittyä siihen omaan paranemiseen, mietin vain milloin ja miten saamme suhteemme kuntoon, entä säilyykö toisen motivaatio kuten omanikin? Onko se ylipäänsä mahdollista päästä tällaisesta yli ajan kanssa, päällimmäisenä oleva ahdistus toisesta poistuu välimatkan myötä? keskustelua aiheesta toki on luvassa (molemmat tätä mieltä), mutta vasta kun aika on kypsä- koen että otimme todella suuren riskin suhteen lopulliseen rikkoutumiseen. mies sanoi että aikoo nyt olla täysin miettimättä meitä, ennenkuin sen aika on, vaan keskittyy täysin itsensä eheyttämiseen, jota minunkin kaiken järjen mukaan pitäisi tehdä. Onneksi käyn terapiassa, se ainakin on edennyt. Olen vain niin peloissani, ettei tämä korjaannukkaan ja tunnen suurta syyllisyyttä omasta sekoilustani viime vuonna, olenko onnistunut työntämään sillä pois sen minulle tärkeimmän? toki ymmärrän että vain kaksi eheää voivat olla yhdessä. siksi yhteenpaluu ei ole nyt ajankohtaista. en vain ymmärrä kauan tällaiselle pitää antaa aikaa, enkä tiedä miten jaksan sen läpi.

molempien toive oli että kun olemme päässeet takaisin jaloillemme, voisimme korjata suhteemme (joka itseasiassa ei koskaan rikkoutunutkaan) tai lähinnä panostaa siihen. Mutta vasta kun olemme rehellisesti hyvinvoivia ja onnellisia. En vain pääse yli enkä ympäri siitä menettämisen kauhusta joka tekee arjestani helvetin. En halua menettää häntä, ei hänkään omien sanojensa mukaan minua, mutta hän suhtautuu rauhallisemmin siihen että aika kyllä näyttää.

minulla on monta asiaa jotka minun tulee läpikäydä ennenkuin voin ylipäänsä nähdä hänet, tajuta ettei maailma kaadu tähän vaikkei suunnitelmamme menisikään niinkuin olimme suunnitelleet, vasta kun olen peloistani vapaa, koen olevani oma itseni.
On monta asiaa joista varmasti tulemme puhumaan, hän kuitenkaan ei halua nyt vielä puhua niistä, sillä tottahan se on, ettei kolmessa viikossa mikään asia muutu, se vaatii pidemmän ajan ajatella. Suurin ahdistukseni kumpuaa siitä pelosta, ettei hän enää ”tauon” jälkeen koekaan tarpeelliseksi yrittää uudelleen.

en tiedä miten selviäisin läpi tämän, tulevaisuudesta ei ole mitään tietoa, tuntuu etten ole enää olemassakaan. phuh, helpottihan kun sain purkaa. Jos jollain samankohtaista kokemusta tai muuten vain kokee aiheen itselleen tutuksi, olisin kiitollinen vertaistuesta.