Olen seurustellut avomieheni kanssa nyt pari vuotta, tavattiin kansanopistossa, jonka jälkeen muutin hänen kotipaikkakunnalleen. Nyt olemme asuneet vuoden yhdessä. Olemme kaikessa täysin erilaisia ja riitelemme melkein päivittäin. Tiedän jollakin tasolla, että meiltä on väärin olla yhdessä, koska en oikeasti koskaan halua hankkia lapsia tämän miehen kanssa. Tiedän jo kuinka saan kuulla kasvattavani niitä väärin ja kuinka teen kaiken väärin (Meillä on koira…). En vain millään saa itseäni revittyä irti hänestä, koska jotenkin haluan naiivisti uskoa hyvään tulevaisuuteen ja siihen että me muokkaamme toisiamme toisillemme sopiviksi. Ehkä jotenkin pidänkin siitä, että joku on koko ajan kertomassa minulle virheistäni ja näin opin ja kasvan. Tai sitten olen siihen vain niin tottunut… aluksi en voinut sietää sitä kuinka joku voi minulle valittaa siitä etten olekaan meikannut.

Viime keväänä kuitenkin kävi jotakin. Tapasin ensirakkauteni. Olemme pitäneet erostamme asti yhteyttä, kirjoitelleet ja tavanneet pari kertaa vuodessa. Minä olin se joka pisti poikki. Minua ahdisti ajatus siitä, että olemme niin nuoria, ja tässä pitäisi nyt sitten sitoutua toiseen ihmiseen loppuelämäksi. Halusin elää ensin. Olen kaikki nämä vuodet odotellut, että tulisi taas se meidän aika. Hän seurusteli toisen tytön kanssa, minä muutin paikasta toiseen, kokeilin asioita. Kunnes tapasin nykyisen poikaystäväni. Aluksi ahdisti, kun tajusin että meillä on yhteinen asunto, koira, minulla opiskelupaikka. Elämäni oli siinä. Sitten kuitenkin totuin ”tylsyyteen” ja alkoi tuntua turvalliselta, vaikka suhteemme ei toiminutkaan. Nyt tämä ensirakkauteni ilmoitti pistäneensä poikki tyttöystävänsä kanssa, koska ei pystynyt unohtamaan mua, ja tulee aina rakastamaan mua. Minä tulen aina rakastamaan häntä, mutta jotenkin en halua pettää nykyistäni. Poikaystäväni pääsi nyt Englantiin opiskelemaan, minulle olisi ollut mahtava sauma tässä, olisimme varmasti kasvaneet erilleen. Ajattelinkin entistäni usein, mutta oli silti niin kamala suru, kun tajusin että se turvallinen tylsä arkielämä on mennyt ja kaipasin sitä niin paljon. Lupauduin siis lähtemään Englantiin hänen kanssaan, ja nyt ahdistaa, koska tiedän ettei se ollut se oikea ratkaisu. En halua menettää entistäni, mutta tunnen jotenkin olevani velvollinen edes kokeilemaan Englannissa asumista, ja jotenkin toivon että viimeistään siellä molemmat huomaamme ja hyväksymme, ettei tämä toimi ja voin tulla kotiin, vapaana. Mutta entä jos ei käykään niin? Mikä saa mut valitsemaan näin? Pelkäänkö? Kun rakastan toista enemmän, ja tämä toinen arvostaa ja kunnioittaa mua, ei ikinä valittaisi mun meikittömistä kasvoistani…Tunnen itseni niin alhaiseksi.😞