Hei Kraakku,
viestisi alku kuulostaa siltä tilanteelta, jossa olen itse nyt. Sain eilen tietää, että aviomieheni on ihastunut toiseen naiseen. Mitään ei kuulemma ole tapahtunut, ovat tavanneet kerran ja mieheni on korviaan myöten ihastuksissa. Hän sanoo, ettei ole minua pettänyt = ei ole mennyt sänkyyn naisen kanssa.

Olemme olleet naimisissa 7 vuotta ja meillä on kaksi alle kouluikäistä lasta. Olemme kriiseilleet ennenkin ja hakeneet apua parisuhdeterapiasta. Mieheni ei ole päättänyt haluaako jatkaa meidän suhdetta vai lähteä omille teilleen. Olen kuin löysässä hirressä. En halua erota.

Rakkaus ei ole kuollut ja luulin jo, että pahimmat kriisit olisi selätetty ja jatkettaisiin yhteistä matkaa. Mutta nyt tuntuu, että pohja koko olemassaololta olisi pudonnut pois. Toivotan sinulle voimia ja jaksamista tilanteessasi, johon toivon ettemme me ajautuisi. Onko avioliiton jatkamiselle mitään toivoa niin meidän kuin teidänkin tilanteessa?

Kraakku kirjoitti 29.10.2014 23:7

Yli puoli vuotta sitten mieheni kertoi ihastuneensa toiseen ja haluavansa erota.

Itselläni on seitsemäs kuukausi menossa siitä kun mies kertoi saman asian.

Hiljalleen tilanne muuttui ja haki muotoaan mutta minä päätin arvostaa itseäni niin paljon, etten jäänyt nurkkiin odottamaan, että mies saa päätettyä, mitä lopulta oikeasti haluaa. Minä muutin elokuun alussa lapsien (10v ja 13v) kanssa pois yhteisestä talosta vuokra-asuntoon.

Jo ennen sitä mies sanoi haluavansa yrittää vielä paikata meidän välimme ja lopettavansa yhteydenpidon ihastukseensa (sen tekikin, vaikka todella koville otti - muutamaa viikkoa myöhemmin tällä "ihanalla" naisella olikin jo uusi mies kierroksessa 😝); meni minun muutettuani terapiaankin. Vieläkään mies ei kuitenkaan pysty keskustelemaan tapahtuneesta j/tai siihen johtaneista syistä (ei ole pystynyt kuulemma edes terapeutille). Ja niin kauan kuin ei pysty, meillä ei ole mitään tulevaisuutta. En tiedä, olisiko vaikka puhuttaisiin, mutta tällä tavalla ainakin olen oman elämäni herratar, kävi niin tai näin.

Tapaamme toisiamme lasten takia ja myös yhteisen harrastuksen merkeissä. Mies puhuu pehmoisia ja kaipaa minua silminnähden. Minä rakastan häntä edelleen mutta yhteistä elämää suostun tässä tilanteessa harkitsemaan vain ja ainoastaan omien ehtojeni kautta. Hiljalleen, päivä päivältä, alan myös arvostaa omaa elämääni yhä enemmän - toki yritänkin keskittyä kaikkiin hyviin asioihin ja antaa itselleni sitä arvostusta, minkä ansaitsen. Teen myös tulevaisuudensuunnitelmia sitä silmällä pitäen, että tämä on pysyvä ratkaisu.

Tsemppiä & arvostakaa itseänne!! 🌻🙂🌻

Kiitos kurnau tuestasi. Mietin kommenttisi jälkeen paljon tuota itsensä arvostamista. Niin totta! Olen monta vuotta tukenut miestäni hänen sairastuttuaan (toki hänkin on tukenut minua omien voimavarojensa mukaan). Elän 100% tälle perheelle. Olenko unohtanut siis itseni? Paluumuutto lapsuuden maisemiin ei ole sujunut kivuttomasti - omat kaverit jäi sinne, minne olin aikuiselämäni rakentanut. Nyt kun lastenhoitoapua on saatavissa täällä niin kaverit ovatkin sitten monen sadan kilometrin päässä! Olen käpertynyt kotiin ja mies on "joutunut" pitämään minulle seuraa. Sosiaalisen verkoston rakentaminen ei vaan ole kovin helppoa.

Viikonlopun aikana päätin, että nyt jos koskaan on aika ottaa härkää sarvista ja alkaa satsaamaan omaan itseen ihan tosissaan. Kävin ensin juttelemassa terveydenhoitajan kanssa tilanteesta ja hän ohjasi minut/meidät pariterapiaan. Sinne tosin ajan sain vasta kahden viikon päähän. Ensin ajattelin, ettei miehellä olisi ehkä haluja lähteä yhdessä puhumaan asioistamme, mutta kyllä hän nyt ainakin ihan positiivisesti asiaan suhtautui.

Jaksamista kaikille tähän harmaaseen syksyyn!