En ole koskaan ollut yksin, ei elämää ilman parisuhdetta
Miehen kanssa ollaan 5v oltu yhdessä, joista reilut 4v avoliitossa. Mies on 40, minä 25. Ikäero ei tähän asti ole haitannu. Nyt viimeset puolivuotta mies on ilmaissut, ettei tiedä haluaako parisuhdetta jatkaa. Syyksi sanoo, että ollaan niin erilaisia. Minä kuulemma introvertti, joka ajattelee pelkällä tunteella ja mies itse ekstrovertti, joka ajattelee järellä. Minä en itseäni tuosta tunnista ja miehen mielestä luonteen eroavaisuudet saattaa olla liian isoja.
Molemmat ollaan sairastettu masennusta, minä myös ahdistusta. Miehen itsari-yrityskin käyty matkan varrella läpi. Minä käyn edelleen terapiassa omien sairauksieni takia.
Nyt kun se mahdollinen ero on mielenpäällä, masennus ja ahdistus tuntuu syvenemän yhä enemmän. Omia kavereita mulla ei ole kuin 2, kaikki loput yhteisiä. Harrastuksia ei ole kuin kesäisin ja nekin olen ”miehen matkassa saanut”. Mulla ei ole mitään muuta omaa elämää ilman parisuhdetta kuin työ ja siskot. Miten hankkia omia kavereita/uusi mies ja elämää kun jaksaminen, sosiaaliset taidot ei aina riitä? Tuntuu että koko mun jaksaminen on kiinni tuosa miehestä ja että en oo vahva tai ”kokonainen” ilman sitä. Ajatuskin elämästä ilman tuota miestä saa koko mielen sekasi. Masennus/ahdistuslääkkeitä olisi kirjotettu vaikka millä mitalla, mittään en oo vielä suostunu syömään muuta kuin nukahtamiseen.
Miten tästä selviää? Ikinä en ole vielä elämässäni ollut puolta vuotta kauempaa yksin, suhteesta ja avoliitosta toiseen pomppinu. Sitte tämä tuntu oikealta. Täälähetkellä tuntuu että jos erotaan niin mun elämä loppuu ja jään yksin. Yksin asuminen pelottaa myös, enkä saa unta jos oon nyttenkin yksin välillä kotona. Onko kellään kokemuksia, mielipiteitä?
Olet vielä kovin nuori. Vaikka nyt ahdistaa ja tuntuu, ettet voi elää yksin, niin juuri se olisi parasta. Jos ei koskaan asu yksin ja opi tuntemaan itseään ilman muita, on aina tavallaan altavastaaja elämässä. Kyky olla yksin on olennainen selviämisen kannalta. Sinä selviät kyllä ilman miestäsi. Hae apua, aloita määrätyt lääkkeet ja aloita eheytymisen tie. Sitten ei ole enää merkitystä, jatkatteko yhdessä vai ette.
Itse hyvinkin pitkiä aikoja ilman parisuhdetta olleena sanoisin ettei yksin olemisessa ole mitään kamalaa. Ei silloin välttämättä ole yhtään sen enempää yksin kuin suhteessakaan, tai onnettomampi tai mitään muutakaan. Toki parisuhteen päättyminen aina pahalta tuntuu ja se hetki hirvittää kun ero on ihan huulilla. Vielä vähän sen jälkeenkin tuntuu huonolta mutta siitä se aina ajan kanssa suttaantuu. Edellinen kommentoija viisaasti totesikin alta vastaajan asemasta, ja niin se osittain on jos tuntuu ettei yksin pärjää, takertuu ja hyppii suhteesta toiseen.
Sen opettelu ja toteaminen että on hyvä olla ilman suhdettakin, ainakin itsellä on lisännyt itseluottamusta. Osaa sitten suhteessa sanoa että tarvitsen sitä tai tätä ja tuota en ainakaan hyväksy ilman pelkoa hylkäämisestä. Sellasta tervettä itsekunnioitusta. Ja loppujen lopuksi hyvin moni on yksinäinen parisuhteessakin. En tarkoita että väkisin pitäisi olla yksin jos se ei tunnu luontevalta, mutta yksinjäämisen pelko kannattaa kyllä käsitellä niin ettei se tunnu musertavan kamalalta 🙂