En millään jaksaisi enää tätä kuormaa
Olen yksinäinen. Minulla on kyllä perhe, mutta koin vanhemmat tosi hylkäävinäjo lapsena ja suhde sisaruksiin on tosi etäinen. Nuorena olin selvästi masentunut ja ahdistunut koulukiusatuksi tulemisen takia, mutta vanhempani eivät valitettavasti tehneet asialle mitään. Korkeintaan selittivät asiaa fyysisillä ongelmilla, vaikka niitä ei ollut. Koin, että he suorastaan jättivät heitteille. Päädyin peittämään kaiken pinnan alle.
No, muutin uudelle paikkakunnalle ja tutustuin erääseen ihmiseen ja tämä onkin kai kirjoituksen pääpointti. Olemme olleet vuosikaudet ystäviä. Suhteessa oli valitettavasti väkivaltaa, sekä henkistä että fyysistä. Otin vastuuta tämän henkilön ongelmista liikaa ja pikkuhiljaa koin, että hän alkoi pitää minua itsestäänselvyytenä ja kohteli ajan saatossa yhä välinpitämättömämmin. Kun olen koittanut sanoa asiasta, hän on kieltänyt sen, mitä olen sanonut ja syyttää asioiden kuvittelusta. Suhteessa on ollut hyvin paljon myös hyvää, asioiden jakamista ja molemminpuolista ymmärrystä.
🙄
Tuntuu, että en kuitenkaan enää vain jaksa suhdetta. Välillä annamme anteeksi toisillemme ja siitä se kierre sitten lähtee aina uudelleen. Päädytään tilanteeseen, jossa voin hyvin huonosti. Pitäisi osata olla tiukka. Se vain vaatii kipeää yksinäisyyttä. Olen ollut nuoruudesta asti tosi yksinäinen ja syrjässä. Pärjännyt vain, koska on ollut pakko.
Olen käynyt terapiassa kyllä, mutta se ei auttanut, koska kemiat terapeutin kanssa eivät kohdanneet. En ole osannut tähän asti puhua muille ihmisillekään mitään ongelmistani näkymättömänä ninninä. Tämä viesti on ensimmäinen kunnon avautuminen, joten ainakin tällainen kehitysaskel otettu. Helpottaa kirjoittaa.
Haluaisitteko sanoa jotakin tähän tilanteeseen? Kaipaan ymmärrystä, koska tuntuu, että olen ollut niin syvissä vesissä niin kauan (n. 10 v) ilman tehoavaa apua. Minulla on todella voimakas tarve yhteyteen ihmisten kanssa. Koen olevani ihmisläheinen, joten nämä ongelmat tuntuvat välillä sietämättömän raskailta ja tuskallisilta😭 Kauan kumuloituneet asiat ovat kuormittaneet minua aivan liikaa aivan liian kauan.
Tässä päällimmäiset ajatukset.
Hei!
Näen kirjoituksestasi, että ajattelet ja tiedostat hyvinkin paljon asioita ja itseäsi. Olen hyvin pahoillani siitä, että olet joutunut elämässäsi kokemaan kiusattuna olemista. Se on asia, jota kenenkään ei tulisi kokea.
Haluan sanoa sinulle, että kaikki lapsena ja nuorena kokemasi tunteet ovat olleet tosia.
Me ihmiset kun olemme saaneet tietynlaista kohtelua kotonamme, niin emme oikein useinkaan osaa hakea jatkossa elämäämme, kuin sitä samaa. Eli jos kotona vanhemmat ovat hyljänneet henkisesti, niin kas vain, kumppanimme onkin usein alkoholisti tai väkivaltainen tai jollaintavoin riippuvainen. Onko se niin, että on niin vaikeaa, ellei mahdotonta suoda itselleen jotakin hyvää? Tottumus on toinen luonto. Kaikenlaiseen voi tottua ja huonokin voi tuntua niin kotoisalta.
Tokikaan elämä ei ole niin mustavalkoinen kuitenkaan.
Yksinäisyyden tuska voi olla niin suuri, että sitä on hyvin vaikea kestää. Joskus kuitenkin on parempi uskaltautua elämään se tuska läpi, kuin jäädä siihen arkeen, joka tappaa hiljalleen. Jokainen kuitenkin valitsee. On kai väärin vaatia ketään yksinäisyyteenkään suostumaan. Ihmiset ovat erilaisia. Toinen löytää helpommin välineitä surun ja tuskan läpielämiseen, kuin joku toinen. Apua kuitenkin kannattaa hakea. Avun kanssa voi vaikka miettiä, mitä ne omat keinot olisivat.
Isosti voimia arkeesi. Läpi eletyn tuskan ja pettymyksen jälkeen elämä voi paljonkin selkeytyä. Ole kuitenkin tässä hetkessä itsellesi armollinen. Jos muutokseen alkaminen tuntuu ylivoimaiselta, niin sekin on ihan sallittu ja oikea tunne. Sinä itse olet siinä.
Hei Viikuna,
hienoa että otit tuon askelen ja kirjoitit ensimmäisen viestin ja kerroit ajatuksiasi. Tilanteesi kuulostaa raskaalta: yksinäisyyttä ja vaikea parisuhde. Pärjääminen vain koska on pakko kuluttaa voimia, ei se toimi pitkän päälle. Viestistäsi on kulunut jo monta viikkoa. Kerro, onko mikään helpottunut viestin jälkeen? Oletko jaksanut hakea muualta apua?