En kuulu enää mihinkään
Olen jo monta päivää yrittänyt kirjoittaa,mutta se on vain jäänyt miettimisen tasolle.
Nyt olen jo niin monesta virallisesta paikasta saanut kuulla sanat:Sinusta ei ole enää mitään hyötyä kenellekään,kun et voi työtä tehdä.Tai,luuletko saavasi jotain,ethän kuulu mihinkään.
Niin,en kuulukaan mihinkään enää,mutta onko se minun syyni-,tiedän ettei.Kiitos,sinulle lääkäri,joka et uskot minua,määräsit liikaa lääkettä ja siksi aiheutit minulle vaikean vuodon aivoihin.Kiitos,sinulle,että erotit näin pienet lapseni minusta.
Niin,ethän sinä voine sitä tietää.
Vanhempi silloinen vauvoistani muistaa minut,mutta nuorempi silloin puoli vuotias,hän ei tietenkään.Olen hänelle äiti,mutta hän ei ymmärrä mitä se sana tarkoittaa.Hän ei
sitä ole pystynyt sisäistämään,vaikka olen jatkuvasti toiovonut,että hän tulisi luokseni.
Ihmiset luulevat tietävänsä mitä tarkoittaa tai miltä tuntuu se,että pienet vauvat”revitään irti äidistään”ja miltä se tuntuu.
Kaipaan heitä,mutta,koska he eivät asu luonani,enkä voi olla heidän toisessa kodissaan kärpäsenä,kuinka voin tietää kaikkea mitä siellä tapahtuu.
Haluaisin olla työssä ja olisin myös perheeni kanssa ja ennenkaikkea omien pienten
poikieni kanssa,mutta se ei enää koskaan tule olemaan niin.
Olen tukehtua tähän tunteeseen,mutta en enää luotakaan kehenkään kuka on ns.ammatti-ihminen.Liian paljon huonoja kokemuksia vuoden-98 jälkeen heistä.
Häpen sanoa,omaa ammattiani,mitä niin haluaisin tehdä.Tiedän niin miltä monia asia tuntuu ihmisestä,kuka on vakavasti sairastunut,pystyisin neuvomaan,antamaan rohkaisuja,mutta mitään fyysisiä nostoja,kääntämisiä etc.niitä en pysty,koska käteni toinen,ei toimi.
Mutta,se sana,että minut lasketaan liikuntarajoitteiseksi,merkitsee ihmisille niin paljon negatiivisia ajatuksia,jopa tunteita,että olen aivan aivoton;siksi kohtaaminenkin heidän kanssaan välittää sen tunteen jo ilman sanoja minulle.
Haluaisin olla se sama äiti,joka käy työssä,tekee lapsilleni ruokaa,pesee pyykkiä ja kaikkia muitakin normaaleja töitä.Ennenkaikkea haluaisin olla lasteni kanssa,antaa heille rakkautta,auttaa kysymyksissä,neuvoa,olla läsnä jokainen päivä.
Mutta,en kuulu enää mihinkään,en edes ystäväpiiriin,en mihinkään.Sitä on vaikea edes selittää.Yrittämisestäkään se ei puutu.
Mietin kälyäni,hän ei jaksanut enää.Enkä hänen haudallaan ole ehtinut juuri äskettäin edes käymään.
Ehkä on elämäni loppusuora menossa jo.☹️
Hei Valuva kyynel,
Olen pitkään seurannut aloittamaasi kirjoitusta. Varsinkin tuota 0 krt vastattua kohtaa ja odottanut, että joku viisaampi vastaisi. Mutta ei, vaikeisiin asioihin ei liene helppo vastata. Mutta kuitenkin tunnen, että olet ansainnut vastauksen joltakin, olkoon se sitten minun vastaukseni, vaikken tunne olevani kelvollinen.
Olet kokenut suuria menetyksiä. Mitään niistä ei sinulle voida korvata. Mitään niistä et ainakaan helposti saa takaisin, joitakin et koskaan. Elämäsi on peruuttamattomasti muuttunut. Mielesi kapinoi tuota muutosta vastaan ja se on ymmärrettävää. 😟
Fyysinen elämäsi on kuitenkin tästä eteenpäin tällainen. Voit yrittää nyt käydä mielesi kimppuun. Miettiä, mitä hyödyt siitä, että murehdit mennyttä ja tulevaisuutta? Sinulla on kuitenkin vielä lapsesi jossain. Saat tavata heitä. Voit tehdä ne hetket sellaisiksi kuin pystyt, yrittää saada hyviä muistoja. Uskoisin, että sinulla on mahdollisuus henkilökohtaiseen avustajaan vammasi perusteella ja siten nauttia hänen avullaan lastesi seurasta. ☺️
Muutos elämänlaatuun käy oman mielesi kautta. Koeta nähdä ne hyvät asiat, jotka elämässä ovat jäljellä, edes ne pienet. Vähitellen voit saada niitä lisää. Ota yhteys vaikkapa invalidiliittoon, afasialiittoon, hakeudu muiden saman kokeneiden joukkoon. Ota oma elämäsi haltuusi, sinulla on vielä elämää jäljellä. Katkeroituminen ei auta sinua eteenpäin.
Minun mielestäni sinulla on valtavan hyvä kielellinen lahja ja sitä kannattaa hyödyntää vaikkapa lapsillesi tulevaisuutta varten. Jonain päivänä he kysyvät, miksi heidän oli muutettava sijaisperheeseen. Silloin on sinun vuorosi selittää miksi kävi niin kuin kävi. Tarinasi on merkittävä paitsi sinulle itsellesi, lapsillesi ja myös kohtalontovereillesi.
Toivon sinulla niin fyysisiä voimia kuin voimaantumista mielellesi. 🙂🌻
Olet edelleen se fiksu ihminen, vaikka halvaus vei osan fyysisestä voimastasi.
Lämmintä joulunodotusta sinulle
Oikein hieno vastaus, Syyskaunosilmä - olen samaa mieltä kanssasi ja toivon minäkin että valuvakyynel pystyy pikkuhiljaa rakentamaan elämänsä uudelleen. Kun on paha olla, me helposti menemme heti ääripäähän ja mietimme elämän lopettamista. Yksin on vaikea päästää irti pahanolon tunteesta ja vaikeammaksi sen tekee vielä että ei pysty/halua luottaa kehenkään. Uskon, että meitä on täällä monta, jotka toivovat sinun löytävän tien pois murheen alhosta. Älä luovuta.