Voitonriemu? Kuulostaa kilpailutilanteelta, jossa nainen haluaa esittää voittajaa - itselleen. Taustalla on tuon naisen huono itsetunto, ei fiksut miehistä kilpaile, eikä asemasta. Uudet kumppanit on epävarmoja ja mustasukkaisia exixstä, luultavasti ilakoiva ylimielisyyys, jos sellaiselta vaikuttaa, on tätä. Osta tai lainaa kultaisen käytöksen kirja. Lue se kannesta kanteen. Sen jälkeen, noudata pilkulleen, kaikissa sosiaalisissa tilanteissa sen ohjeita. Kolmen vuotta, hampaat irvessä, jos jaksat käyttäytyä hienolla tavalla, mitä hienoimmalla tavalla itse, aina, hymy on jo hyytynyt.

Hei. Seurustelin 3 vuotta, erosimme viime vuoden elokuussa ja meillä oli juttua tämän vuoden helmikuuhun.

Nyt lokakuussa näin facebookissa, että hän ja eräs YSTÄVÄNI laittoivat että ovat parisuhteessa.
Aika outo tilanne kun kuitenkin ollaan hengailtu kolmisinkin.
Minun puolestani voisin olla vielä miehen kaveri ja ystäväni kanssa semmoinen kaveri että moikataan kun tavataan. Mies ei kuitenkaan ole valmis olemaan kaveri, häntä ehkä hävettää ja tiedän että hän on aina välittänyt minusta ja tulee välittämään. Niinkuin minä hänestä.

Nykyiset tyttöystävät ovat aina mustasukkaisia eksistä. He miettivät rakastaako toinen entistään enemmän kuin nykyistä jne. Ehkä tällä eksäsi nykyisellä on alemmuskompleksi sinua kohtaan. Älä välitä tästä vaan nouse sen yläpuolelle, tee vaikka samanlainen ilme heidät nähdessään.
Usko pois, sinä olet tässä voittaja, ei eksäsi nykyinen!!! 🌻🙂🌻

Kiitos miumau vastauksestasi. Ei varmasti ole helppo tilanne tuokaan. Vain kerran olen tavannut naisen, joka pystyi hengailemaan ex-miehensä kanssa nelisin, molemmilla oli uusi ystävä kainalossa. Ja usko tai älä: tähän henkilöön tutustuin sairaalahoidossa, minä olin silloin osastolla masennuksen takia ja tämä viehättävä nuori nainen aivan muista syistä.

Ihailtavaa. Mutta ehkä tuo onnistui juuri siksi, että molemmilla oli se uusi. Minun kaikki parisuhdekokeiluni ovat päättyneet suuriin pettymyksiin ja nyt olen elänyt jo vuosia ilman. Ehkä takana on traumaattinen isäsuhde, mene ja tiedä.

Sanotaan, ettei mustasukkaisuus ole rakkautta vaan omistamisen halua. Mutta käsi sydämelle, ihmiset: kuinka moni pystyy luopumaan rakkaastaan tuntematta tuskaa? Tuska muuttuu ajan myötä vihansekaiseksi rakkaudeksi tai rakkaudensekaiseksi vihaksi, miten vain, koska kukaan ei kestä tuskaa loputtomasti, mielihän särkyy siinä. Ja jotta viha ei muuttuisi teoksi, jää jäljelle vain primitiivinen pakoreaktio.

Löysin kirjan, josta voi olla apua: Anna anteeksi itsellesi. Ehkä siinä piilee ratkaisu. Jos joka päivä, siis todellakin joka päivä voisin sanoa itselleni, että annan itselleni anteeksi. Annan anteeksi, että rakastuin tähän ihmiseen. Annan anteeksi sen, että hän hylkäsi minut. Hänellä oli siihen epäilemättä omat syynsä. Annan anteeksi myös tälle tyttöystävälle, koska hänellä on omat syynsä rakastaa tätä ihmistä, ja tiedän niistäkin hieman. Annan anteeksi, annan anteeksi.

Jos todella jaksan hokea tätä itselleni joka päivä, joka ainoa päivä, niin ehkä LOPULTA kykenen kohtaamaan myös heidät ilman pelkoa ja vihaa. Tämä on minun koettelemukseni, ristini, joka on vain kannettava.

Ja onhan tämä sentään kevyt risti. On ihmisiä, jotka ovat paljon sairaampia kuin minä, paljon yksinäisempiä kuin minä, paljon lahjattomampia kuin minä. On ihmisiä, miljoonia, jotka kärsivät joka päivä, pakolaisleireissä ja vastaavissa olosuhteissa saamatta apua.

Tämä on todellakin pientä, vaikka tuntuukin suurelta. Se on suurta harhaa.

Tulipa muuten äsken hyvä mieli, kun lahjoitin netissä pienen summan SPR:n katastrofirahastoon. Kannattaa kokeilla. Jos jokainen meistä antaa pienenkin summan, yhdestä purosta tulee suuri joki. Ei sillä tätä maailmanjärjestystä tietenkään muuteta, me täällä Suomessakin elämme yhä leveästi kehitysmaiden kustannuksella, mutta parempi on tehdä edes jotain kuin olla tekemättä mitään.

Ja niin: joulu ei ole kaikille yhtä juhlaa, etenkään masentuneille (tiedetään!), mutta kaikesta huolimatta ja juuri siksi: hyvää joulun odotusta kaikille teille, jotka luette tämän! Pian on talvipäivän tasaus ja sen jälkeen valo alkaa taas lisääntyä. Valoa kaikille!

Piti nukkua. Levätä, jotta jaksaa mennä jouluyön messuun, joka alkaa vasta puolilta öin. Ja paras joululahjani tuli unessa.Uneksin mistäpä muusta kuin exästäni unia, jotka olisivat olleet lapsilta kielletty kaikissa mahdollisissa tuntemissani kulttuureissa.

Klassikko: heräsin ja huomasin sen olleen vain unta. Niinpä. Edessä nn:nes yksinäinen jouluaatto. Mutta oikeasti: en ole vihainen enkä surullinen, en toimintakyvytön, en kyynelehtivä. Vain ja ainoastaan: kaipaan. En seksiä sinänsä (sitä varmaankin saisi joltakulta), vaan X:ää, joka ei tätä nykyä enää vastaa minkäänlaisiin viesteihin, ei toivota edes hyvää joulua (sen minä sentään tein).

X viettää joulua omien porukoidensa ja naisystävänsä kanssa. Rauha heille.

Minulla on kaikki hyvin. Olen terve, se on ihanaa. Viime jouluna olin hirvittävässä flunssassa. Minulla on työ, harrastuksia, ystäviä, aate. Käteni ja jalkani ovat tallella. Elämänarvoni ovat järjestyksessä enkä ole rutiköyhä. Olen luova ja projekteja riittää. Monet ihailevat luovuuttani, mikä tekee aina narsismille hyvää.

Mutta jouluaatot vietän yksin, ainakin siihen asti kun on aika mennä kirkkoon.

Tämä tulee kuitenkin helpommaksi vuosi vuodelta. Tosin joka joulu sitä ajattelee, että tämä saisi nyt kyllä olla viimeinen joulu tätä lajia. Ja ensi jouluna mennään ihan tasan saman kaavan mukaan.

Mutta ihan oikeasti: asiat voisivat olla huonomminkin. Niin kuin Tove Jansson niin viisaasti sanoi: Hän ei erehtynyt sekoittamaan kiitollisuuttaan siitä, mitä omisti siihen, mitä kaipasi. Perimmäisillä toiveilla on oltava oma reservaattinsa.

Ja oikeasti: tärkeintähän joulussa ja yleensä elämässä on kyetä antamaan jotain muille. Ei se, mitä itse saa, vaan se, mitä itse antaa. Siihen täytyy pyrkiä, sitä tässä valmistelen. Myös jouluna, niitä tulevia työprojekteja siis.

Mikäs siinä, nehän ovat mukavia. Ja harjoittelen tätä anteeksiantoa: itselleni, hänelle, muille. Kaikille. Anteeksianto, se on tärkein. Unet ovat mitä ovat. Ne nähdään liskoaivoilla, mutta meillä on muitakin tietoisuuden tiloja. Ajatukset ovat tärkeitä.

Ajatukset muuttuvat puheeksi, puheet teoiksi, teot muovaavat luonteen ja luonne on kohtalo. Siispä onnellista joulua kaikille! Nauttikaa, ja jos kaipaatte, kaivatkaa salassa!

Joulun jälkeen olen kärvistellyt sinnikäässä flunssassa. Fyysisen terveydentilan huonontuessa itsetuhoiset ajatukset lisääntyvät ainakin minulla vähän virusten tavoin. Uudet tutkimukset kuulemma osoittavat, että masennus onkin tulehdustila. Mielenkiintoista, ja uskon tämän hyvinkin. Vielä kun löydettäisiin lääke, jolla parannettaisiin maailman kaikki flunssat! Häviäisivätkö depressiotkin samalla?

Mietin myös omaa rakkausdraamaani. Varmastikin kyse on ollut myös läheisriippuvuudesta. Epäonnistuneen avoliiton jälkeen palasin lapsuudenkotiini ja elin pitkään äitini kanssa, hänen kuolemaansa asti. Olin läheisriippuvainen, samoin äitini suhteessa minuun. Kun hän sitten kuoli, siirsin riippuvuuden varsin uuteen ja hauraaseen ihmissuhteeseen, joka päättyi tuskallisesti. Vasta silloin suru todella lävisti minut. Varmaan ex-miesystäväni myös kavahti läheisriippuvuuttani, tosin se varsinainen eron syy oli kai hänen naisystävänsä, joka oli ollut koko ajan siinä rinnalla. Tosin hän väitti aina, että he olivat vain ystäviä. Exä oli ja on myös krooninen flirttailija, joka oli jatkuvasti iskemässä silmää jokaikiselle naiselle, iästä ja koosta riippumatta

Läheisriippuvuutta pidetään hirvittävän pahana. Niin varmaan. Nyt kun ei ole enää ketään jäljellä, ei ole kai sitten sitä riippuvuuttakaan. Vai mitä? Sanoisinpa vain, että jostakin tavallinen ihminen on aina riippuvainen. Riippuvuus voi kohdistua paitsi perheenjäseniin, niin myös esimerkiksi kotieläimiin kuten kissoihin, esineisiin tai ihan mihin tahansa.

Buddhalaisuudessa juuri riippuvuutta pidetään kärsimyksen alkusyynä. Ihannoidaan takertumattomuutta eli kiintymättömyyttä. Hienoa, ristiriitaista, mullistavaa - ja tekisi mieli sanoa, että mahdotonta.

Ilman riippuvuutta ei olisi perheitä, ei lapsia, ei koko meidän yhteiskuntaamme. Tämä on aika laaja ja vaikea kysymys. Mietin näitä usein, vaikka tuntuu, etten pääse puusta pitkään.

Tällä hetkellä tuntuu tärkeimmältä vaan lepäillä ja hoidella flunssaa. Kun kivut hellittävät, hellittävät myös itsesyytökset - ja ne kauheat itsetuhoiset ja aggressiiviset ajatukset. Yritän rakastaa itseäni ja hyväksyä itseni - myös nuhanenän. Siinä sitä on haastetta kerrakseen.

Taas tuli suruviesti. Viikon aikana saanut tiedon kahden tuttavan kuolemasta. Viikatemies napsii heinää joka puolelta, vanhat tuttavat, työ- ja koulutoverit siunataan viimeiseen lepoon.

En pelkää kuolemaa. Oikeastaan olen todella innoissani pääsemään rajan taakse. Kuulostaa kauhealta, mutta tuonpuoleinen on aina kiinnostanut minua, lapsesta asti. Siitä on myös hyviä kirjoja kuten Eben Alexanderin kirja, sen kirurgin, joka vietti viikkoja koomassa ja palasi takaisin kuolleista kertomaan eläville, mitä oli kokenut. Muistaakseni eräs suomalainekin nukutuslääkäri kertoi televisiossa samat asiat.

Välillä täytyy oikein muistutella mieleen, ettei sitä suinkaan suoraan nousta taivaaseen, vaan on välissä niitä tiloja, joita katoliset kutsuvat kiirastuleksi. Yhtä kaikki: mitä vanhemmaksi tulee, sitä selvemmin tajuaa, miten vähän aikaa on jäljellä.

Tosin minä en oikein ole vieläkään sitä tajunnut. Mutta yksi asia on varma: kun kuulee ystävien ja tuttujen poismenosta, niin tajuaa selvemmin, mikä oikeastaan on tärkeätä. Minulle se on kyetä antamaan anteeksi. Kannan todella paljon kaunaa monille ihmisille, ja se ei ole ollenkaan hyvä asia.

Lisäksi vaadin itseltäni hirveästi, monta kertaa aivan kohtuuttomia. Sehän tarkoittaa vain sitä, etten ole antanut anteeksi itsellenikään, vaan muistellen häveten monia tekemiäni virheitä. Se on täysin turhaa, sillä tehtyä ei saa tekemättömäksi. Ainoa keino on jatkaa eteenpäin.

Jos tietäisin, että huominen päivä olisi varmasti viimeiseni, mitä tekisin? No niin, tietysti ensimmäisenä tulee mieleen, että menisin kertomaan X:lle, kuinka paljon yhä rakastan häntä. Mitä ajanhukkaa! Hänhän tietää sen jo. Olen kertonut sen hänelle tuhannesti eikä se ole muuttanut häntä eikä suhtautumistaan minuun. Olen hänelle edelleen yhdentekevä. Jos en olisi, hänhän ottaisi yhteyttä. Ja niin ei tapahdu.

Sata kertaa olen kuvitellut, miten päätän päiväni ja jätän hänelle jonkun viestin, joka saisi hänet tuntemaan syyllisyyttä elämänsä loppuun asti. Miten katkeraa. Kun kipu oli kovimmillaan, kuvittelin lähettäväni hänelle paketteja, jotka sisältäisivät irtileikattuja sormia tai vastaavaa. Ja minä kun en kestä kipua ollenkaan!! Taidan olla juuri sellainen, jota psykiatrit kutsuivat huomionhakuiseksi persoonallisuudeksi.

Mutta pointti on, etten tee mitään tuollaista. Kaikenlaisia ajatuksia liikkuu ihmisten päässä, mutta niiden täytyy tulla ja mennä. Sekin on sitä anteeksi antamista itselleen, että hyväksyy,ja tajuaa olleensa niin surkeassa jamassa, että on ajatellut tuollaisia.

Mutta nyt se on ohi. Rakkaus on jäljellä, mutta sillä nyt vaan ei ole vastakaikua. Yritän elää sillä tavoin, että en vahingoittaisi muita enkä itseäni ja että pystyisin antamaan toisille jotain, helliä itseäni ja muita. Jos joku ei halua minua, niin ehkä minun paikkani ei silloin ole hänen luonaan, vaan jossain muualla.

En kuitenkaan saisi kuvitella, että taivaassa olisimme jälleen yhdessä. Niin voi käydä, mutta pelkkä ajatus saa toivomaan kuolemaa ja sisältää taas sen itsetuhoisen elementin. Täytyy vain jatkaa, koska on elossa. Koska on elossa, täytyy jaksaa jatkaa matkaa.

"Buddhalaisuudessa juuri riippuvuutta pidetään kärsimyksen alkusyynä."
Buddhalaisuus ei aivan näin maailmaa näe, käsittääkseni. Teksteihin Ehkä tarkoitat ajatusta, jossa pahan ihmisen luota kehotetaan poistumaan. Ydinajatus on, että jos sellainen ihminen on vaikutuspiirissäsi, joka kohtelee sinua itseäsi huonosti, häntä ei tarvitse kohdella takaisin yhtä huonosti, mutta ei kannata jäädä riippumaan ja tuon ihmisen vaikutuspiiriin vaan kannattaa poistua itse. Ero on joskus oikea ratkaisu, siis, jos sinua ei kunnioiteta eikä arvosteta, vaikka itse toimit aina hyvän ihmisen tavalla etkä loukkaa itse muita. Buddhalaisuus opettaa itsepuolustustaitoja, henkisiä itsepuolustustaitoja, heille, jotka itse ovat hyviä ihmisiä. Tsemppiä elämäänne, hyvät ihmiset. älkää antako kohdella itseänne huonosti.

Kiitos EronnutNainen fiksusta kommentistasi. Näin varmasti on. Kun ihminen joutuu kriisiin esim. läheisen kuollessa, sitä on hirvittävän auki ja haavoittuvainen. Siihen on sitten helppo toisen iskeä. Minä tein itselleni rakkaudesta pelastusrenkaan ja niinhän siinä sitten kävi, ettei kevyt rengas pitänyt pinnalla vaan painuin upoksiin - jälleen kerran.

Koko tammikuu meni flunssassa kärvistellessä, vaan nyt olen terve ja aurinko paistaa jälleen tähänkin risukasaan... tapasin ihanan ihmisen ja ensimmäistä kertaa pitkään, pitkään aikaan ajattelen vaihteeksi positiivisesti itsestäni ja kaikista muistakin. Ja ennen kaikkea, en enää ajattele tätä exää, vaan nyt olen kiinnostunut jostakusta muusta.

Ei tämä varmaan mihinkään johda, tämäkään, mutta hetken verran olen kuitenkin onnellinen. 🙂🌻