En enää tiedä kuka olen...
Tuntuu, ettei minulla ole ketään kenen puoleen uskaltaisin enää kääntyä. Siksi päädyin kirjottamaan tänne. Minun on niin paha olla, että tuntuu kuin tukehtuisin.
On kuin olisin aivan yksin ajatuksieni kanssa, ilman tukea ja turvaa…
Olen jo useamman vuoden yrittänyt olla pala palalta joku muu ihminen. Pikkuhiljaa muuttanut itseäni ja käytöstäni.
Miellyttääkseni poikaystävääni.
Halunnut saada hyväksyntää ja rakkautta. Olla hyvä tyttöystävä.
Tietenkään siinä onnistumatta… Tuntuu, että olen antanut itsestäni jo kaiken, vai olenko? Se toinen on toista mieltä.
Välillä mietin, että kumpa minulle sattuisi jotain, ihan vaan vaikka pieni onnettomuus, jotta roolimme voisi kääntyä toisin päin. Mutta kääntyisikö se sittenkään?
Ajattelen aina joskus, että välittäisikö se toinen jos minulle sattuisi jotain, huolestuisiko, olisiko hän läsnä ja tukena.
En tekisi itselleni mitään, siihen ei ole rohkeutta, mutta ajattelen sitä vaikeina hetkinä.
En uskalla puhua näistä asioista enää kenellekään, joudun suorastaan valehtelemaan läheisilleni ja ystävilleni, että kaikki on hyvin. Se on raskasta.
Enkä voi puhua poikaystävälleni tunteistani. Uskokaa pois, olen yrittänyt. Mutta hän uskoo/kokee itse olevansa tässä suhteessa se uhri ja petetty, syrjitty, joten eihän minulla ole mitään oikeutta puhua omasta pahasta olostani, kun minun pitäisi keskittyä parantamaan hänen oloaan.
En tiedä miten voisin asiaa ratkoa. Rakastan häntä ihan älyttömästi, mutta totuus on, että hänen kanssaan olen ollut onnellisin ikinä, mutta myös onnettomin…
Haluan hänelle vain hyvää. En vain millään osaa olla tarpeeksi hyvä. Enkä enää tiedä miten pitäisi olla, kun olen jo liian kauan yrittänyt olla mieliksi ja vaiennut omista tarpeistani. Niistä puhuminen ei ole enää millään tasolla helppoa…
Olen itse antanut tilanteen mennä näin pitkälle ja olen kohta ihmisraunio…
Tämä on toki vain minun tämän hetkinen olotilani, olen todella surullinen.
Olen tietysti myös itse vaikuttanut siihen miksi minun asemani on tämä, en ole itsekään ollut täydellinen. Mutta tuntuu silti, että en ole ansainnut näin kovaa kohtelua.
Mutta alistun helposti, koska pelkään asettua toista vastaan ja pelkään vain pahentavani tilannetta…
😞
Yritän siis piilottaa sisimpäni ja olla joku muu, mutta missä minä olen?
Hei,
kirjoitit että olet hakenut rakkautta ja hyväksyntää kuitenkaan sitä saamatta. Kolme vuotta.
Jos ei itse saa rakkautta kolmen vuoden aikana, niin eikö vaan kannattaisi miettiä asiaa siltä kannalta että ei sitä todennäköisesti tule koskaan saamaankaan.
Maailmassa harvoin saa mitään täydellistä, mutta varmasti paljon parempaa kuin tuollainen. Täytyyhän ihmisen voida olla oma itsensä. Jos se ei sitten toiselle kelpaa, niin eihän sitä voi vaan tekeytyä joksikin toisen fantasiaksi.
Kuitenkaan kun suhteenne ei kuulosta miltään väkivaltaiselta tai uhkaavalta, niin ottakaa vaan yhdessä puheeksi että kannattaako tuollaista suhdetta jatkaa. Jos kumppanisi kuitenkin haluaa, niin kerro ettet tunne kelpaavasi. Mitä hän siihen vastaa?
Mä olen itse ihan eri tilanteessa mutta kuitenkin mulla on samoja olotiloja kuin sulla, ehkä ainakin. Mä olen myös yksin mun ajatusten kanssa, kun en voi enkä halua ahdistaa kavereita tai perhettä. Mähän olen kuitenkin aina selvinnyt kaikesta ja mulla näyttää aina menevän niin hyvin..
Mä olen kanssa ollut tollasessa suhteessa, ja sen loppuminen särki mun sydämen mutta monen vuoden jälkeen voin kuitenkin todeta sen olleen parasta. Nyt kuitenkaan en pysty enää parisuhdetta rakentamaan. Ihastuessa multa katoo kokonaan oma itseluottamus. Mä takerrun siihen toiseen eikä mikään määrä hellyyttä oo tarpeeksi ☹️ Mä karkotan sen toisen pois ja sitten taas itken omaa käytöstäni ja kiroan miksi teen aina niin.
Mä haluan paljon kaikkea, mutta sitten en kuitenkaa uskalla sitä ottaa vastaan kun pelkään et mua satutetaan, taas. Typerää ja hyvin itsetuhoista.
Mä toivon sulle kaikkea hyvää ja jaksamista. Ja jos susta tuntuu niin kirjottele mulle takasin päin vaikka tilanne mulla ei sama ookkaan. Oon vaan omalta osaltani taas onnistunu mokaamaan ja olo on mitä hirvein 😭 Kaikki muu ajateltava on tervetullutta, etten jää yksin kelaamaan mun ajatuksia.
Jatkuva hellyydenkipeys ja toiseen takertuminen voi olla merkki siitä, että ei ole esimerkiksi saanut lapsuudessa olla tarpeeksi vanhempiensa sylissä. Sitä aukkoa sitten yrittää täyttää aikuisena parisuhteessa. Ehkä sitä aukkoa ei voi kukaan ihminen edes täyttää tai ei tule kohdalle sellaista ihmistä, joka oma-aloitteisesti antaisi hellyyttä muutenkin kuin seksin toivossa.
Minäkin yritin aloittaa puhumista ex-mieheni kanssa siitä, että minulla on paha olla. Ex-mieheni sanoi vain, että hänelläkin on paha olla ja kuka tukee häntä? Erosin hänestä vuosi sitten, koska en olisi enää kestänyt olla liitossamme.
Olen samassa tilanteessa itse. Liimauduin mieheni elämään ja hukkasin itseni. Huomasin vasta pari kuukautta sitten unen kautta. Meillä on pitkä suhde takana.. 8 vuotta. Koko sen ajan olin onnellinen ja huoleton, mutta kun näin unen meistä vanhana tekemässä samaa arkea mitä nyt niin murruin. Aloin miettimään mitä tämä on. Mieleni alkoi laukkaamaan ja etsin muistoista yllättäviä asioita. Asioita joita minä olisin halunnut, mutta tällä hetkellä mulla ei ole voimia löytää itseäni takaisin yksin, joten hankin apua. Olin valmistautunut tähän olo tilaan, koska lapsuuteni oli traumaattinen ja pelkään oikeastaan kaikkea. Yritän korjata suhteemme, koska rakastan häntä siitä huolimatta koko olemuksellani, mutta ensin minun pitää löytää itseni.