Hei säteetön!

Luin viestisi ja minulle tuli sellainen tunne, että olemme mahdollisesti kokeneet samanlaisia tunteita.

Kerrot, että valmistelet itseäsi eroon. Haluaisitko kertoa lisää tilanteestasi? Mitä on tapahtunut, miten asiat koet, miten näet tulevaisuutesi?

Cia

Olen ollut 10 vuotta yhdessä minua 12 vuotta vanhemman miehen kanssa. yhteinen elämämme alkoi vedosta veljeni kanssa eräänä lokakuisena iltana ravintolassa vahvassa humalatilassa.

Edellisenä kesänä minua oli potkittu päähän ja itsetuntoni viety, tästä voin kertoa lisää myöhemmin... ja aiemmat suhteeni olivat olleet ns yhden tai kahden illan juttuja paria etäsuhdetta lukuunottamatta.

Jäin siisi kiinni ensimmäiseen mieheen joka ei jättänyt minua yksin sateeseen seuraavana maanantaina. Takerruin, koska pelkäsin jääväni yksin.

Muutin melko pian miehen kanssa yhteen pariksi kuukaudeksi ja suhteemme ollessa puolivuotias hän lähti vuodeksi yk-joukkoihin ja minä lupasin häntä sieltä odottaa. Hänen sieltä tultua muutimme varsinaisesti yhteen ja aloitimme "normaalin" elämän. Opiskelin vielä tuolloin ja olin taloudellisesti hänestä riippuvainen. Olin ennen naimisiin menoamme puoli vuotta toisella paikkakunnalla töissä ja jo silloin mietin olenko oikeista syistä miehen kanssa yhdessä. Selkäni leikattiin ja olin puoli vuotta sairaslomalla ja taas taloudellisesti ja noin avunannollisesti riippuvainen, sen jälkeen palasin opiskelemaan. No, noudatin kuitenkin kiltisti parisuhteen kaavaa ja aloimme suunnittelemaan häitä. Naimisissa olemme olleet nyt reilu viisi vuotta. Vuosi häiden jälkeen aloitimme rakentamaan taloa ja kun talo oli valmis syntyi lapsi joka on nyt kolmen vanha. Eli kaikki asiat ovat olleet hyvin kun on ollut jotain projekteja. Nyt kun projekteja ei enää ollut tilanne meni jotenkin hassuksi. En enää merkinnyt miehelleni mitään. Pahin isku, jonka muistan, jolla hän sai itsetuntoni romahtamaan oli kun televisio-ohjelma meni minun ohitseni. Viestitin selvästi että olisin halunnut hänen kanssaan hetken kahden, mutta hän sanoi että katsoo tätä ohjelmaa... tajusin että jotain on poissa... yritin pitää kiinni sellaisesta jota ei enää ollut. Me molemmat olimme unohtaneet sen että toinen on olemassa.

Otin asian puheeksi ja hän käsitti sen suoraan niin että haluan eron vaikka halusin vain asioihin parannusta. Sen jälkeen alkoi syyttely että olin pettänyt häntä ja kun minua tarpeeksi pitkään siitä syytettiin petin. Tietoisesti ja selvinpäin. Elin melkein puolivuotta valheiden verkossa ja ajauduin todella pahaan kriisiin. Syytän itseäni kaikesta mitä meille on tapahtunut ja mitä minä olen rikkonut. Käyn terapiassa ja syön masennuslääkkeitä ja ahdistuslääkkeitä ja iltaisin nukahtamislääkkeitä. Olin todella alhaalla ja vielä tänäkin päivänä hetkittäin mielessäni pilkahtelee mahdollisuus siitä että pääsisi lepoon, eikä tarvitsisi kantaa tekojensa seurauksia...

En enää suostu soittamaan tässä orkesterissa. Haluan soolon, haluan että minä olen olemassa...

Kävin eilen kirkossa tuomasmessussa... Väsymys iski ja itku... Olin viemässä esirukouspyyntöä - tietenkin omiin tarpeisiini. Vapisin kuin haavanlehti, annoin itkun tulla. En pystynyt laittamaan pyyntöä koriin, jos takanani ei olisi ollut penkkiä joka otti vastaan kun putosin olisin kaatunut lattialle.

Itkin lohdutonta lapsen itkua ja tuomasmessun palvelija istui vieressä ja silitti. Tunsin itseni niin voimattomaksi. Kuin pieni lapsi... jonka perustarpeet on unohdettu. Sain koottua itseni ja jätin rukouspyynnön. Itkin pyhällä ehtoollisella... Olin kuin rikki revitty... Messun saavuttua lopuilleen, kulkueen mennessä ohitseni itkin jälleen, tässäkö se taas oli. Se sama palvelija tuli luokseni, sanoi vain että vie esirukouspyyntöni mukanaan ja pyysi luvan että saa rukoilla puolestani. Löysin sen tunteen - minusta välitetään sittenkin...