Hei, minusta kuulostaa siltä että vaimosi on pitkästynyt arjen rutiineihin. Töihin on uppoutunut innolla ja ruvennut huolehtimaan ulkonälstään enemmän, kotielämä lasten kanssa on varmaan tuntunut tosi tylsältä. Töissä sitten on ollut taas ihmisiä ja muita aikuisia joille puhua, ei vain hiekkalaatikkotätejä.
Ehkä sitten on kyllästynyt myös parisuhteeseenne, päivät nyt kaikissa suhteissa kun muistuttavat toisiaan ja alkanut sitten vähän ihastua tuohon uutuuden viehätykseen.
Eli koittaisin keksiä uutta tekemistä ja ihan kahdestaan lähteä vaikka jonnekin ilman lapsia. Tai ruvetkaa harrastamaan jotain, vaikka dvd kattelua yhdessä tai ihan mitä vain.
Mutta kuinka pääset eroon pettämisen tunteesta onkin eri juttu. Luuletko että vaimosi pettäisi sinua muutoinkin ja kun tiedät jo mitä tapahtui, olisi ehkä syytä sanoa suoraan miltä sellanen tuntuu ja miten hän sinulle tekee mitä tekee, eikö hän kunnioita sinua tarpeeksi. Olen naimisissa ja kerran oikein pelästyin kun töissä flirttailin eräälle ja mietin jo että mitähän jos... Ja vertasin omaan mieheeni mitä kuvittelin että tuon toisen kanssa olisi toisin. Se uutuus siinä minua viehätti ja tuntemattomuus, kuin pääsisi uuteen elämään jne. Mutta rakkaan mieheni kasvot tuli heti kohta mieleen ja ajatuskin miltä hänestä tuntuisi jos joskus pettäisin. Mietin kovasti mistä moinen flirtti ja löytyihän se vastaus; elämä on ollut raskasta ja tuntui että vapautuisin siitä jos vaihtaisin toiseen. Mutta enhän minä miehestäni voisi luopua enkä kestäisi ikikuunaan ajatusta että sitten hän ei jäisikään odottelemaan vaan vaihtaisi itsekin minut toiseen.

En ole itse enää parisuhteessa, mutta ajattelin kuitenkin vastata. Henkinen pettäminen voi joskus olla ihan yhtä haavoittavaa kuin fyysinen pettäminen. Ei parisuhdetta voi rakentaa pelkän fyysisen vetovoiman varaan, joten kun löytää toisen miehen tekstiviestejä rakkaansa kännykästä kysytään parsiuhteessa todellakin oikeasti sitä, miten toiseen voi luottaa. Minua on naisena haavoitettu juuri vastaavalla tavalla, ja olen päättänyt, että en nykyään enää jää parisuhteeseen, kun huomaan, että alan ns. oirehtimaan luottamuspulasta vakavasti. En anna samaa ohjetta sinulle, koska haluat pitää vaimosi, ja tietysti kyse on syvistä tunteista, mutta hyvä käytännön ohje on minusta, että ota asia edelleen puheeksi, ja ole itsellesi ja omille tunteillesi rehellinen. Itse yritin samaa, mutta en tullut ymmäretyksi, joten tein luottamuspulan vuoksi lähtöpäätöksen ja olen siitä tyytyväinen. Luottamuspula voi pahimmillaan sekoittaa pään, joten omasta hyvinvoinnista vastuu on itsellä. Parisuhdeterapiakin on hyvä vaihtoehto. Toivottavasti saat asian järjestymään, mutta et todellakaan ole tässä kaikenmaailman nettitreffien ja Facebook- reaalitettien maailmassa ainut, joka on samassa tilanteessa. Ja niinhän se on, että työpaikan miehet ja naiset eivät elä arkea muuta kuin työkuvioissa, joten on niin helppo ihastua, kun ei esim. pese heidän pyykkejään. Työpaikan pomotkaan eivät tunne kumppaneitamme, joten saattavat tehdä ihan vääriä johtopäätöksiä yksityiselämästä. Työpaikkaromassit ovat varmaan aika yleisiä, mutta siinä juuri testataan erityisesti omat tunteet. Itse en katsonut päinkään muita miehiä, kun olin suhteessa, mutta mieheni katsoi, joten lähdin.

Lisään aiemmin kirjoitettuun korjaukseksi: Siis mieheni katsoin muita naisia, ei miehiä. Kiireessä kirjoitettu teksti aamuyöstä on vähän kiusallista luettavaa itsellenkin...

Kirjoitat, että haluaisit saada vaimosi rakastumaan itseesi uudelleen. Luulen, että hänkin haluaisi rakastua sinuun uudelleen. Siitähän parisuhteessa on pohjimmiltaan kyse, matalasuhdanteen kautta takaisin siihen ihanaan kannattelevaan ja voimauttavaan rakkauteen.
Henkisen pettämisen jälkeen se on varmasti haastavaa. Omakohtaisesti minun on vaikea sanoa juuta tai jaata. Olen itse todennäköisesti noilla kriteereillä se, joka on henkisesti pettänyt. Olin naimisissa narsistin kanssa. En tiennyt mitään normaaleista ihmissuhteista loppumetreillä. Tapasin kutenkin satunnaisen työn kautta ihmisen, jolle puhuin. Se ihminen oli ennen kaikkea ystävä, kuulelva korva, hätähuudon kuuntelija, joku, joka otti minun kokemukseni todesta, eikä vähätellyt minun olemassaoloani. Ystävyys oli minulle siinä vaiheessa elintärkeä. En ollut valmis luopumaan siitä. Huomasin, että ystäväni kantaa harteillaan asioita, jotka aviomieheni olisi kuulunut kantaa. Ystäväni iloitsi kanssani, kun iloon oli aihetta ja neuvoi minua tiukan paikan tullen, hän kuunteli ja pohti kanssani eri vaihtoehtoja ja istui kanssani hiljaa, kun olin surullinen ja kertoi huonon vitsin, jotta saisi ainakin irvistyksetapaisen kasvoilleni. Mitään seksuaalista ei tuohon suhteeseen liittynyt. En olisi siihen kyennyt. Vuodet mieheni kanssa pitivät huolen siitä, että pidin itseäni rumana, epäviehättävänä ja typeränä, mitättömänä hulluna. Seksuaalisuus ja parisuhde eivät sille kartalle kertakaikkiaan mahtuneet. Mieheni inhosi tätä ystävää. Yritin tutustuttaa heitä ja saada heitä kommunikoimaan keskenään siinä onnistumatta. Hyvin paljon myöhemmin minulle valkeni, että ystäväni oli minulle välttämätön voimavara, peili, jonka avulla näin heijastuksen siitä, minkälaista todellinen, oikea elämä voi olla. Riittävästi asiaa pohdittuani uskalsin lähteä ja olin riittävän voimakas pitääkseni pääni. Ystävääni tarvitsin edelleen ja pitkään. Minulle rakkaus tuli täysin puuntakaa. En ollut kokenut itseäni naiseksi ystäväni seurassa, enkä ollut kokenut ystävääni mieheksi. Vuosi eron jälkeen kipuillessani edelleen sen kanssa kuinka voi olla niin vaikeaa pukea mekko päälle, ystäväni tarjoutui minulle kavaljeeriksi illalliselle. Hän sanoi, että veisi minut mielellään treffeille, jos laitan mekon päälle. Suostuin. Ystäväni on nykyinen kumppanini. Minulle raskasta oli kantaa "henkisen pettäjän" taakkaa. Nyrjähtäneessä maailmankuvassani ystävyys tarkoitti pettämistä. Siitä syyllisyydestä on ollut vaikea kasvaa irti. Toisaalta nykyinen parisuhteeni on vahva, ei täydellinen, ihanan soroinen, mutta tiedän, että kumppanini on nähnyt minut kaikkein synkimpinä hetkinäni ja hän on siinä silti.

Olennaisia asioita omassa tarinassani ovat tarpeet. Tiedätkö mitä vaimosi sinulta tarvitsee, konkreettisesti ja henkisesti? Tiedätkö millä tavalla hän haluaa noihin tarpeisiin vastattavan? Onko sinulla aikaa kuunnella, kuunnella pitkään, vaimoasi? Tietääkö vaimosi, mitä sinä tarvitset ja haluat häneltä? Minulle viimeinen niitti oli se, että kerrottuani eksälleni mitä minä tarvitsen, hän otti asian missiokseen ja täytti niin överillä tavalla kaikki prinsessatoiveet, että siinä ei jäänyt minulle enää tilaa olla. Tarvitsin arjessa aikaa. Tarvitsin yhteisiä ruokahetkiä ja kävelyjä. Lehden selailua sunnuntaiaamuisin samaan tahtiin. Tarvitsin vaellusretken ja kumisaappaat, sain korkokengät ja luksusloman, hienoja illallisia ja uusia vaatteita arjen korvaukseksi. Se ei ole sama asia. Tunsin oloni viimeisen kerran täydellisen tyhjäksi. Mieheni ei todellakaan tiennyt lainkaan mitä minä halusin tai tarvitsin. Sen sijaan hän kontrolloi ja oletti paljon asoita. Jyräsi. Niimpä minä päädyin pohtimaan vakavasti sitä, olenko olemassa, olenko tulossa hulluksi ja onko missään mitään järkeä: sain niin paljon, mutta aina vääriä asioita tai väärään aikaan ja toisaalta en lainkaan niitä asioita, joita itse olisin tarvinnut. Yllättävän pienet asiat ovat suuria asioita ja toisaalta suuret asiat voivat toisinaan olla mitättömän pieniä.

Voimia vaikeuksien selvittelyyn!

Aika hankalalta arki tuntuu aina välillä. Välillä tuntuu menevän paremmin ja välillä jokin taas aiheuttaa lisää tuskan tunnetta. Kun keskustelen asiasta vaimoni kanssa, niin hän ahdistuu asiasta. Näen, että ainoa tapa, jolla luo onnistumisen edellytykset tunteiden palaamiselle olisi positiivinen oma käytös, tai ei ainakaan vanhojen asioiden esille otto tasaisin väliajoin. Vaikka kuinka haluaisi avautua ko asioista, tulisi hillitä itsensä ja keskittyä johonkin muuhun tekemiseen. Huomaan myös takertuvani helposti vaimooni. Olen yrittänyt keksiä uutta tekemistä vapaa-aikaan, liikuntaa jne.
Mielialalääkkeiden käyttö on myös käynyt mielessä. Onko näistä kokemusta?
Ero vaimosta ja erilleenmuutto ei houkuta. Tuntuu välillä, ettei elämä olisi enää elämisen arvoista, kun jotenkin tuntuu, että paras osa elää on jo takana. Uuden kumppanin löytäminen ja lasten yhteishuoltajuus tuntuvat kaukaisilta ja ahdistavilta asioilta.

Mitähän pettämistä minun kohdallani oli... kuitenkin, meillä meni pidemmän aikaa huonosti mieheni kanssa. Naimisissa olemme ja nuorin lapsi parivuotias. Sairastumiseni osaltaan johtanut huonoihin juttuihin. Itse tein myös ajattelemattomia juttuja nettimaailmaan liittyen. Tähän ei liittynyt kolmansia osapuolia missään vaiheessa. Miehelleni kuitenkin oli järkytys. Minulla oli tällöin valtaisa väsymys päällä joten en jaksanut enkä ajoissa tajunnut panostaa suhteeseemme.
Syystä tai toisesta, mieheni ajautui treffipalstalle. Sieltä löysi naisen jonka kanssa sittemmin vaihtoi törkyviestejä ja -kuvia(e-mail, tekstarit). Itse kertoi minulle, aluksi toki kaunistellun version. Silti tämä oli kauhea järkytys minulle, etenkin kun mies sanoi ettei jaksa (yleisesti) eikä tiedä haluaako jatkaa kanssani. Että on ollut kotona vielä vain enimmäkseen lasten takia. Pyysin lopettamaan viestittelyn (miehen mukaan se oli täysin viatonta ja yleisistä asioista...silti loukkasi ja epäilin heti pahinta..ihan oikein, kuten myöh.selvisi.) ei luvannut lopettaa. Eikä osannut sanoa syytä miksei. Matkat töistä kotiin kestivät ihmeen kauan. Kysyin, tekosyitä, tekosyitä. Tästä aikaa nyt n. 3 kk.

Meni aikaa, mies oli todella kylmä minua kohtaan. Meni aloitteestani terapiaan. Lopetti viestittelyn ämmän kanssa. Välillä oli hieman parempia aikoja. Halusi minua kyllä koko ajan ja sanoi välittävänsä. Välillä rakastavansa, mutta kuulin ettei tarkoittanut sitä. Yhtäkkiä mies muuttui ja sanoi haluavansa ulkomaanmatkalle kanssani kahdestaan. Siitä alkoi muutos ja mies muuttui entiselleen. Omaksi itsekseen. Olin onnellinen. NIIN kauan tuota odottanut ja kaikkeni tehnyt, hemmotellut poreallasiltapäivällä yms pikkujutuilla. Odottanut tuota muutosta miehessäni, noiden tunteiden näkymistä hänen koko olemuksestaan. Sanoi terapian auttaneen selvittämään ajatuksensa, mitä hän haluaa elämältään.

Niinpä niin. Sitten tuli taas isku. Viestittely alkanut uudestaan parin vkon tauon jälkeen. Myönsi tämän. Sanoi lopettaneensa taas. Lopullisesti. En uskalla luottaa ennenkuin näen, minulla on tähän keinot. Kännykästä toki poistaa kaikki tiedot lokeja myöten. Nyt ei ole tehnyt. Niin, vainoharhainen vaimo, iosta tullut tällainen kyttääjä. ☹️ mutta tuo toinen isku oli pahin. Tieto siitä että selkäni takana jatkunut tuo törkyily, valehdellen kirkkain silmin. Monia voimasanoja kuuluisi nyt tähän väliin..... raivostuin. Todella. Paljon. Mies kertoikin kiltisti koko jutun kaikessa raadollisuudessaan tässä vaiheessa. Mikä isku.
Sitten olin vain tyhjä, tyhjä ja ahdistunut. Sitten...ei mitään tunteita. Onko se joku mielen suojakeino? Nyt välillä tunnen jo rakkautta miestäkin kohtaan. Hän vakuuttaa teoillaan ja sanoillaan että haluaa vain minut. Nyt ja aina. Mutta luottamus....tunteet...missä? Matka tiedossa kuukauden päästä. Toivon että voin nauttia siitä. En ehkä täysillä mutta jotenkin.

Ja miehellä tämä viestittely kesti kaikkiaan käsittääkseni n.4 kk. Pettämistä se mielestäni on, virtuaalista...ainakin mies sanoi ettei ole ämmää tavannut. Asuu suht kaukana. Mistäpä senkin tiedän varmuudella. Luotettava kai vain on??? Tiedän haluavani olla mieheni kanssa loppuelämäni. Kaikesta huolimatta. Miten saan tunteet ja luottamuksen takaisin, ajan kanssako?

Minäkin avasin tästä samasta aiheesta muutama päivä sitten keskustelun kun en huomannut tätä...

Onko mahdollista saada toinen rakastumaan itseensä uudelleen? Kaiken jälkeenkin se on suurin toiveeni :-(.