Voi muuttua, raaemaksi vain.
Älä jää tuohon, meitä on jo liian paljon, jotka on uskoneet ihmeisiin ja pettyneet kerta toisensa jälkeen, joten kun vielä voit valita, niin pysy erillään.

Kiitos Helemi vastauksestasi! Kyllähän tuon tiedostan että todellakin voi muuttua pahemmaksi ja todennäköisesti muuttuukin. Olen tässä pähkäillyt itsekseni mistä tuo miehen käytös voisi mahdollisesti johtua ja luulenpa että syynä on se että hän epäili minun pettäneen häntä aivan suhteemme alkuaikoina, paljon ennen yhteenmuuttoa. Hänen epäilynsä oli väärä ja asiaa selviteltiin ja luulin että hän ymmärsi ja uskoi minua.
Minulla nimittäin oli ollut juttua erään miehen kanssa ennen kuin nykyisen mieheni tapasin. Vakavaa se ei ollut ja suhde oli vain soittelua ja viestittelyä, kerran pari nähtiin ja huomasin etten ollutkaan niin kiinnostunut hänestä. Sitten samaan aikaan tapasin mieheni, lopetin yhteydenpidon tuon aiemman kanssa koska olin enemmän kiinnostunut tästä nykyisestäni. Me ei heti alettu seurustella vaan mekin aluksi soiteltiin ja silloin tällöin tavattiin. Vasta kuukausien päästä sovittiin seurustelusta.
Noin vuosi sitten mieheni sai jostain päähänsä että olen ollut heidän molempien kanssa yhtä aikaa ja raivostui siitä. Sen jälkeen olenkin ollut huora ja vaikka mitä muuta.

Muuta selitystä en tuolle huorittelulle keksi, koska käytökseni ei tuon haukkumasan käytölle ole antanut aihetta. Voiko olla tosi että hän ei vieläkään ole päässyt epäilyistä yli vaikka asiasta on sataan kertaan puhuttu ja olen vakuutellut etten ole häntä tuon toisen kanssa pettänyt? Ja hän kun on sitten itse käynyt varmuuden vuoksi pettämässä minua viime keväänä jotta saisi kostonsa...mutta tästä asiasta minä en saa häntä muistuttaa enkä syyllistää koska hänellä oli siihen oikeus!!! 😯🗯️

...jaa, että hänellä on ollut oikein oikeus...uskotko tosiaan että hänellä on ollut oikein lupa ja oikeus..kaikkea sitä kuuleekin kun vanhaksi elää!
Tuon miehen luonne on umpikiero ja hän löytää syitä ja seurauksia! Vaikka tamma vennäälä huorin tekisi, niin sekin antaa oikeuksia...

Minulla on ihan samanlainen kokemus, paitsi etten ole ollut raskaana ja ei ole lapsia edellisestä suhteestakaan minulla, mutta hänellä on aikuinen poika ja teini-ikäinen tytär, eivät juurikaan vaikuttaneet suuhteeseemme. Ja menin vielä urpo naimisiin tämän miehen kanssa viime syyskuussa. Oltiin erossa pariin otteeseen ennen naimisiin menoa ja silti menin ja uskoin, että hän muuttuu.

Minun tarinani on lisätty tänään "aikuisen elämää" otsikolla: Hirveä tuska syytöksistä. Täytyy laittaa se tänne parisuhde, koti ja perhe.

Sen sanon sinulle, että elä ihmeessä mene kihloihin saati naimisiin tämän miehen kanssa. Ei tule muuttumaan!!

Mieheni alkoi heti kun muutin hänen kanssaan niin henkinen pahoinpitely ja vallankäyttö pahenemaan ja uhkauksena jatkuvasti, että lähde hänen asunnostaan ja älä laita sähköjä kun et niistä maksa ym.

Siitä kun hänen kodistaan lähdin on nyt viikko ja olen vieläkin shokissa ja voi vaikuttaa kirjoitukseenikin, että hyppään asian laidasta toiseen, mutta toivon sinulle paljon parempaa kuin nyt olet joutunut kestämään 🙂🌻

voih, niin tuttua... olen ollut tismalleen samassa tilanteessa. sinä tulet olemaan tilivelvollinen kaikista tehdyistä, tekemättömistä sekä olemattomista asioista miehellesi vuosikausia. ne lävähtävät kasvoillesi tasaisen tappavan tahtiin luultavasti hamaan loppuun saakka. kun taas miehesi teot ovat aina oikeutettuja eikä hän niitä hyvittele tai pyydä anteeksi.
joten neuvoni on, että ole viisaampi kuin minä ja juokse lujaa karkuun. nyt se on helpompaa kuin vuosien päästä.

Kiitos vastauksista! Onneksi olen pysynyt itse kuitenkin ns. selväjärkisenä ja ymmärrän että en itse ole voinut tehdä mitään mikä oikeuttaisi hänen käytöksensä. Ja ymmärrän että tästä suhteesta pitäisi lähteä, nyt kun vielä voi. Mutta jokin saa tässä pysymään, jotenkin sokeasti sitä ajattelee ja toivoo että asiat muuttuisi, että hän itse huomaisi jonain päivänä miten on käyttäytynyt. Mutta eipä ole tähän mennessä kovin montaa anteeksipyyntöä kuulunut...ja senkin vuoksi suhteesta on vaikeaa lähteä kun ennen tätä olen ollut vuosia yksin ja odottanut saavani rinnalleni jonkun (ei siis kuitenkaan ihan ketä tahansa). Ja nyt kun sen sain en voi uskoa että tämä olikin tällaista. Pettymys on suuri. Varsinkin kun haaveeni perheestä ei toteudu vieläkään, varsinkaan jos nyt eroan.
En tiedä mitä tehdä. Miehelleni olen alkanut sanoa jämäkästi vastaan, en ole lähtenyt mukaan hänen yrityksiinsä haastaa riitaa. Tähän saakka tämä on toiminut. Mennään nyt päivä kerrallaan eteenpäin, silmät auki. Onneksi asunto on minun joten voin helposti hänet sieltä ulos potkaista 😋

Nonni, vedettinhän se matto sieltä jalkojen alta niin kuin olin pelännytkin...edellisen kirjoitukseni jälkeen viime lauantaihin saakka meillä on mennyt loistavasti! Niin hyvin että olen ajatellut että tämä on vain tyyntä myrskyn edellä ja miten oikeassa olinkaan ☹️ lauantaiyönä mies taas kännissä ja paikkoja hajosi ja minä jouduin lähtemään pois omasta kodista. En tätä enää jää katselemaan, mies pakkaa tavaransa ja lähtee (ei tosin omasta halustaan, anelee takaisin ja pyytelee anteeksi). Ei tässä ole muuta vaihtoehtoa, hän kun ei osaa ottaa viinaa tai olla ottamatta sitä lainkaan. Olin taas oppinut häneen jollain lailla luottamaan, ajattelin että olisi oppinut jotakin viime kerrasta. Kuinka tyhmä sitä ihmisen pitää ollakaan!?! 😯🗯️

Moi.Jos,viina on kuvioissa niin ei mies siitä tule muuttumaan.Sinun kannataa miettiä mitä haluat ja millaista elämää sinä haluat viettää.Haluatko olla onnellinen arvostettu ja rakastettu?🙂haluatko pysyä terveenä?Koska tuollainen käytös vaikuttaa itsetuntoon ja hyvinvointiin.Anteeksi voi pyydellä, vaikka kuinka monta kertaa,mutta se on eri asia tarkoittaako sitä todella.Voimia sinulle🙂🌻

Niin tuttua luettavaa...älä vaan ota takaisin...olisin onnellinen jos voisin kanssa vaan potkia ukon pois, mutta ei se onnistu...muutamalla sanalla tarinaani...

Minä olen henkisen väkivallan uhri ja edelleen kiinni tässä suhteessa...tai siis ei meillä ole enää mitään muuta yhteistä, kuin sama osoite, kaksi pientä lasta, iso asuntovelka ja koira.. yritän tässä koko ajan miettiä miten pääsen pois... miehelle olen monta kertaa sanonut, että ole kiltti ja lähde, mutta sitä hän ei tee... hän ei kuulemma omasta kodistaan mihinkään lähde.

Mieheni on joko narsisti tai joku muu persoonallisuushäiriöinen ja viikonloppualkoholisti... ole todella alistettu ja jatkuvan haukkumisen kohde... kelpaan, jos pukeudun ja käyttäydyn tasan tarkkaan niin kuin hän haluaa... muuten kuulen olevani kuvottava ja vastenmielisen näköinen... seksiinkelpaan kännissä tai krapulassa, muuten en saa minkäänlaista hellyyttä tai läheisyyttä...jos hän sattuu ehdottaa viikolla, että auttaisin pussien tyhjennyksessä(juuri näillä sanoilla), niin suuttuu, kun ensuostu, koska on juuri hetki aikaisemmin haukkunut minut...

Anteeksi on monta kertaa pyydellyt, mutta olen alkanut jo inhoamaan sitä sanaa...toivoin, että lasten takia muuttuisi ja hakeutuisi hoitoon, mutta hänen mielestään ammattiauttajat vain rahastavat... nyt olen tullut lähelle tien risteystä...joko otettava tätä paskaa loppuelämä niskaan tai sitten pakattava lapset ja lähdettävä...teen mielummin sen jälkimmäisen vaihtoehdon... muutama mutka vielä ihan perille risteykseen pääsystä, mutta enköhän ne jaksa ja kestä, kun tiedän, että asioihin voi tulla muutos. Vahvuutta se kysyy...

Jaksamista kaikille ♡

Yritän tässä ymmärtää et oon kai sit tosi onnekas kun pääsin tosta näinkin helpolla, tosin pelottaa et keksiikö se vielä jotain millä "kostaa" niinku ymmärtääkseni persoonaallisuushäiriöiset (joksi miestäni luulen) yleensä tekee. Meillä kun ei ole sitä yhteistä asuntolainaa, ei lasta eikä koiraa. Päivittäin se soittelee ja kovasti anelee ja kertoo kuin rakastaa ja haluaa jakaa elämänsä mun kanssa jne. sitte toisaalta se tuntuu vaan jatkaneen normaalisti elämäänsä, käy salilla ja naureskelee miten oli päivällä hauska joku juttu. Itse oon ihan tiltissä, mikään ei tunnu miltään. Tuntuu et se ei oikeesti kadu edes. Voi että ku pääsis äkkiä tästä eteenpäin, tuntuu että pää hajoaa. Ikäväkin on enkä haluais että on ikävä tollasta kus..päätä. Mietin kaikkee sitä paskaa mitä se pisti mut kokemaan ja ihmettelen miten olen jaksanu ja miksi olen sellaista sietänyt. en ymmärrä itekään. Tyhjä on olo, kaikkeni yritin ja toivoin meidän suhteen vuoksi et onnistuttais. se on kyllä todettava että kaksi tähän tarvitaan, se on aivan sama mitä yks yrittää jos toinen ei oo mukana täysillä. Mitä tollaset ihmiset tahtoo oikeen? Mitä varten ne tekee noin et alistaa ja haukkuu sitä ketä sanovat rakastavansa? Hitto mä en tajua!! Vihaan sitä ja samalla mulla on ikävä sitä!😑❓😑❓

Nyt on loputkin tavarat jaettu ja jankattu ees taas asioita, hän olisi halunnut palata yhteen ja korjata asiat. Ei meinannut mennä jakeluun miksei se onnistu. Soittelee ja tulee keskelä yötä oven taakse ja tietenkin kännissä. Sanoo kuinka on pahoillaan kun on minua niin pahasti loukannut ja vasta nyt ymmärtää toimineensa väärin. Ja minähän en usko sanaakaan! On niin monta mahdollisuutta saanut että pitää kyllä olla tyhmä kun nyt vasta tajuaa...
Olen nyt ymmärtänyt että kaikki mitä meillä oli, oli valhetta. Teeskentelyä ja valehtelua sekä pettämistä. Kaikki ne kivat asiat, mukavat kesäpäivät mökillä jne oli kaikki teeskentelyä. Samalla aikaa miehellä oli ties kuinka monta suhdetta, kännissä on mulle ne tunnustanut mutta nyt kun kaikki on ohi kieltää ne. Tuntuu niin pahalta. Mitä kaikkea olen menettänyt, lapseni, itsetuntoni ja kallisarvoista aikaa jonka olisin voinut viettää ehkä jonkun toisen kanssa onnellisesti.
Minä olisin ollut valmis antamaan kaikkeni tälle suhteelle, vaikka sisimmässäni tiesin että tämä on tuhoon tuomittu jo alusta asti. Minä tiesin sen, mutta en halunnut uskoa, kielsin kaiken ja ajattelin että olen ansainnut kaikki ne haukkumiset ja känniaggressiot, ne on minun syytä, minä olen tehnyt jotain sellaista että miehellä oli valta ja oikeus toimia niin. Minä halusin perheen ja lapsen ja olla parisuhteessa ja minä aioin sen saada. Siksi olin sokea ja kestin kaiken pa...skan mitä niskaani kaadettiin, yritin miellyttää ja tein niin kuin hän halusi ja niin ettei tule sanomista mistään. Samalla hajosin pikku hiljaa sisältä.
Nyt olen helpottunut että olemme eronneet, samalla surullinen ja pettynyt. En tiedä uskallanko luottaa enää keneenkään. Pelottaa myös että ei tämä tässä ollut vielä, mies varmasti vielä keksii keinon jolla murskata minua lisää. Terapeuttini mukaan hän kuulostaa olevan persoonallisuushäiriöinen ja näin ollen tuskin koskaan tulee siitä parantumaan ainakaan ilman terapiaa. Olen lukenut että näistä ihmisistä on hyvin vaikeaa päästä eroon lopullisesti. On ristiriitaiset tunteet kun toisaalta hänestä edelleen välitän ja haluaisin olla yhteydessä häneen, mutta toisaalta en halua nähdäkään silmissäni. Viha ei ole vielä kunnolla nostanut päätään.
Tuntuu pahalta kun tiedän ja uskon että hänellä ei mene kauaa kun on löytänyt uuden naisen, jollei jo ole ja itse jään junnaamaan paikoilleen enkä pysty jatkamaan ennen kuin olen itsetuntoni saanut takaisin. Käyn terapiassa vaikka hän sitä tarvisi. Haluaisin päästä tästä henkisestä vankilasta äkkiä pois ja jatkaa omaa elämää, mutta se tuntuu niin vaikealta, olen niin maahn lyöty
☹️ Miten tästä pääsee eteenpäin??? Ja vieläpä täysjärkisenä?

Olen miettinyt tuota kysymystä itsekin jo pidemmän aikaa. Se täytyy sanoa, että vaikka jonkin päättyminen tuottaakin suurta tuskaa niin se on sen arvoista. On osattava ja opittava rakastamaan itseään eikä alistua pahalle ololle. Jos ihminen joka sanoo rakastavansa satuttaa niin siinä on jo jotain pahasti pielessä. Toistuvat anteeksipyynnöt väärin tehtyjen asioiden jälkeen ei poista tosiasiaa, että kertakin on liikaa. Ja jos ei edes koe tehneensä mitään väärin ja kaikki on vain toisen vika niin siinäkin on jotain pahasti vialla.

Omassa suhteessani olin aivan liian kiltti, ajattelin etten kuitenkaan ketään enää vierelleni saa, kun lapsikin oli siinä niin lähteminen tuntui entistä vaikeammalta. Jos mitään olen oppinut niin se ettei tämä elämä todellakaan ole tarpeeksi pitkä jäämään sellaiseen suhteeseen missä ei ole kunnioitusta ja aitoa oikeaa rakkautta. Yksin oleminen voittaa tuhat kertaa sen jos olisi parisuhteessa mikä syö hitaasti viimeisetkin itsetunnon rippeet ja itsekunnioituksen. Ja niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin niin ajalla on ihmeellinen tapa parantaa. Ei se hetkessä tapahdu,mutta sitä nopeammin se tapahtuu kun annat sille luvan.
Voimia ja kaikkea hyvää sinulle 🌻🙂🌻

Kiitos Halldora! 🌻🙂🌻 Totta joka sana! Ja kuten sanoit, aika on se joka parantaa. On taas kuukausi menty eteenpäin ja olo on huomattavasti parempi, olen alkanut uskoa että vielä elämä hymyilee minullekin kun annan sille vain mahdollisuuden. En halua jäädä kotiin makaamaan ja suremaan menneitä asioita, tajusin että nyt minulla ei ole enää mitään hätää, olen päässyt vapaaksi siitä ihmisestä. Tosin soittoja ja viestejä tulee vieläkin ja olen hammasta purren pystynyt olemaan niihin vastaamatta, tiedän että jos vastaan se ei lopu koskaan. Keskityn nyt vain omaan elämääni ja omaan hyvinvointiini! Anteeksiantoakin olen pikku hiljaa harjoitellut, itseni vuoksi. Edelleenkään en ymmärrä hänen käytöstään ja ajatuksenjuoksuaan, mutta ei minun tarvitsekaan enkä siihen koskaan tule pystymäänkään, tuskin kukaan muukaan, saati hän itse?? Liian kauan siedin tuota käytöstä, kenekään ei pitäisi tuollaista sietää toiselta, joka sanoo rakastavansa. Toivottavasti ihmiset tajuisivat ajoissa lopettaa huonot suhteet. Minä pääsin loppupeleissä melko helpolla, olisi voinut käydä pahemminkin ja varmaan olisikin jos olisin suhdetta vielä jatkanut. Olo tuntuu nyt elinvoimaiselta, toivottavasti tämä olotila säilyy pitkään! 😎 Mukavaa loppukevättä kaikille ja ihanaa alkavaa kesää 😀

Ihminen voi muuttua osana henkistä kehitystä, joka tuntuu olevan meillä miehillä hitaampaa kuin naisilla. Tuo yksi asia, kiinni käyminen sinuun riittää minun mielipiteen luomiseksi ja kehotan sinua unohtamaan tuon miehen. Tuo asia ei ikävä kyllä ihmisessä muutu. Ns. normaalin miehen alkukantantainen luonteenpiirre on kuitenkin syvä halu suojella ja kunnioittaa naista. Itselläni oli väkivaltainen nuoruus ja tapeltua tuli paljon. , muttei ikinä ole käynyt mielessäkään, että voisi rakkaintaan satuttaa. Luojaa saan kiittää että oon saanut siviilissä elää, nuoruuden sekoiluista huolimatta.

Hei onneton nainen. Elin samanlaisia vuosia exäni kanssa muuta se eteni niin pitkälle että hän uhkasi ensin tappaa minut ja lopulta jo lapsetkin jos eroaisimme. Sain hänet terapeutille mutta siinä vaiheessa olin itse jo niin loppu että kun huomasin hänen hieman parantuneen uskalsin lähteä suhteesta tietäen että kukaan ei kuole.
Eli hienoa että teit päätöksen ajoissa. Pahemminkin olisi voinut mennä.
No exäni on jatkanut samaa huorittelua ja taistelua uusien naisystäviensä kanssa. Tiedän koska osuin kerran paikalle kun hän riepotteli naistaan hiuksista ja haukkui, ties miksi.
Nykyään hän on jo suht koht rauhottunut mutta ei täysin. Huom, vuosia on kulunut 12 erostamme. Tuollaiset miehet ovat sairraalloisen mustasukkaisia ja jos eivät sitä itse ymärrä ja hae apua niin eivät siitä myöskään parannu.
Toivon että pystyt olemaan vahva ja pysymään hänestä pysyvästi erossa.
Suhteenne oli vain yksi jakso elämässi. uusi jakso ja toivottavasti parempi sellainen on tulossa. Voimia sinulle, ja kaikille muille myös. 🙂🌻