Hei,
tämä on palsta jossa olin pari vuotta sitten ja en olisi uskonut, että kaksi vuotta myöhemmin olen taas täällä…
Kerron ensin vähän parisuhdetaustaani. Olen 35 vuotias ja ensimmäinen merkittävä suhteeni ja eroni oli viitisen vuotta sitten. Silloin oli kyseessä yli 8 vuoden suhde, joka päättyi minun aloitteestani tunteiden oltua kuolleet jo vuosien ajan. Tuo ero oli suuri helpotus ja hetkeäkään en ole sitä katunut. Löysin itseni ja ilon elämään jälleen uudestaan monen vuoden jälkeen.
Tuon eron jälkeen pari vuotta myöhemmin tapasin miehen jonka kanssa kävin läpi todella vaikean vuoden kestäneen suhteen. Luulen, että se että en ollut vuosiin tuntenut mitään edellisessä suhteessani johti siihen että etenimme aivan liian nopeasti. Vuoteen mahtui siis yhteenmuutto, ero, erilleen muutto ja yhteenpalaaminen. Kaiken tämän lisäksi suhde oli yhtä vuoristorataa miehen kaksisuuntaisen mielialahäiriön vuoksi. Lopullinen ero oli kuitenkin minulle todella rankka, varsinkin kun siihen tuli vielä kolmas osapuoli mukaan. Jotenkin pääsin kuitenkin eteenpäin ja jälkikäteen olen ollut todella onnellinen, että pääsin eroon noin kuluttavasta suhteesta ongelmallisen ihmisen kanssa. Ymmärsin että minun on niin paljon parempi olla ilman tuota ihmistä.
Kun tuosta oli kulunut vuosi tapasin uuden miehen. Tuon jonka takia olen nyt täällä… ☹️
Mies oli täydellinen vastakohta edelliselle tuuliviirille. Rauhallinen, luotettava, tasapainoinen, toiset huomioon ottava… Ensimmäistä kertaa elämässäni tunsin olevani tasavertaisessa parisuhteessa.
Oltuamme yhdessä nelisen kuukautta tunnustin vihdoin miehelle rakastavani häntä, mutta lisäsin samaan hengenvetoon asian olevan ”ilmoitusluontoinen” , koska en halunnut millään tavalla painostaa miestä jonka tiesin haluavan edetä rauhallisesti. Miehen vastaus tähän oli hiljaisuus. Suhteemme jatkui ja tunteeni syvenivät, en ollut koskaan ollut niin onnellinen. Mieskin selvästi viihtyi seurassani ja meillä kummallakin oli hyvä olla toistemme kanssa.
Muutaman kuukauden välein epävarmuus sisälläni kuitenkin nosti päätään ja otin säännöllisesti puheeksi suhteemme tilan, jotta tietäisin olemmeko samalla sivulla menossa. Mies kertoi minulle tunteidensa edennen koko ajan ja tykkäävänsä minusta todella paljon. Hän sanoi tilanteen joka on ”hidas mutta nousujohteinen” olevan hänelle uusi, mutta hyvä koska oli alusta asti halunnut ottaa rauhallisesti. Hän halusi olla kanssani ja hänen oli hyvä olla. Se riitti minulle. Olihan meillä molemmilla avioerokin takana, joten ymmärsin häntä ja uskoin suhteeseemme.
Viimeisimmässä tälläisessä keskustelussamme kysyin häneltä suoraan näkeekö hän meidät asumassa yhdessä tulevaisuudessa esimerkiksi parin vuoden päästä. Hän sanoin näkevänsä tämän. Olimme me toki yhteenmuutto aihetta sivunneet aikaisemminkin, mutta tuo keskustelu antoi minulle uudenlaista luottamusta. Ajattelin olleeni hölmö koska olin aina tuon parin kuukauden välein panikoinut ja kysellyt miehen tunteista. Hän haluaa olla kanssani ja sillä selvä.
Muutama viikko tuon jälkeen lähdimme miehen kanssa ensimmäiselle yhteiselle ulkomaanmatkalle, jota oli suunniteltu jo useampi kuukausi. Matka oli ihana ja nautin kun sain kerrankin olla miehen seurassa 24h päivässä ilman mitään häiriötekijöitä, töitä, harrastuksia, lapsia…
Viikko matkalta paluun jälkeen emme olleet muutamaan päivään nähneet miehen kanssa. Hän vaikkakin itse oli huono pitämään yhteyttä vastasi kuitenkin aina hänelle lähetettyihin vieteihin. Muutamaan viestiini en kutenkaan saanut vastausta ja pelko hiipi mieleeni. Yhtenä iltana sitten laitoin hänelle viestiä jossa ihmettelin hiljaiseloa. Menin nukkumaan ja aamuyöstä herätessäni minua odotti se pelkäämäni viesti. Mies kertoi valvoneensa kolme yötä miettien ja pyörien ja pohtien ”tätä tunneasiaa”. Hän sanoi ettei voi jatkaa suhteessa, jossa minulla on niin vahvoja tunteita häntä kohtaan ja hän ei tunne samoin. Vaikka haluaisi kuinka kovasti niin ei rakasta minua ja olisi paras päättää tämä nyt, yhtään enempää pitkittämättä.
Seuraavana iltana tapasimme ja puhuimme ja itkimme yli tunnin. Ensimmäistä kertaa näin tämän tasaisen ihmisen näyttävän noin paljon tunnetta. Hän sanoi etteivät hänen tunteensa minua kohtaam olleet mihinkään kadonneet ja soimasi itseään kun oli antanut tämän jatkua näinkin kauan. Missään vaiheessa hän ei syyttänyt minua millään tavalla ja sanoi etten ole tehnyt mitään väärin. Tuosta päivästä on nyt tasan 8 viikkoa.
Tuon jälkeen meni pari viikkoa ettemme olleet yhteydessä. Mieleni täyttyi kymmenistä kysymyksist, joihin en tuntunut saaneeni vastauksia tuon tunteikkaan itkuisen erotapaamisen aikana. Aloin keräämään listaa kysymyksistä ja lopulta ehdotin miehelle voisimmeko tavata. Hän oli aluksi vastaan koska sanoin sen olevan liian vaikeaa, mutta lopulta suostui koska sanoin sen olevan minulle tärkeää. Muutama päivä ennen sovittua tapaamista ajattelin kysäistä muutaman mieleäni vaivaavan asian viestitse. Tämä johti usean tunnin viestimaratooniin, jossa jokainen kysymykseni tulikin jo kysyttyä. Vaikka en pysty kaikkea ymmärtämään, niin uskon saaneeni kaikkeen rehellisen, joskaan en aina toivomani vastauksen. Päätin ettei olisi mitään järkeä enää tavata, koska se olisi vain pahentanut ikävääni.
Nyt tässä on sitten räpistelty eteenpäin tämä pari kuukautta… Alkushokki ja päivien täyttäminen ajatukset muualle vievällä puuhastelulla on väistynyt. Suunnaton suru ja ikävä on jäljellä… Olen puhunut ja itkenyt asiaa tuntikausia läheisilleni. Olen pettynyt, surullinen, lamaantunut, epätoivoinen… Tuntuu etten varmasti enää koskaan pysty olemaan yhtä onnellinen kun olin. Eteenpäin meno on vaikeaa.
Puhuimme miehen kanssa haluavamme pysyä ystävinä ja muutamien viestien verran olemmekin yhteydesaä olleet tuon viestimaratoonin jälkeen. Nyt en tosin melkein kuukauteen ole mitään viestiä laittanut, koska huomasin että vaikka oloni paranikin hetkeksi jakaessani jotain miehen kanssa, niin siten olo kuitenkin taas paheni. Se että pystyisin olemaan miehen kanssa ystävä on vielä kaukana. Toivon vielä niin paljon enemmän. Aamulla herätessä toivon että puhelimessani olisi viesti, jossa hän kertoo katuvansa päätöstä ja ikävöivänsä minua. Kuitenkin tiedän, että niin ei tule tapahtumaan…
Tällä viikolla vihdoin hakeuduin työterveyteen ja pyysin lähetteen paykologille. Ensi viikolle on sitten aika varattuna. Omin voimin en tästä surusta ei näytä ylös pääsevän ja alkaa jo tuntua että kuormitan läheisiänikin, vaikka kukaan ei tietenkään niin ole sanonutkaan.
Ehkä tunnelin päässä on valoa, vaikka sitä en vielä näekkään. Pakkohan siellä on olla. Onhan?
t. Suusu
Tästä sinun viestistäsi taas sen näkee ja huomaa, kuinkä tärkeää on kertoa tunteistaan ja ylipäätään kommunikoida selkeästi. Minulle tuli myös mieleeni, että jos joutuu jatkuvasti toiselta kyselemään suhteen tilaa tai jatkoja tai muutenkin onkimaan vastakaikua, niin kannattaa olla aika varovainen, jos ei halua satuttaa itseään.
Kannattaa ainakin nähdä ja kuulla totuus. Se ei nimittäin ole aina helppoa, olla itselleen rehellinen. Mutta rehellisyys itselle on kaikista parasta, mitä usein voi olla. Jos itse haluaa jotakin asiaa kovin paljon, voi ikäänkuin kuvitella asioita olevan toisin, kuin ne ovatkaan. Jos toinen ei koskaan sano, että rakastaa, niin en oikein jaksa uskoa, että se sitten todella rakkautta on. Platonista voi tietenkin olla. Rakkaushan pursuaa, kun sitä on ja silloin ei malta olla hehkuttamatta ja sanomatta. Jos toinen ei niin tunne, hän voi hyvinkin vain jättää asioita sanomatta. Ei välttämättä valehtele, mutta se vain ei tule sieltä, eikä voikaan, jos sitä ei siellä ole.
On varmastikin erilaisia syitä olla suhteessa, eikä aina tunteitaankaan tunnista niin selvästi. On kuitenkin surullista, jos käy, niinkuin sinulle. Varmasti aika laiha lohtu siinä ikävässä on se, että olit onnellinen. Tietysti se voi lohtu kuitenkin olla.
Kokemukseni mukaan surun kanssa oppii elämään, tai menetyksen kanssa oppii elämään. Oppii ehkä hyväksymään ja tottuu. Elämässä kun nyt vain on asioita, joille ei mitään voi. Sitä tulee aika nöyräksi.
Aika voi auttaa asiaan ja eteen tulee elämässä taas muuta. On hyvä ajatella, että tunteet ovat vain tunteita. Niissä ei ole kuitenkaan koko elämä. Ehkä se helpottaa edes vähän tuon asian kokemista.
Kiitos Eveny viestistäsi.
Olet varmasti oikeassa, minun olisi pitänyt olla varovaisempi... Kuitenkin luotin mieheen kun hän aina noissa keskusteluissa sanoi minulle, että hänellä on paljon tunteita minua kohtaan ja että tunteet olivat koko ajan kasvaneet, vaikkakin hitaasti.
Väkisinkin tulee miettineeksi että miksi se että tuntee paljon, nauttii toisen seurasta, on kiintynyt, ei ole ristiriitoja suhteessa... Miksi kaikki tämä ei riitä? Mutta kai se on niin, että jos on aikaisemmin kokenut jotain enemmän (=ollut oikeasti rakastunut) niin sitten sitä vaan haluaa kokea sen uudetaan vaikka asiat olisi muuten miten hyvin tahansa. Se kai tästä tekeekin erityisen raskasta, kun kaikki palaset olivat niin hyvin kohdallaan, paitsi se yksi pieni mutta niin merkityksellinen tunne siellä miehen sydämessä.
Uskom että mies on aidosti välittänyt minusta ja kuten sanoi "halunnut rakastaa". Miksi hän muuten olisi jatkanut kanssani suhteessa lähes vuoden. Hän ei ole ihminen joka olisi vain jonkun kanssa olemisen vuoksi. Ehkä enemmänkin erakko luonne pohjimmiltaan.
Näitähän voin pohtia ja pyöritellä vaikka maailman tappiin asti ja silti en saa koskaan tietää mitä miehen päässä on tarkalleen liikkumut...
Suusu, kuulostaa siltä, ettet olisi voinut tuota nykytilannetta välttää. Et ole ainakaan tehnyt mitään väärää, kun olet rakastanut ja rakastunut. Päinvastoin, rakastaminen on suuri ja positiivinen asia. Siinä tietysti laittaa itsensä myös alttiiksi. Mutta se on rohkeaa.
Kukin tietysti valitsee, mikä itselle suuhteessa riittää. Eikä sitä voi toisen puolesta sanoa, eikä valita.
Jossittelu ei auta koskaan mitään. Siksi onkin hyvä keskittyä nykypäivään ja iloita siitä hyvästä, mitä oli ja mitä on. Ajattelen tuota ihan yleismaailmallisestikin. En mitenkään neuvona sinulle, enemmän toteamuksena ja summauksena kaikesta.
Voimia sinulle! Kuulostaa sille, että olet tehnyt sen, minkä olet voinut. Mitäpä sitä ihminen muuta.
Hei Suusu,
Olen tosi pahoillani, että sinulle on käynyt näin. Moni kohta kirjoituksissasi muistuttaa minua omista tunteistani ja erostani, jota myös täällä foorumilla käyn läpi. Myös minä yritän epätoivoisesti etsiä syitä erooni, ja vastausta miksi entisen avomieheni tunteet minua kohtaan katosivat. Itse olen "löytänyt" monia mahdollisia teorioita ja syitä, ruotinut omia mokiani ja miettinyt, mitä kaikkea olisin voinut - ja minun olisi pitänyt - tehdä toisin. Mutta kuten itsekin sanoit, emme koskaan voi lopulta päästä toisen ihmisen pään sisälle.
Tiedän liian hyvin sen tunteen, kun joka hetki vain odottaa, että toinen sittenkin peruu päätöksensä - että kännykkä soisi tai jopa ovelta kuuluisi koputus, ja toinen tulisi ja sanoisi, että on tehnyt hirvittävän virheen. Koska itsestä tämä kaikki tuntuu juuri siltä, hirvittävältä virheeltä, kamalta painajaiselta, josta vain tahtoisi herätä...
Myös minun tapauksessani ero tapahtui siten, että olimme juuri saapuneet unelmalomalta, jolla kaikki vaikutti olevan sinänsä hyvin. Tiedän monia muitakin ihmisiä, joille on juuri näin tapahtunut - ollaan vasta palattu ihanalta reissulta, ja parin päivän päästä toinen yllättäen kertookin, että tahtoo erota. Olen tietysti paljon miettinyt, mistä tällainen johtuu.
Kun luin kirjoitustasi, minusta tuntui, että meillä on yhteistä myös se, että ihan kuin kuitenkin olisit tavallaan aistinut (miehen sanomisista huolimatta), että kaikki ei ole ollut ihan niinkuin pitäisi. Olen itse syyttänyt itseäni jopa siitä, että johtuen tästä epävarmuuden tunteesta minusta tuli suhteessa "epärakastettava", että en ollut oma itseni ja muutuin harmaaksi pelokkaaksi hötöksi. Bruce Fisher kirjoittaa kirjassaan Jälleenrakennus, että "Jos pelkään tulevani hylätyksi, löydän monia tapoja välttää hylkäämistä. -- Vaikka nämä käyttäytymismuodot näyttävät suojaavan minua hylkäämiseltä, ne itse asiassa voivat lisätä mahdollisuuksiani tulla hylätyksi. Ihmiset vaistoavat, etten ole todellinen, rehellinen ja aito. He saattavat hylätä minut sen vuoksi." Minulle kävi ehkä juuri näin. MUTTA juuri siksi olen itse ajatellut, että ei pitäisi ainakaan ajatella, että tulevaisuudessa pitäisi olla varovaisempi! Pitäisi ennemmin vaan rohkeasti kysyä toiselta, että missä mennään, juuri niinkuin sinä oletkin tehnyt. Vuosi - omassa tapauksessani puolitoista vuotta - on pitkä aika elää sen inhottavan epämääräisen pahan tunteen kanssa, jonka olemme ilmeisesti molemmat joutuneet tuntemaan. Sitä miettii, että ei halua toista ahdistella ja että nämä tunteet on varmaan vaan pelkästään omassa päässä...mutta eiväthän ne sitten vain niin olleetkaan.
Niinpä olen yrittänyt tolkuttaa itselleni, että on parempi, että tällainen suhde on vihdoin päättynyt. Sitä kuitenkin tahtoisi olla sellaisessa parisuhteessa, jossa pystyy myös "aistimaan" toisesta, että ollaan tunteissa samalla aaltopituudella? Jossa toisesta "aistii", että hän on esimerkiksi vaan puhtaan iloinen rakkaudentunnustuksesta? Ainakin itse tahtoisin uskoa tällaiseen ei-varovaiseen rakkauteen. Katsotaan nyt tietenkin ajan kanssa, mihin näissä kaikissa pohdinnoissani päädyn...kerro sinäkin, jos saat jonkin ahaa-elämyksen! Minä ainakin haluan sen kuulla. 🙂🌻
Minä tarkoitin varovaisuudella sitä, että jatkaako sellaisessa suhteessa lainkaan, missä ei oikein saa toisesta esiin, mitä hän meinaa. Tai jos tuntuu sille, että toinen ei tuo itseään tarpeeksi ilmi, niin riittääkö se sitten itselle.
Ajattelen itsekin, että toimiva suhde on sellainen, missä sanotaan, mitä tunnetaan ja kerrotaan rehellisesti ajatuksensa. Rehellisyys ja avoimuus luo läheisyyttä. Niin päästään japäästetään lähelle.
Itse olen vuosien kuluessa huomannut käytännössä, miten suuri ja tärkeä asia se avoimuuskin on ja tietysti myös se rohkeus olla omana itsenään. Tuollaisessa kuvaamassasi tilanteessa...onko sitten niin, ettei mies ole läheskään puhunut tunteitaan, ainoastaan, kun on kysytty, on sanonut jotain. Ja toisaaltaan on saattanut haluta vastapuolelle hyvää ja ehkä nähdäkin, että tässä olisi hyvä kumppani. Onko joko peljännyt sitä hylkäämistä tai ei ole osannut olla niin avoin ja sitten lopulta on ollut pakko tehdä ratkaisu, ollaitselleen rehellinen ja todeta, ettei suhde kanna hänen puoleltaan?
Joskus sitä yksinäisyyttäkin pelkää niin, ettei osaa lopettaa suhdetta, vaikka tuntuu, että pitäisi. Itse olen elämässä oppinut sen, että heti alkuun vaan kaikki rehellisesti esiin ja avoimesti ollaan, oli vastapuolen reagointi mikä tahansa. Tämä asenne on tuottanut sen, että olen välttynyt ajautumasta muutamaan suhteeseen, joka olisi ollut minulle lopulta huono. Olen torjunut lähestymisyrityksiä ja pitänyt muutenkin rajojani. Olen saanut ilkeitä kommentteja, jotka olen sitten lopettanut myös tietyillä konsteilla. Toiset ihmiset eivät voi hyväksyä avoimuutta ja rehellisyyttä, mutta siitä saa lopulta kunnioitusta ja omanarvontunto nousee. Ehkä kaikki eivät uskalla ja toisaalta tiedä, mitä haluavat ihan oikeasti?
Hei Vompatti,
Minäkin luin sinun tarinasi ja todellakin meillä oli yhteisiä tekijöitä noissa eroisamme. Olen paljon miettinyt oliko matka se ratkaiseva asia jolloin mies tajusi todella sen miten erilailla me koimme suhteemme. Minä olin onneni kukkuloilla koska olin matkalla juuri hänen kanssaan ja toin sen hyvin selvästi esille sekä teoin että sanoin. Hänellä tuollaista tunnetta ei sitten varmaan ollut.
Itseasissa jossain vaiheessa matkalla muistan miettineeni, että onkohan tuolla edes mukavaa kun ei ollut niin innoissaan kun minä... Pistin sen silloin vain erilaisuutemme piikkiin. Minä olen se tunteekas ihminen, hän se tasainen, joka ei paljoa tunteita näytä missään tilanteessa. Tämä muuten muistuttaa mua viimeisestä illastamme yhdessä jolloin häneltä kysyin jossain tilanteessa tunteeko hän voimakkaasti minkään muun asian kuin yhden harrastuksensa suhteen. Siihen hän vastasi tuolloin, ettei oikein sekään enää herätä suuria tunteita. Eli ehkä sen sijaan että olen tässä itkenyt ja pohtinut mikä minussa on vialla kun hän ei minuun rakastunut, onkin kyse jostain paljon suuremmasta... Jonkin asteisesta tunnevammasta miehen puolella. Hänet tuntien en oikein usko, että eroaan ex vaimostakaan on erityisemmin käsitellyt, vaikka siitä jo vuosia olikin aikaa.
Huokaus... Nämä viikonloput ovat jotenkin kaikkein raskaimpia. Jotenkin korostuu se yksinäisyys ja se ettei enää ole sitä toista jonka kanssa jakaa asioita. Vaikka emme yhdessä asuneetkaan niin kyllä sitä vuodessa jo jakoi elämästään oikeastaan kaiken. Nyt kun tulee joku hassu tai arkipäiväinen asia vastaan niin ei enää voi lähettää sitä viestiä juuri hänelle vaikka tietää että hän nauraisi samalle jutulle kun minäkin... Tai voisin lähettää ja varmasti hän vastaisikin, mutta se on vain itseni pettämistä. Kuvittelisin vain, että kaikki on vielä niinkuin ennenkin. ☹️
Ehkä olen tosiaan vaistonnut että kaikki ei ollut niinkuin piti. Miksi muuten olisin aina sen parin kk välein tuntenut tarvetta kysyä missä mennään. Olen myös huomannut, että minä olin se joka teki niitä yhteisiä suunnitelmia. Mies kyllä oli mukana kaikessa pienemmässä ja jossain suuremmassakin mitä yhteiselle tulevaisuudelle mietin. Nyt jälkeenpäin tajuan, että hän ei niitä yhteisiä suunnitelmia tehnyt tai minua niihin mukaan lukenut.
Niin surullinen olo, että kaikki meni jälleen näin. Se tunne että joskus pitäisi vielä johonkin uuteen ihmiseen alkaa tutustumaan saa melkein voimaan pahoin. Olin niin varma, että tässä se nyt on se elämäni rakkaus. Se jonka kanssa minun kuuluu olla. Se tunne teki niin onnelliseksi ja pudotuksen niin kovaksi.
Onneksi ensi viikolla pääsen sinne terapeutille puhumaan... Toivotaan että se antaa sysäyksen eteenpäin kohti parempaa huomista. Voimia myös sinulle Vompatti ja kaikille muillekin erotuskissa kiemurteleville....
Eveny, meillä oli juuri niin että mies ei puhunut tunteistaan kysymättä. Huomasin itsessäni, että kun en saanut vastausta "rakastan sinuun" niin aloin välillä tietoisesti sanomaan hänelle jotain muuta. Kuten "tykkään sinusta tosi paljon" , "olet ihana" tai "sinun kanssasi on niin hyvä olla". Näihin kaikkiin sain aina vastauksen ja vastakaikua. Sitä miettii että jos minäkään en olisis sanonut, niin ehkä mies ei olisi kokenut sitä sisäistä painetta siitä että ei tunnetta että hänen pitäisi tuntea jotain enemmän... Ja saman tien tämän kirjoittaessani tiedän kuinka typerältä ja epätoivoiselta tämä kuulostaa. Olisinko oikeasti halunnut olla suhteessa jossa en voi sanoa mitä tunnen?!
Erotessamme ja syitä selvitellessäni listasin miehelle kaikki hyvät asiat suhteessamme, kun en voinut ymmärtää miksi hän tähän päätökseen tuli. Sanoi että hänen mielestään se on kaverisuhde jos on hyvä olla toisen kanssa, synkkaa hyvin ja välittää toista. Parisuhteessa pitää olla rakkaus. Ja onhan se totta. Mutta mikäpä olisi parempi pohja kestävälle suhteelle kun nuo asiat? Mutta jos toinen haluaa jatkaa ja toinen ei niin minkäs teet...
Se mitä nyt haluaisi tehdä on ravistella sitä toista ja huutaa sille että etkö sä tajua mitä sä heitit pois!! Meidän suhde toimi niin hyvin!! Ristiriitoja ei ollut, esillä ainakaan ne oli sitten vaan siellä miehen päässä...
Kävin tällä viikolla ensimmäisen kerran psykoterapeutilla. Mikä valtava helpotus päästä puhumaan ja purkamaan tuntojaan ammattilaiselle. Puhunuthan olen paljon läheisilleni, mutta ulkopuoliselle puhuessa se hyvä puoli ettei tunnu, että kuormittaa läheisiään omalla surullaan.
Kävimme terapeutin kanssa läpi parisuhdehistoriaani, tätä viimeistä parisuhdetta ja eroa. Aika meni todella nopeasti ja paljon jäi puhuttavaa seuraaville kerroillekkin.
Se mitä edellisessä viestissäni pohdin miehen historiasta ja sen vaikutuksesta tähän eroon sai vahvistusta tuossa. Terapeutti pohti miehen sanomisia ja tekemisiä ja sitä ristiriitaa, mitä itsekkin olen pyöritellyt. Jos on hyvä ja helppo olla ja välittää toisesta todella paljon, niin miksi ei pysty jatkamaan suhteessa. Puhuimme myös siitä että ehkä odotukset sen rakastumisen tunteen suhteen ovat olleet liian korkealla. Terapeutin sanoin "Harvoin aikuisiällä ja varsinkin kipeitä eroja kokeneena se huuma on enää samanlainen kun nuorempana". Sitä tulee varovaisemmaksi tunteidensa suhteen ja ei uskalla samalla tavalla heittäytyä vaikka kuinka näkisi toisessa sen hyvän ja potentiaalisen kumppanin.
Jo tuo ensimmäinen tapaaminen ja nämä oivallukset, että ehkä vika ei olekkaan jossain mitä sanoin tai tein tai millainen olen, ovat kohentaneet oloani huomattavasti tällä viikolla. Olen ollut myös todella kiireinen ja sillä saanut jotenkin pidettyä sen koko kehon yli vierivän valtavan surun loitolla. Tai kyllä se nakertaa sydämessä mutta ei ole peittänyt alleen nyt pariin päivään. Odotan tosi paljon jo ensi viikon käyntiäni... Ehkä tässä henkiin jäädään kuitenkin, vaikka siltä ei ole tässä viimeisen parin kuukauden aikaan tuntunutkaan.