Elämänhalu hukassa....
Kirjoitan ensimmäistä kertaa mihinkään nettiportaaliiin, mutta tällä kertaa tuntuu etten selviä tästä pahasta olosta itsenäisesti.
Olo on niin kamala, ettei ole elämänhalusta tietoakaan, ja en syytä siitä ketään toista osapuolta…
Tilanteeni on korreloitunut tähän pisteeseen vasta muutama päivä sitten, joten olen vielä ”shokkivaiheessa”.
Tilanteen lyhyt kuvaus on se, että olemme olleet yhdessä noin 9 vuotta, ja meillä on ollut ongelmia niinkuin varmastikin kaikilla pareilla jossain vaiheessa, mieheni muutti työnsä perässä ulkomaille vuodeksi, ja silloin kaikki ongelmat alkoivat..
Olen aina ollut täysin pettämistä vastaan, mutten vain pystynyt olemaan ”täysin yksin” koko vuotta, joten minulla oli pieni ”sekaannus” toisen miehen kanssa, josta kyllä informoin miestäni samantien, ja hän tiesi pelimerkit kun muutti takaisin kotimaahan.
Kävimme pitkän ja kivisen tien tämän asian läpikäymiseksi, ja päätimme kuitenkin jatkaa yhdessä ja halusimme uuden alun sekä yhteisymmärryksessä päädyimme siihen että jotain näin kamaa piti tapahtua että tajusimme toisteme tärkeyden.
Päätöksestämme on nyt noin 8kk, ja mieheni on mielestäni ”käyttäytynyt” paremmin, ja mielestäni elämämme on ollut paljon parempaa kuin aikoihin, olemme puhuneet kaikenlaisista tulevaisuuden suunnitelmista ja eläneet normaalia avioelämää…
Olen huomannut joitan ristiriitaisuuksia hänen puheissaan ja käyttäytymisessään hiljattain ja saimme kuin saimmekin keskustelun avatuksi noin viikko sitten, ja hän sanoi yhtäkkiä että hän ei olekaan pystynyt käsittelemään asiaa, ja hän ei tiedä enää että pystyykö jatkamaan kanssani ja ei haluakaan lapsia vaikka on puhunut siitäkin aiheesta näiden kk aikana todella kuvailevasti (miettinyt tilanteita oma lapsi kainalossa)..
Hän ei kuulemma halua keskustella aiheesta sen enempää, ja aikoo ottaa päivän kerrallaa..Kysyin häneltä, että mitä tämä kaikki 8kk on sitten ollut? Hän sanoi että vaikeina aikoina hänen on täytynyt olla todella hyvä näyttelijä😭
Olen aivan järkyttynyt, ja matto on todellakin vedetty altani, koska itse tämän aloitin mutta kuukausien tuskailun ja kurjuuden jälkeen kaikki tuntui vaan loksahtavan paikoilleen ja hän teki kaikkensa jotta saisin taas onne ja onnellisuuden takaisin elämääni ja hän on itsekin vaikuttanut siltä, nyt minun ylpänä ihmisienä pitäisi siis vain hiljaa odotella hänen seuraavia siirtojaan….😑❓
Kaikki on niin raastavaa ja teennäistä, en saa puhua hänelle aiheesta, mutta joudumme kuitenkin olemaan yhdessä päivittäin ja viettämäämn ”normaalia” arkielämää”
Tulipas aikamoinen vuodatus, ja varmaan osittain epäselväkin, mutta pakko oli vaan saada tämä ajatuksenvirta pähkinänkuoressa jonnekkin, en kestä näitä ajatuksia päässäni
Kiitos ja anteeksi😯🗯️
Ihanaa, että te pystytte keskustelemaan asiasta ja selkeästi teitä kummaltakin löytyy halua yrittää päästä tilanteen yli. Mieleeni tuli, että olisiko mahdollista, että miehesi yrittää päästä vaikean tilanteen yli "lakaisemalla sen maton alle" eli mikäli ongelman olemassa olon sinnikkäästi itseltään kieltää ja näyttelee että kaikki on kunnossa, ongelma kutistuu ja painuu unohduksiiin, kunnes sitä voi joskus turvallisesti katsoa ja ihmetellä, miksi se oli ongelma?😑❓ Itselläni tämä tapa toimia on varsin usein käytössä ja usein se myös teh😎oaa, tosin pienenä sivuoireena voisi sanoa, että jos siihen turvautuu usein niin katkeruutta on vaikea välttää ja asioilla on tapana pulpahtaa pintaan aina ajoittain. 😠(aivan kuten maton alle lakaistut roskatkin tulevat näkyviin kun maton reunaa nostaa) On siis tosi hyvä, että saitte puheyhteyden uudelleen auki.
Yritä jaksaa ja muista että vaikka teitkin virheen niin kaikkea sinunkaan ei tarvitse kestää ja tämä on niin vakava asia että ellette kumpikin pääse sen yli täydellisesti niin se voi pahimmillaan tehdä teidän suhteesta koko loppuiän kestävän kurjuuden, jossa kumpikin pelkää ja on katkera. Toinen kyttää, vahtii ja kyräilee ja toinen taasen yrittää olla antamatta syytä epäillä ja hakee anteeksiantoa sekä pikkuhiljaa katkeroituu. Kerran kuulin yhden vanhemman tuttavani sanovan huokaisten että "elinkautinenkin kestää vain 25 vuotta". Se sisälsi minulle opetuksen jonka yritän vieläkin pitää mielessä. Vaikka avioliitto onkin tärkeä ja siinä pysyminen kunnioitettavaa, niin onko se sen arvoista jos kumpikin kokee sen elinkautista vankilatuomiota raskaammaksi asiaksi. 🙄
Tulipa pitkä viesti. Minun ongelmat on kuitenkin ihan erilaiset kuin sinulla, niin että älä ota tätä näin vakavasti. Ajattelin vaan, että olisiko sinulle apua siitä ajatuksesta ettei mies ehkä tahallaan näyttele, vaan yrittää oikeasti työstää asiaa tällä tavoin? 🙂🌻
Elämänhalu hukassa. Miehesi on siinä onnellisessa asemassa, että sinä olet myöntänyt virheesi ja selvästi haluat parantaa suhteenne kuntoon. Sen verran voin miestäsi puolustaa tai oikeastaan selittää hänen käytöstään. Nimittäin 8kk on lyhyt aika toipua. Hänelläkin on toipumisprosessi käynnissä. Sanotaan, että oli kriisi mikä tahansa kestää kaksi vuotta toipua asiasta vaikkakin olisi tilanne toipumisen kannalta miten edullinen tahansa. Joten, ette ole puolessa välissäkään. Koittakaa keskustella, vaikkakin olisi miten kipeää asioita käsitellä. Voi olla, että miehesi haluaisi kysellä tapahtuneesta ja jokin pariterapia olisi hyvä asia, jos saat hänet vaan sinne.Omasta kokemuksesta petettynä tiedän, että asiat pitäisi aukaista ihan levälleen avoimesti ja rehellisesti, muuten ei toipuminen ja luottamus ala kehittyä.
Kyllä teillä on ihan hyvät eväät saada suhteenne toimimaan, aikaa ja halua se vaatii paljonkin. Voimia teille molemmille.
Kiitos vastauksistanne.....
Ja todella, itselläni on järkkymätön tahto panostaa tähän 9vuoden (ajoittain todella väljähtäneeseen suhteeseen)
Ja en MISSÄÄN nimessä haluaa oikeuttaa / puolustella tekoani, mutta tapahtumahetkellä olin puhunut erosta,ja olimme aopineet jonkinlaiseta tauosta yms....
Mutta kävimme muutaman kuukauden läpi näitä asioita, ja pääsimme pitkäkke kipeässä elämäämme varjostavassa asiassa.
Nimittäin kärsimme myös lapsettomuudesta ja päätimme noin 5kk sitten ryhtyä siihen prosessiin ja siitä puhuttiin ja oltiin innoissaa yms...
Sen takia tämä yht äkkinen suunnanmuutos onkin niin raastavaa, ja en voi olla ajattelematta tilannetta.
En ole saanut edes nukuttua, koska mielessä pyörivät pelko "petetyksi tuleminen".
Tämä termi siksi, että minullakin on jonkinlainen petetyksi tulleen tunne, koska esimerkiksi tämä adoptioasia on pantu jo viereille ja ollaan keskusteltu siitä ystävillemme ja leikkineet ajatuksella sekä kaikilla muilla tulevaisuuden suunnitelmilla, ja minulla ei ole ollut aavistustakaan missä mennään😞
Ja mieheni on tällä hetkellä todella ristiriitainen, en osaa tulkita häntä enkä hänen ajatuksiaan....Toisaalta hän juttelee niitä näitä, mutta on silti todella sulkeutunut eikä haluakuulemma keskustella aiheesta yhtään mitää, ja aluksi en osannut antaa hänelle tilaa, vaan hysteerisenä vakuutttelin hänelle "maat ja taivaat"
Onkohan mitään yleismaailmallista keinoa millä saisin hänen päänsä selväksi sekä millä saisin vakuutettua hänelle, että yksi tällainen katastrofi riitti minulle😝