Olen oman kriisini keskellä lukenut paljon palstalla olevia järkyttäviäkin ihmiskohtaloita
Ihmetyttää mikä meitä ihmisiä oikein vaivaa.Mikä estää meitä puhumasta omista toiveistamme ja peloistamme ja odotuksistamme ?
Voisimmeko olla tyytyväisiä elämän pienistä perusasioista, terveydestä , lapsista ja siitä etä arjen keskellä on joku johon voit tukeutua ja luottaa siihen että hän on siinä vierelläsi silloin kun todella tarvitset tukea.
Pitääkö avioliitossa olla jatkuvasti jotain huippuhetkiä ja jos ei niitä ole niin etsitään mielummin syy siitä toisesta osapuolesta ja tehdään se helpoin ratkaisu ja lähdetään hakemaan sitä onnea jostain muualta ja sitten taas huomataan ajan kuluessa ettei sitä täydellistä onnea olekkaan löytynyt vaan ne ongelmat ovat useimmiten kuitenkin meidän odotuksisamme.
Minä aion ainakin nyt paneutua oman elämäni hallintaan ja siihen että uskallan avoimesti puhua toiveistani ja mitä haluaisin elämältä.
En tiedä olenko jotenkin outo yksilö miesten maailmassa kun minulle rittäisi hyvinkin pienet asiat onnellisen elämän perusteiksi. Vaikka yhteiset kävelyretket,päiväunet vaimo kainalossa ,puhelinsoitto kesken työpäivän ja joskus tunnustus että olet minulle rakas ja tärkeä ihminen. Kovin jännittävää elämä ei tällaisen miehen kanssa tosin ole mutta olisiko siinä myös pienet onne avaimet kun voi luottaa siihen että olen varmasti paikalla myös siloin kun elämä koettelee.
Voi olla että naiset sitenkin odottavat miehiltään jotain enemmän , en tiedä ?