Raskas tilanne sinulla. Kukapa sinua voisi tuomita. Kiinnitin huomiota siihen, että olit hetken seurustellut as vanhemman kanssa. Auttaisiko, jos löytäisit muita as vanhempia? Olet ottanut asioista selvää kovasti. Löytyykö vanhempien yhdistystä, jolla olisi tuki- ja virkistystoimintaa? Mitä olen miehiä seurannut vanhempina, tuntuu, että joillakin on tyyli tavallaan sulkea silmänsä ongelmilta. En ole koskaan tajunnut mitä asialle voisi tehdä. On rankkaa aina olla vaatimassa terapioita ja palvelua. Toisaalta muuten ei tosiaankaan saa mitään. Kun kovasti jaksaa vaatia, voi joskus edes jotain saadakin. Tsemppiä!

Kiitos vastauksestasi🙂Olet oikeassa siinä että pitäisi hakea kohtalotovereita joilla olisi juuri as-lapsi. En vain ole jaksanut.
Olen vaihtanut paikkakuntaa ja asunnut täällä hki:ssä 2vuotta. Ja täällä kaikki toimii erilailla kun edellisellä asuinseudullani.

Juuri eilen mieheni kysyi minulta; olenko onnellinen? Olen hänestä apaattinen ja tavallaan toimin vain mekaanisesti.

Olisi kiva löytää hyvä terapeutti jolle voisi puhua kaikki mieltä askarruttavat asiat. Nämä pettämisasiatkin rassaa sisällä. Ja on paljon muitakin vaikeita asioita joita pitäisi käydä läpi.

Kun mulla kuitenkin on tämä depressio diagnoosi. Olen kuitenkin huomattavasti paremmassa kunnossa kuin pari vuotta sitten. Ehkä mä olen perusluonteeltani tälläinen surullinen. Mutta ulkokuori on positiivinen, ja yleensä kaikki sanoo että olen niin positiivinen..

😋jane71

jane71 kirjoitti 03.01.2005 klo 19:38:

.. ja poika 11v. joka on asperger lapsi (autismin kirjoon kuuluva diagnoosi).

Jane,

Luin kirjoituksesi kinnostuneena. Minulle vasta jokinaika sitten lääkäri ehdotti, että voisin olla aspergertapaus. Yritin muistella, millä kaikilla tavoilla hankala lapsi olin silloin joskus puoli vuosisataa sitten.

Lääkärit vaihtuvat. Toisen kanssa mietittiin, onko tarpeellista tietää, olenko asperger vai en. En tiedä. Ehkä ei. Enää.

Varmaan olet katsellut Netistä aspergersivustoja. Esim. Autismi- ja Aspergerliitto ( http://www.autismiliitto.fi/ ) ja sen linkit.

Urpo

Hei urpo!
Mielenkiintoista että sinulle on sanottu että saattaisit olla asperger. Varmasti sinulla myös on niitä piirteitä jos niin on sanottu.

As-lapsen kanssa eläminen on haastavaa. Ja as-ihmisiä on erilaisia lievemmästä vaikeampaan.

onkos sulla ollut joitakin voimakkaita mielenkiinnon kohteita ja sosiaaliset suhteet aina tuottavat vaikeutta tai ihmetystä😐

Itsehän sinä sen tiedät oletko as. Tavallaan se on persoonallisuus ihmisessä eikä vajaavuus. Näin minä ainakin ajattelen lapseni kohdalla. Olen myös monesti todella ylpeä erilaisesta lapsestani joka toimii "pikkuvanhasti" ja latelee viisauksiaan☺️ tällä hetkellä pojallani on menossa valtava eläinbuumi, eli kaikki maailman eläimet kiinnostavat ja saan päivittäin kuulla luentoja eläinten käyttäytymisestä ja pitää jaksaa hänen kanssa pohdiskella🙄 eläinten käyttäytymistä😮

Haettiin juuri lapset hoidosta mummolasta ja poika puhui koko sen kaksi tuntisen matkan eläimistä, niiden lajikäyttäytymisestä. Koko matka siina tuli käytyä eläinlajit virtahevosta karhuun. Ei siinä auttanut muiden puhua muista asioista.. Tyttäreni oli myös hiljaa..

Tarhassa ovat sanoneet että tyttöni on niin ikäisekseen kypsä, luulen että tämä erityislapsen varjossa eläminen on kasvattanut häntä. On kuulemma tarhassa neuvomassa ja opastamassa "erilaisa lapsia". Tavallaan pelkään myös että jää poikani varjoon koska as on niin hallitseva persoona ja elää niin voimakkaana omat juttunsa.

Jaksamista se vaatii.. ja joskus vaikeaa. Ihanaa että vastasit viestiin se lämmitti sydäntäni🙂

😎jane71

Tarinasi on mielenkiintoinen, Jane71.

Minusta tuntuu, että voisi olla parempi erota, jos liitto tuntuu väärältä. Olen tietysti vasta lapsi, ja saa sanoa, etten mitään mistään perhe-elämästä ymmärrä, sillä en ymmärräkään. Lapset tietysti kärsivät erosta, mutta kyllä he kärsivät riidostakin ja pettämisestä, jos aavistavat tai saavat jotain kautta tietää.

On varmasti raskasta elää asperger-lapsen kanssa. toivottavasti olet saanut apua ihan käytännön asioihin. Jos et, kannattaa varmaan hakea.

jane71 kirjoitti 07.01.2005 klo 22:01:

Ihanaa että vastasit viestiin se lämmitti sydäntäni🙂

Jane,

Mukava. Olin kahden vaiheilla. Arastelin tunkea itseäni tähän. Sinun ja poikasi elämästähän tässä on kyse. Minun elämäni tuntuu olevan aikalailla ohi.

Mielenkiintoista että sinulle on sanottu että saattaisit olla asperger. Varmasti sinulla myös on niitä piirteitä jos niin on sanottu.

Kovin lääkärini kyseli lapsuudestani. Aika hankala muistaa. Sellainenkin tunne tuli, että hän oli juuri tutustunut aiheeseen ja saattoi nähdä herkästi aspergereja ympärillään.

onkos sulla ollut joitakin voimakkaita mielenkiinnon kohteita ja sosiaaliset suhteet aina tuottavat vaikeutta tai ihmetystä😐

Mitään yhtä ja ainoaa kohdetta en osaa nimetä. Väliin kiihkeästi paneudun selvittämään asioita, jotka eivät edes minulle kuulu. Vaimoparka uupuu, kun esitelmöin hänelle.

Sosiaaliset suhteet ovat aina olleet hankalia. Lapsena olin yksikseni. Suurissa joukoissa en kouluaikanakaan viihtynyt. Pikemminkin yksi tai kaksi "bestistä".

Vanhemmiten olen oppinut jotenkin sosiaalisemmaksi. Usein tunnen "esittäväni". Tunnen itseni sivustakatsojaksi omassa elämässäni.

Itsehän sinä sen tiedät oletko as. Tavallaan se on persoonallisuus ihmisessä eikä vajaavuus.

Noin minulla on tapana ajatella useista psykiatrisista diagnooseistakin. Olenko "kaksisuuntaisen mielialahäiriöni" kanssa "sairas" vai "toisenlainen"? Kuulemma tämä "kaksisuuntaisuus" liittyy usein arpergeriin.

Minulla on tainnut olla raivareita niin pitkään kuin muistan. Vieläkin hermostun, kun asiat kotona eivät menekään, kuten olen ajatellut.

Pikkuvanha olin. Aiemmin luulin sen johtuvan siitä, että olin iltatähti. Ikäeroa nuorempaan vanhempaan sisareen kahdeksan vuotta. Laittoivat minut kuusivuotiaana kouluun. Testeissä olin kuulemma kovasti kypsä. Olivat sanoneet äidilleni, että minun ehdottomasti pitää päästä kouluun. Myöhemmin oli väliin hankalaa olla aina luokan nuorimpia.

Ehkä elämäni olisi ollut toisenlaista, jos vaikeuteni olisi aikaisemmin osattu nimetä ja olisin saanut oikeanlaista ohjausta. Kamalan paljon hankaluutta olen ehtinyt tuottaa läheisilleni. Ja vähän etäisemmillekin. Väliin yritän uskoa, että elämälläni on silti, tai sen vuoksikin, ollut jotain merkitystä. Vaikka lieneekö silläkään väliä?

Urpo

En ole ollut aspergerlapsi , olen ollut luonnon lapsi, kello-kalle, yksin leikkivä, syrjäänvetäytyvä, omituisen piittaamaton sosiaalisesta suhteista eli olen aina ollut omituinen lapsi.
En voi ymmärtää elämää missä ei kaikki käy tietyn kellonajan mukaan. Haluan vieläkin, että meillä on tarkat ruoka-ajat, nukkumis-ja heräämisajat. Mulle ei voi sanoa, että tule ajoissa kotiin saunomaan. Mulle pitää sanoa, että tule kotiin kello 19.15 silloin on sauna. Jos joku mun vuorolla on silloin saunassa, saan hirveän raivarin vaikka yritän olla niin, että eihä siihen maailma kaadu, jos ei just 19.15 pääse saunaan. Mun maailma kaatuu.

Viikonloppusin saan olla ulkona kello 1, mut pitää hakee, kun ei kule busseja enää. Mua ei voi hakea 1.05 eikä 0.55 vaan tasan 1. Mie sekoan ja luulen, että on jotain kauheaa on tapahtunut, jos mua ei haeta kello 1.

Mie olen aina ollut kiinnostunut luonnosta, puista ja linnuista. Syksyisin saatan vaan puhua siitä kuinka joutsenet kokoontuvat joella, mitä ne puhuvat ja kuinka ne suunnittelevat etelään menoa.
Saatan metsässä vanhemmilleni esitellä männyn kasvua juuresta ylöspäin, käpyjen määrää, neulasten tiheyttä tunteja .
Kouluun menin 6 v. Mulla on aina ollut huippuhyvä todistus. Saatan kirjoittaa äidinkielen ainetta 35 sivua ja kertoa tarkalleen minuutilleen mitä tunsin, kun äiti kuoli. Uskonnon kokeessa kysyttiin, että mikä on ehtoollisen merkitys, niin vastasin siihen kymmenen sivua. Opettajat eivät multa enää pahemmin mitään tunneilla kysy, kun mun vastauksen antamiseen menisi koko päivä. Teen kotitehtäviä niin, että mulle sanotaan, että kuinka pitkä vastaus saa olla.
Siis tarkasti pitää sanoa, että vastaus saa olla yksi sivu. Mie tarkasti sitten teen yhden sivun.
Matiikka, kemia ja fysiikka ovat lempiaineita. Niissä on kaavoja ja kaikki menee niiden kaavojen mukaan. Historian vuosilukuja rakastan.

Multa ei voi kysyä, että mitä mulle kuuluu. Mie sanon mitä kuuluu. Se voi sitten olla mitä vaan, yleensä sitä ei se kysyjä halua kuulla. Ravintolassa tarjoilija kerran kysyi, että miltä ruoka maistui. Sanoin sitten sen suoraan noin 15 minuuttia. Suku selitti sen sitten pahastuneelle tarjoilijalle, että olen vähän luonnonlapsi.
Tämmöinen ihminen kun mie olen, on raskasta olla, siksi haluankin olla erakko tulevaisuudessa.
Minusta mie olen vajaavainen tähän yhteiskuntaa, ei tämä ole persoonallisuutta, jos onkin niin haluaisin kyllä on aivan normaali.

jane 71 miksi on vaikiaa elää asperger lapsen kanssa? Olen nyt monta tuntia tutkinut asiaa ja minuun kyllä sopii monet asiat asperger jutuista.
Ei se kelleen ole vaikiaa elämää, kun antaa vaan lapsen noudattaa aikatauluja ja sääntöjä. Teet lapsesi kanssa yhdessä ne säännöt. Voi vaikka sanoa, että se saa selittää eläinten juttuja lauantai-iltana kaksi tuntia ja sitten sie lupaat kuunnella. Kyllä mie ymmärrän, että äideillä menee hermot, jos joku koko ajan selittää vieressä joutsenen puheita.
Sun pitää vaan ymmärtää, että sun lapsellesi ei mikään asia ole yksinkertaista vaan kaikki asiat ovat moninkertaisia ja niitä pitää pohtia kaikilta kanteilta.

Esim mulla on nyt tämä kansallinen suru, en sitä tajua miten silloin ollaan. Olen jo Konginkangaan jälkeen alkanut tekee muistiinpanoja, että oppisin oikein oleen. Tiedän jo, että jos kysytään kansallisessa surussa, että mitä sulle nyt tulee mieleen, niin vastaus ei voi olla, että mulla tulee mieleen,että mun ukki kuoli neljä vuotta sitten. Mieleen pitää tulla, että eipä paljon mitään tulee mieleen, ei se muhin hirveesti vaikuta.
Silloin ei voi soittaa valtion ministeriöihin ja kysyä, että onko teillä kirjalliset ohjeet miten ollaan. Vaikka minusta se olisi aika luonnolista, että se heillä olisi.

Jos mie keskustelen palstalla, että oliko sopivaa, että piispa Eero Huovinen itki tv;ssä ja vastauksia tulee montaa eri mieltä. Niin mulla sitten on oikeus omasta mielestäni selvittää asia ja soittaa piispalle. Hän oli ihan samaa mieltä soitostani, se mitä me puhuttiin onkin sitten asia mitä en voi julkisesti kertoa.
Minulle tärkeitä asioita on esim. miksi net-tuki pyrkii vastaan viiden päivän kuluttua. Miksi ihminen joka on ollut kymmeniä vuosia töissä, ei tiedä aikatauluaan. Miksi se ei voi sanoa, että vastaan sulle tiistaina kello 16,30, vaikka näin, oisko liikaa vaadittua?
Mie en voinut täyttää 18v ennen kuin kysyin täältä neuvoja miten sitten ollaan.

Kun minut adoptoitiin tähän perheeseen, me tehtiin sääntöjä monta päivää.
Mie ne säännöt hyväksyin ja mie niitä noudatan. Miehän rakastan sääntöjä. Niistä säännöistä neuvotellaan vaan yhtenä päivän viikossa, ei koskaan muulloin. Silloin sanotaan, jos viikon aikana on tulossa joku muutos sääntöön sen viikon aikana. Jos ei ole sovittu mitään, niin ei voi tulla muutosta. En ole sosiaalinen ihminen mutta, jos silloin neuvottelupäivänä sovitaan, että meille ensi viikolla tulee vieraita vaikka sunnuntaina. Niin kyllä mie sitten pystyn oleen sosiaalinen, kun tiedän asian ja saan siihen valmistautua. Aluksi oli niin, että halusin tarkan kelloajan millon vieraat meillä oli, saatoin sitten sanoa, että nyt teidän pitää poistua, koska niin on sovittu. Sitten olen vaan oppinut siihen, että ne voivat olla jonku epämääräisen ajan. Jos vieraita tulee sopimatta, mie häivyn omaan huoneeseen enkä taatusti ole sosiaalinen.

Koulussa en pärjää kuin muutaman tunnin isossa ryhmässä, sitten menee hermot. En kestä kaikkea hälyä, on kuin jossain tehtaasta olisi. Mie käyn osan tunteista pienryhmässä, osan yksityisopetuksessa. Voi olla, jos on hyvä päivä, että olen suuressa ryhmässä vielä iltapäivällä muutaman tunnin. Voin sanoa opelle suoraan, että olet pösilö, jos jo jotain selittää päin seiniä. Enkä ymmärrä, jos sanoo, että voitko poistua luokasta. Tietenkin voin, onhan luokassa ovi mutta en kyllä tajua poistua. Sen pitää sanoa suoraan, että poistu.

Siinä sulle neuvoja miten tulla saivartelijan kanssa toimeen. Mitä vaikiaa tai raskasta tämmöisen ihmisen kanssa olemisessa on. Kuten huomasit tämä oli juttu mihin halusin ilmaista mielipiteeni, Sie sanot, että suhtaudut poikaasi suojelevasti, niin siihen varmaan pitääkin suhtautua. Kaikki hieman joukosta poikkeavat lapset tarvitsevat vanhempiensa suojelua, sillä ei muuten pärjää. Minun äitini käy jatkuvasti minun kanssani selittämässä opeille, että en nyt ilkeyttäni sano mitä tahansa. Mie pyydän koko ajan ja joka paikassa anteeksi sanojani. Yksin mie en jaksaisi sitä tehdä.

Minulla on maanvaivan kaltainen lapsi, nyt jo 19v, olen leski. Jaksan silti lapseni kanssa.
Hän on aina ollut erilainen lapsi: oppi lukemaan 3v, aina kysellyt, aina vaatinut tarkat säännöt ja kellonajat. Meillä perheessä on niin eletty, koska muuten lapsi olisi mennyt aivan sekaisin ja raivonnut, jopa satuttanut itseään viiltelemällä.
Hän on aina ollut erikoisluokilla, pienissä ryhmissä. Aina häntä on saanut toppuutella tiedonhankinassa, häntä kiinnostaa kaikki asiat. Kun hän ensimmäisellä luokalla sai ekat kirjansa, nii hän yön aikana teki kaikki tehtävät ja pyysi opettajalta uutta kirjaa seuraavana päivänä.

Mutta hän ei pärjää arkielämässä. Mikään mikä "normaali" nuorelle on normaalia, ei ole hänelle normaalia vaan todella vaikeaa. Hän muutti poikaystävänsä kanssa asumaan yhteen, siitä ei tule mitään ilman minua apua. Kun hän saa asumistuen ja opintorahan, niin hän voi kaikki rahat kavereille lainata ja vuokra jää maksamatta. Hän osaa tehdä ruuat, koska on keittokirja, sitä hän ei ajatella oikein milloin ruoka tehdään.

Kun häneltä on rahat loppu ja elämä on sekaisin, niin ei hän edes ymmärrä, että nyt ei asiat toimi, sitten minuun pitää mennä apuun. tehdä hänelle aikataulut, ottaa tili ja rahat hallintaani. Sanoa paljonko hän voi päivässä käyttää ruokaan, sitten asiat toimivat.

En tiedä kuinka monta vuotta minun pitää häntä auttaa. Minä autan, koska olen hänen äitinsä.

Mirri, tämä oli samalla vastaus sinun otsikkoon missä kirjoitat omasta jaksamisesta äitinä. Missä pidät päiväkirjaa, voisin siitä jotain vinkkejä saada miten sinä pärjäilet.

Kiitos viestistä Maanvaiva, aloin enemmän pohtia asiaa poikani kannalta luettuani juttusi.

Poikani myös häiriintyy jos luokkakoko iso ja paljon hälinää, siksi hän on erityisluokalla jossa pienemmät luokkakoot.

Säännöt on meilläkin olennainen osa elämää.

Eikä se niin vaikeaa aina ole as-lapsen kanssa. On sitä tässä jo oppinut hyväksymään asian ja selittelemään joudun minäkin poikani käytöstä..

Mieleeni tuli aika jolloin poikani ei ollut vielä diagnosisoitu, diagnoosin sain vasta kun poika 5v sitä ennen heiteltiin erillaisia diagnooseja ja psykiatriselle laitettiin lähete jonka toimesta meillä kävi kotona mielenterveyssairaanhoitaja.
Lopetin heidän käynnit omasta toimesta koska heillä oli sellainen linja että vika on perheen kasvatustyylissä ja poikani haluaa vain huomiota käytösellään..jotenkin äitinä vaistosin ja tiesin että näin ei ollut..

Kun laitoin poikaani kouluun, äitini joka on ns. séurapiirirouva tuli ohjeistamaan että et kai laita poikaa mihinkään erityiskouluun..
Välit tulehtui siinä aika pahasti ja sain rautalangasta vääntää että poikani on erilainen ja ei pärjää ns. normaaliluokalla.

Nyt kouluratkaisu on tosi onnistunut ja mielellään menee kouluun. On myös saannut ystäviä paljon.

Sosiaallisten tilanteiden harjoittelun myötä myös on oppinut hallitsemaan erilaisa tilanteita. Sosiaalisten tilanteiden piirtämisellä olen tosi hyvin saannut kerrottua hänelle miten toimitaan kyseisessä tilanteessa.

Ihmisten ilmeitä ollaan myös harjoiteltu, iloinen, surullinen, jne.

Ihmettelen monesti miksi as-ihmisiä sanotaan tunteettomiksi ja että heiltä puuttuu empatiakyky 😐. Näin ei mielestäni ole. Kaikki johtuu vain siitä ettei ole tavallaan välineitä miten kyseiseen tilanteeseen reagoidaan. Kun sisko loukkaa saattaa poikani seurata ilmeettömänä vierellä ja ei osaa toimia 😮. Näitä tilanteita ollaan myös harjoiteltu sitä mukaan kun eteen tulee.

Mielestäni as ihmiset on todella herkkiä ja tunteellisia, ehkä se johtuu siitä kun osaan tulkita ne hienovaraiset eleet ja myös siitä kun veljeni on as. Lapsuuteni on mennyt aika tarkkaan rutiiinien mukaan ja musiikki on raikunnut talossa kun veljeni huippumusikaalinen.

Tietynlainen suoruus ja asioitten suoraan ilmaiseminen on hyvin tavallista as ihmisellä. Jos jostakin ihmisestä ei pidä sen voi as myös sanoa. Siitä johtuen veljeni on erakko ja hänellä on vain muutama hyvä ystävä. Harmillista se on kun moneen ihmiseen menee välit poikki tai sukset ristiin vain sen takia kun he eivät tiedä olevansa tekemisissä as ihmisen kanssa.

Tässäpä näitä tämänkertaisia mietteitäni😉

t, jane71

Jane71, olen myös käynyt lapseni puolesta monet taistelut. Äitini mielestä se oli suvun häpeä, kun lapseni joutui eli minun mielestäni pääsi erityisluokalle. Äitini eikä muu suku voinut ymmärtää miksi viisas lapseni ei ole "normaali"lasten koulussa. Teinkin sitten niin, että erosin suvustani, suojelin lastani heidän pilkaltaan ja arvosteluilta.
Suojelen edelleen lastani liikaa, en siitä pääse eroon vaikka hän on aikuinen jo. Toisaalta ei hän yksinäänkään pärjää.

Minusta as ihastuttavin piirre on heidän suoraan sanomisensa. Hehän puhuvat totta ja se onkin sitten muiden asia hyväksyvätkö vai ei sen suoraan sanomisen.

jane71 kirjoitti 16.01.2005 klo 14:56:

Ihmettelen monesti miksi as-ihmisiä sanotaan tunteettomiksi ja että heiltä puuttuu empatiakyky 😐. Näin ei mielestäni ole. Kaikki johtuu vain siitä ettei ole tavallaan välineitä miten kyseiseen tilanteeseen reagoidaan.

Aikanaan huvittelin väittelemällä ihmisten kanssa siitä, voiko (tieto)koneella olla tunteita. Yleensä päädyttiin siihen, että vain ihmisellä (tai enintään kehittyneillä eläimillä) on tunteita. Koneet voivat käyttäytyä ikäänkuin niillä olisi tunteita, mutta ei niillä ole.

En edelleenkään ymmärrä eroa. Mistä minä mitään toisten tunteista tiedän?

Jos joku väittää, etten tunne, ymmärrä tai välitä, mistä hän tietää? Ehkä vain käyttäydyn eri tavalla kuin hän odottaa tai toivoo.

Ajattelen, että meidän on luontevaa liittää ajatus tunteista olioon, joka on näköisemme ja käyttäytyy tavallamme.

Puuttuuko minulta empatiakyky?

Urpo

Miksi Urpo niin pohdit, että mistä sie tiedät toisten tunteet. Aika joutavaa pohdintaa tai olenhan mie sitä pari vuotta pohtinut. Mutta ei siitä saa selvää, niin lopetin. Nyt mie mietin niin, että eipä sekään mun tunteita tiedä. Voihan se tietää, että mie itken, jos kyyneleet valuu. Nauran, jos hymyilen jne. Ihmiset näyttävät tunteitaan vaan ruumiillaan ja helpohan siihen maailmaa on mennä mukaan, että reagoi niin kuin muutkin. Sen nyt miekin tajuan, että pitäis nauraa, kun muu joukko nauraa, itkee kun toisetkin itkee. Helppoa kai tuo on. Ei tarvihe edes olla kovin viisas, oikeastaan se onkin laiskuutta, että reagoi aina niin kuin muut ihmiset. Jos niiltä kesken naurun kysyy, että mitäs te oikein nauratte, niin nehän katsovat mua aivan hölmistyynenä eivätkä osaa oikein selittää mitä nauroivat. Vissiin se en ole silloin mie joka on erinlainen vaan ne kaikki muut ovat erilaisia, nauravat ilman syytä.

Mie en vaan viitti mennä mukaan siihen joukkotunteiden näyttämiseen. Mie nauran sillon kun naurattaa. Usein kyllä huomaan, että nauran muiden mielestä väärässä kohtaan. Se johtuu siitä, että mie sen vitsin saatan tajuta aikaisemmin kuin muut tai sitten nauran myöhässä vaikka vasta seuraavana päivänä, kun tajuan jutun. Kun taas en oikein ymmärrä tyhjän nauramistakaan. Menettää merkityksensä kaikki tunteet, jos niitä näyttää miten sattuu.
Ja olen muuten aika monta hymytyttö-patsasta saanut koulusta, että osaan kai sitten joskus olla toisten mieliksi. Toisaalta voihan sitä miettiä, että säälista antoivat.

Oletkos muuten lukenut , Urpo, Havukka-ahon ajattelijan montakin kertaa. Mie luen sen kerran viikossa. Sekin miettii tärkeitä asioita kuten, että ”mikä on se sääntö, että toisinaan kaikki menee haukan persiilleen ja toisinaan on niin mukava olla. Miksi toinen päivä tuottaa ihmisille enempi vaikeuksia kuin toinen? ”
itsekin kyllä olen samaa miettinyt, mulla on säännöllinen rytmi, samat lääkkeet joka päivä. Illalla menee hyvällä tuulella nukkuu, aamulla herää, niin kaikki on perseelleen. Vaikka luulee, että on yön nukkunut, niin ei sitä ainakaan tunteet nuku. Ne tekkee mun päässä mun nukkuessa mitä lystäävät. Jos tunteitansa hallitsisi, edes lääkityksellä, niin luulisi sitä, että aamulla heräisi sillä tuulella millä meni illalla nukkuun.

Pääpointtini jutussani on; kukaan ei hallitse tunteitaan eikä ilmeitään, miksi as-ihmisen se pitäis osata tehdä?
Ja, jos mie sanon jollekin suoraan mitä mieltä olen, niin onko sitten parempi, jos mie sen sanon takanapähin jollekin toiselle ihmiselle?