Ajattelin kirjoittaa tänne vähän elämästäni,jos vaikka saisin jotain ajatuksia ja mielipiteitä omien ajatuksieni jatkeeksi. Yksin kun miettii vain niin tuntuu lopulta että on ihan umpikujassa ja rupeaa epäilemään itseään jo ihan kaikesta…..eli…
minulla on masennusta,ollut melkein koko aikuisikäni,nyt päälle kolmikymppisenä olen jo tietoinen siitä ettei se mihkään lähde. On parempia aikoja ja on huonompia.lääkityskin on.
Lisäksi on liiallista kiltteyttä,vaikeutta sanoa ei,epävarmuutta jne..niistä asioista olen opettelemassa pois,mikä taas heijastuu parisuhteeseen. En ollut tämmöinen silloin kun rupesimme seurustelemaan. Silloin olin paljon mieliksi,ja koitin sopeutua. En tiennyt mitä Itse haluan.menin vain virran mukana…enkä sanonut omia mielipiteitäni…liekö nyt jotain kolmenkympinkriisiäkin…
Sitten ollaan uusioperhe. Minulla on tai oli lapsi kun ruvettiin yhteen ja sitten syntyi yksi yhteinen. Miehen ja vanhemman lapsen suhde on kireä.Eivät osaa keskustella.kumpikaan.(lapsi on seitsemän) mies vain äyskii ja komentaa. mikä ärsyttää ja ahdistaa kovasti minua. Lapsi tukeutuu ja ripustautuu kovasti minuun ja miestäni sapettaa kun lapsi ei kysy tai sano hänelle asioita. Kun lapsi viikonlopun jälkeen tulee kotiin,tunnelma kiristyy välittömästi.
Mitäs vielä..minulla lapsuudessa oli isän alkoholismia ja kaikkia ”peikkoja” sieltä kannan vieläkin mukanani..ikävä kyllä..ensimmäinen liittoni oli täysi sekasotku josta onneksi pääsin ehjin nahoin pois ja ”selvisin”…nyt kaikki pitäisi olla pintapuolisesti ja kai onkin hyvin,mutta minun ei ole hyvä olla.
Minä kaipaisin lisäksi enemmän läheisyyttä. Kun koitan halata,mies ei halaa takaisin.Saattaa työntää pois tai lähteä paikalta. Se loukkaa ja tuntuu pahalta. Ei hän ole alussakaan ollut kova näyttämään tunteitaan mutta..yhteistä historiaa meillä kuitenkin vain noin viisi vuotta takana…hänellä ei ole tapana kehua tai sanoa rakastavansa..hyvä isä hän on lapselleen.Ja rakastaa lastaan kovasti.
Poden tämän kaiken lisäksi aika ajoin todella suurta huonoa omaatuntoa kun koitan kuunnella itseäni ja tehdä omia ratkaisujani..Tämä kirjoittaminenkin jo tavallaan vähän auttaa ja jos joku sanoisi mitä ihmettä oikein teen…tunnen epäonnistuneeni elämässä taas. Aikamoinen sotku kaikenkaikkiaan….
😞😭
Minun on ihan pakko myöntää, että olen itse kateellinen kaikille niille, joiden elämän näyttää porskuttavan hienosti eteenpäin ja kaikki sujuu. Joku sanoi, etteivät sellaiset osaa arvostaa elämäänsä. Silti tuntuu siltä, että olisi se kauhallinen positiivista ajattelua voinut sopia minullekin. Kun taivaalla tuntuu koko ajan ajelehtivan tummia pilviä.
Takaisin asiaan. Olet jo tekemässä asioille jotain. Hienoa! Pikku hiljaa eteenpäin. Ehkä suunnitelmia yhteisestä tulevaisuudesta ja mitä siltä haluatte? Yksin ajatellessa päätyy lopulta helposti omiin päätelmiin ja rakentaa omia suunnitelmia, joita se toinen ei sitten tiedäkään. Ja vaikka suunnitelmia tehtäisiin yhdessä, niin pitää silti pitää se oma puoli.
Kun on jotain (tässä suhde), siitä kannattaa pitää kiinni. Itse päästin onnen menemään.
Voimia arkeen! 🙂🌻
Jotain tuttua oli viestissäsi... Erilaiset tarpeet parisuhteessa ja toisen "kylmyys". Itsekin alan miettiä, olenko tosiaan masentunut, kun asiat vuosi toisensa jälkeen mättävät. Toisaalta kaikki ei voi olla vain meistä kiinni, kun kuiytenkin PARIsuhteesta puhutaan... En osaa sanoa oikein muuta kuin että ymmärrän sinua ja toivotan jaksamista!🌻🙂🌻
😉 kiitos..eteenpäinhän se on mentävä ja yritettävä vain....joskus vain ahdistaa ihan suunnattomasti kun haluaisi läheisyyttä ja vaikkapa vain halauksen muttei saa.... 😞
mukavaa viikonloppua teillekin !